Akateemisen humanismin rappio

Jyväskylän yliopisto on ajamassa alas taidekasvatuksen perus- ja aineopintoja. Kuulostaa ehkä pikkujutulta, mutta asia on vakava. Päätöksen vaikutus humanistisiin tieteisiin ja varsinkin niiden kytkeytymiseen kulttuuriin laajemmin saa kolauksen, joka sysää yliopistoa syvemmälle arkistojen varjoihin byrokratiakoneistoksi.

Touhun epämääräisyyttä kuvaa se, että taidekasvatuksen alasajoa on hoideltu pikatahtia ja asian tiedottaminen on jäänyt lähes käytävähuhuiksi. Oppiaineen johtaja Pauline von Bonsdorff sai kuulemani mukaan tiedon tilanteesta myöhään ja unohti sitten kertoa siitä ainejärjestölle, joka joutui sitä myöten pelkäksi yleisöksi itseään koskevaan päätökseen.

Viime keväänä taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen opiskelijat valtasivat yliopiston kahdeksi päiväksi ja perustivat Tutkintotehtaan protestiksi opetuksen mitättömälle määrälle. Tapahtuma oli sisällöiltään monin paikoin kiinnostava – ja nyt näyttää että se saavutti tyylipuhtaan pyrrhoksen voiton. Opetuksen määrää lisätään lakkauttamalla perusopintokokonaisuuksia ja satsaamalla ylempiin tutkintoihin. Niin saadaan opetusta kaikille ja maistereita eri opintosuunnista, mutta sen hintana yliopisto eristää itseään käytännön kulttuurista, joka on humanististen tieteiden keskeisin purkuaukko.

Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen oppiaine on koko Suomen mittakaavassa ollut olennainen kytkiessään taidehistoriaa ja taiteen teoreettisia kysymyksiä käytäntöihin. Pohdinta siitä, mistä taiteessa on kysymys ja minkälaisia merkityksiä taiteella voi kulttuurille tai yksittäiselle ihmiselle olla, on saanut monipuolisia vastauksia, jotka ovat kumuloituneet laajalle muihinkin humanististen tieteiden opintoihin. Taidekasvatuksen rooli teoreettisena tieteenä, joka tutkii enimmäkseen käytäntöjä ja filosofisten kysymysten käytännön sovelluksia, on tehnyt näkyväksi oikeastaan koko sen apparaatin, jolla humanistiset tieteet ylipäätään luovat merkityksiä ja käytäntöjä kulttuuriin.

Taidekasvatuksen sivuopinnot ovatkin olleet tärkein yksittäinen opintokokonaisuuteni yliopistossa – ja ainoa oppiaine, jonka luennoilla vietin järjestelmällisesti aikaa sen sijaan että olisin tenttinyt kurssit. Taidekasvatuksen luennot ovat tuoneet eteeni sekä naurettavimman yliopistossa näkemäni luentosarjan (von Bonsdorffin taidekasvatuksen perusteet) että vaikuttavimman (Sirkka-Liisa Usvamaa-Routilan Bauhaus-kurssi). Jälkimmäisen vaikutus on kummunnut kaikkeen modernismin parissa myöhemmin tekemääni työhön – ensimmäinen laukaisi graduni tutkimuskysymyksen.

Taidekasvatus jos mikä on nimenomaan oppiaine, joka on olennaisimmillaan perus- ja aineopinnoissa. Maisteriopintojen kysymyksenasettelu sekä tutkimuskontekstointi poistaa siitä hauskan puolen: diletanttisen ihmettelyn mahdollisuuden. Seminaarityönä kirjoitin taidekasvatuksesta tutkielman, jossa kävin viikon aikana kaikissa Helsingin taidegallerioissa keräten jokaisen cv:n, lehdistötiedotteen sekä teosluettelon mukaani. Laskin esim. suuruusluokkia sille, kuinka monen henkilötyövuoden verran taidetta Helsingin keskustassa on joka viikko esillä, teosten kokonaismäärän ja tekijöiden keski-iän. Myöhempää kriitikontyötäni ajatellen juuri tämänkaltaiset yliopistoprojektit ovat olleet avainasemassa keinoina yhdistää tutkimus journalismiin ja konkretiaan.

Jyväskylän taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen vahvuus on ollut sen laajuudessa. Perusopintojen lopettaminen tulee ennen pitkää kuoppaamaan koko taidekasvatuksen oppiaineen, kun syventäviin opintoihin ei ole enää mahdollista saada niihin johtavaa perustaa ja opiskelijaidentiteettiä. Pitkällä tähtäimellä vaikuttaakin siltä, että koko taikun toimintaa ollaan yksinkertaistamassa, mikä tuottaa tulevaisuudessa harmaan humanistimassan taide- ja kulttuurilaitosten virkamiesportaaksi. Humanismin rappion hedelmiksi kasvaa muodollisen sivistyksen omaavia byrokraatteja.

Turpa runolle

1
Muutama päivä sitten Itäkeskuksen Tallinnanaukion nurkalta löytyvä kapakka nimeltä Black Bird täyttyi epänormaalista porukasta. He olivat runoilijoita. Kristiina Wallin, Jarkko Tontti, Olli-Pekka Tennilä ja Sirpa Kyyrönen esiintyivät Nihil Interitin Itä-Helsingin turneella. Tarkoitus oli hankaluuksien sijaan etsiä runoesityksille uusia ympäristöjä. Kapakoissa niitä on toki totuttu ennenkin kuulemaan, mutta lähiökapakoiden porukkaa kiinnostaa kokemusteni mukaan yleensä juominen taidepläjäysten sijaan. Itse olen täälläpäin Helsinkiä tutustunut takavuosina kuppiloissa enimmäkseen entisiin vankilakundeihin ja mömmöporukoihin. Black Bird paljastui kuitenkin siistiksi paikaksi, mikä johtunee kaljan normaalia korkeammasta hinnasta.

Aikaisemmin syyskuussa Kontulan Aapeli-baarissa pidetty runoilta oli kertomusten mukaan ollut tunnelmaltaan esiintyjille ahdistava. Siihen verrattuna kaikki sujui leikiten. Tupakkapaikalla vanhempi tuulitakkinen mies keskusteli kanssani tulkinnoistaan kuulemastaan runoudesta, jonka hän koki yleisilmeeltään psykedeeliseksi. "Runous on vaikeaa", hän sanoi, "pitää löytää keino subjektiivisen kokemuksen välittämiseen muille ja vielä esittää se tällaiselle yleisölle." Keskustelimme runouden ilmaisukeinoista ja runoudesta taiteenlajina, ja olisin mielelläni jatkanut jutustelua näistä perustavista aiheista, mutta kiirehdin takaisin sisään nähdäkseni mitä tapahtuisi, kun roteva humalainen kaljupäinen mies raivasi tietään lavan suuntaan. Hän kertoi tekevänsä raudoittajan hommia ja halusi lukea runonsa ääneen. Hänen tekstinsä alusta en muista paljoakaan. Siinä esiintyi upseeri, jolla on niin vitun helppoa. Kastaa pullaa kahviinsa ja liksa juoksee. Loppu meni jotenkin näin: "Mä tuun sun kotiin / ja raiskaan sun vaimon ja lapset / ja kysyn sen ainoan kysymyksen joka meidän välillä on / tahdotko että olen sulle hellä?"

Itä-Helsingin runoillat ovat ideana selvästi hyvä, runojen lukeminen muuttuu näissä ympyröissä suoraviivaisemmaksi. Open mic -esityksiä oli raudoittajan lisäksi muitakin, ja niiden energia oli innostunut. Pidän tällaisesta Francois Villon -hengestä.

2
Toissapäivänä runous pulppusi Jyväskylässä, jonka Kirjailijatalolla järjestettiin Uuden runouden festivaali. Hemmetin hieno tapahtuma, josta riittää pureksittavaa vielä pitkään.

Saavuin hieman myöhässä paikalle, ja näin Jouni Kempin esittämässä Ville Luoma-ahon Ruumiita-kokoelmalle tekemäänsä kuvitusta. Graafisen yksinkertaisten tussimaalausmaisten kuvien esikuvana on Sin City -sarjakuva. Ruumiita on Kempin käsissä muuttunut runosarjakuvaksi, jossa teksti saa uusia äänenpainoja. Olen projektiin tutustuttuani ihmetellyt, miten kertomusmaiseksi Luoma-ahon runot muuttuvat kuvien lomaan asemoituna. Niihin syntyy ikään kuin kertojanääni ja tekstiä alkaa lukea narratiivisemmin. Kuvien lomassa runot tuntuvat jotenkin "edistyvän" suhteessa toisiinsa.

Satu Kaikkonen esitti vispo-teoksiaan (visual poetry), joista ihastuin erityisesti aseemisiin töihin (kirjoitusta vailla kieliopillista merkityssisältöä). Hän kuuluu taiteilijoihin, joita ei kotimaassaan ole vielä "löydetty", vaikka kansainvälisesti hän onkin jo tunnettu tekijä. Keskustelimme töiden kauneudesta, josta Kaikkonen ei innostunut ollenkaan. Hän kertoi runoissaan kirjoittavansa merkityksiä, vaikka tekstisisältö onkin pelkästään graafisuutensa varassa. Työn keskeisenä sisältönä on ajatus baabelin kielestä, joka on visuaalisena kaikille ihmisille tunnistettavaa, ohi kielijärjestelmien toiminnan. Yritin kysyä hänen runoteostensa suhteesta grafiikkaan, mutta hän ei osannut eritellä grafiikan ja vispon välisiä eroja, ehkä keskeisin ero on kuitenkin kirjoituksessa. Kiinnostavasti hänen teoksensa elävät myös käytännössä pelkästään digitaalisina. Grafiikan vedokset ja erilaiset materiaalisuudet eivät juuri kiinnosta häntä. Seuraavaksi Kaikkonen aikoo ryhtyä tekemään runoanimaatioita.

J. P. Sipilä esitti videorunouttaan, jota hän lähestyi listaamalla videorunouden määrittelyyn pyrkiviä kriteerejä. Hänen näyttämänsä kaksi videorunoaan tuli myös tarkastelluksi paljolti näistä kriteereistä. Viimeisimmässä työssään hänen ilmaisunsa liikkuu elokuvallisuuden ja näyttelemisen puolelle.

Tiina Lehikoinen jatkoi tätä videorunouden puolta esittämällä lyhytelokuvamaisen teoksensa, jossa runokuvat tulivat monelta osin visualisoiduiksi niiden kielellistämisen sijaan. Pohdimme hänen videoteoksensa katsomista runouden kehyksestä ja sen tuomista merkityssisällöistä. Kysymys on perustavalla tavalla laaja: mikä kaikki voidaan mieltää runoudeksi ja miten se vaikuttaa katsomis/kuulemis/lukemiskokemukseen? Lehikoinen kertoi, ettei ole kovin kiinnostunut määrittelemään teoksiaan eri taiteenlajeihin, hänelle ohjaava tekijä on teoksen taustalla oleva kokemus siitä, mihin hän on pyrkimässä. Näiden eri runokeinojen ja -teosten pohtiminen oli kiehtovaa. Lähtökohtaisesti jo siksi, että runoilijoiden esittämä aineisto oli kovatasoista, mistä johtuen eri runouksien mahdollisuuksien miettimisessä ei tarvinnut jäädä spekulatiiviselle tasolle.

Marko Niemi esitteli tekemiään loistavia digirunoja. Hyvin yksinkertaisesta tekstiaineksesta muodostui liikkeen, kirjainkuvioiden, hahmojen ja kirjainten myötä kiehtovia teoksia. Lukutapahtuman muuntuminen ajalliseksi sessioksi (kuten tutkijat Juri Joensuu ja Kristian Blomberg digirunon luentaa kutsuvat) kasvoi tilalliseen mittakaavaan. Niemen runoissa tekstit rakentuvat maailmoiksi hyvin monipuolisesti ja uraauurtavan vapauttavasti. Nykyään hän on keskittynyt yhteistyöhön Miia Toivion kanssa, esimerkiksi permutoiden hänen runojaan ja muuntaen niitä dialogeiksi. Saimmekin Toivion mukaan festariesiintyjiin mikrofoniin yhdistetyn puhelimen kautta, tämä luenta oli yksi illan kohokohdista.

Uuden runouden festivaali oli todella hieno tapahtuma, se jatkui aamuviiteen keskustelullisissa merkeissä, joita monisyiset esitykset ruokkivat. Harvoin pääsee yhtä skarppien ihmisten kanssa pohtimaan runouden sisältöjä ja mahdollisuuksia näin perustavalla tasolla. Runouden merkitysten suhteen uudet runokeinot avaavat ikkunoita moniin taiteisiin ja kutsuvat niitä runouden piiriin. Viime vuosina runous on saanut niin monipuolisia uusia muotoja ja huikaisevia avaruuksia poetiikan suhteen, että tämä tapahtuma pitäisi järjestää paitsi muuallakin kuin Jyväskylässä myös isompana.

....

Loppuun vielä aivan muusta: Nyt kun Päivi Räsänen on saanut 20000 ihmistä eroamaan kirkosta, tuli loppukesän Radio Suomen Uutispuntari-lähetys taas ajankohtaiseksi. Kriitikko Maaria Pääjärvi juttelee tässä kanssani Teemu Laaksosen kipparoimana aiheesta sukupuolineutraali avioliitto.

Kirjailijan markkina-arvosta

Viimeaikainen keskustelu kustantamokirjallisuuden sisällöistä on kiteytynyt ajatuksissani lähinnä kahteen asiaan: kirjailijan henkilöhahmon tuotteistamiseen sekä kustantamoiden vaikutukseen kirjallisuuden sisältöihin.

Kirjallisuudessa eletään kiehtovaa aikaa. Vanhat hyvät ajat, eli taloudellisesti riippumattomien kustantamoiden tuottama kaunokirjallisuus, on tullut tiensä päähän sellaisena kuin se on totuttu käsittämään. Uusimmassa Parnassossa Karri Kokko kiteyttää ongelman Kirja tienhaarassa vuonna 2020 -teoksen kritiikissään:

Kriisi (...) on karmaiseva tosiasia, jolla on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon runoesikoisia tai keskiverto romaaneja kiikutetaan kaupasta kotiin. Ne ovat olleet suomen kieltä ja kansallista identiteettiä tukevia ylellisyyksiä, joita on tuettu siinä sivussa. Sen sijaan suurilta, koko palvelun kustantamoilta vietiin laillistettu lupa painaa rahaa, kun tietokirjojen ja oppimateriaalien kustantaminen muuttui likipitäen kannattamattomaksi.

Tämän mullistuksen keskellä on WSOY, joka on näiden realiteettien lisäksi ampunut itseään jalkaan lähes jokaisessa mahdollisessa käänteessä typerillä johtoportaan lausunnoilla sekä naurettavalla kaunokirjallisuudella etenkin runouden osalta. Kun nämä ongelmat vielä kruunataan paikoin ala-arvoisella kustannustoimittamisella, ei tarvita selvänäkijää haistamaan että jotain on pielessä.

Kirjallisuuden aiemmista hyvistä ajoista tulee mieleen 1950-luku, jolloin legendan mukaan kansallisidentiteetin ja -profiilin nälkää tilkittiin kaunokirjallisuudella, mikä johti toisinaan käsikirjoituspulaan. Elettiin kirjailijoiden markkinoita. En tiedä, onko tuo pelkkää legendaa, mutta vaarini pyöri tuolloin Vaasan kirjallisissa piireissä, minkä johdosta mökillämme on kattavasti hänen kriitikkoystävänsä sekä kirjapainajanaapurinsa peruna tuon ajan runoutta. Teokset ovat lähes kaikki leikkaamatta auki viimeiseltä kolmannekseltaan. Lyhyesti: ne ovat naurettavia. Hyvät ajat ei selvästikään tarkoita samaa kuin hyvä kirjallisuus.

Kirjallisuuden kehitys viime vuosiin asti on piirtänyt kansallistaiteen kaarta, jonka etuvartioina toimivat kulttuurin ytimiin nojaavat kirjallisuusinstituutiot. Samalla käsikirjoitusten määrä on kasvanut, eikä ole mitään syytä epäillä niiden kasvun jatkumista. Rinnalle on vain astunut bisnes ja kovenevat äänenpainot kirjallisuuden tuotteistamisesta. WSOY on suurin, ja siksi katseet kääntyvät siihen luonnostaan. WSOY:n kustannussopimukset ovat olleet perinteisesti lihavimmat, ja pienemmät pajat ovat sorvanneet palkkionsa sen mukaan. WSOY:n perinne suomalaisen kirjallisuuden selkärankana on lisäksi luonut mielikuvan siitä kustantamona, jossa on parhaat kyvyt jokaisessa hommassa.

Viimeisten 20 vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti. Kyse on luullakseni estetiikan suhteen suurista ikäluokista, joiden taiteelliset ponnistukset on saatettu tänä aikana valmiiksi ja hiottu periaatteiksi. Väestöryhmänä he yhä vaikuttavat kulttuurin keskeisimmillä palleilla sekä lisäksi vielä vakavaraisena ja laajana kuluttajaportaana. Sen seurauksena on syntynyt sitten koivuklapiproosaa ja virkerajaohjenuoria sekä onnettomia peukalosääntöjä, joiden raskauttava ja turmeleva vaikutus näkyy kaikessa kirjoitetussa kielessä. Omalta kohdaltani menetin uskoni suomalaisen uutuuskirjallisuuden "hyvyyteen" joskus 2000-luvun vaihteessa.

Uusien kustannuskäytäntöjen ilmestyttyä on saatu vaihtoehtoja vallitsevaan. Volyymiltaan ne ovat hitusia kokonaisuudesta, mutta näkyviä. Tätä edesauttaa se, että niistä kumpuaa suurin osa sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei estetiikaltaan mahdu valmiisiin kaavoihin. Vaikka ne eivät kumoaisikaan kirjakustantamisen rakenteita, ovat ne jo nyt tuoneet kirjallisuuteen sisältöjä, jotka ovat löystyttäneet sitä kuristanutta kettinkiä. Kulttuurikumouksena sillä on kosketuskohtansa 80-luvun punkiin, mutta jälkiviisaana toivon sydämestäni, että se ei lusahda samanlaiseksi keskiluokkaisuuden veltoksi voitoksi ihanteista. Empatia on suudellut nuo kapinalliset itseään pilkkaavaksi resignoituneeksi eliitiksi, joka hellii nuoruusmuistojaan turvallisilla punkmaisilla harrastuksilla. Kjell Westö esimerkiksi soittaa julkkisfrendiensä kanssa bändissä ja kirjoittaa siitä Yhteishyvään niin vetisiä nostalgiakolumneja, että sivut liimautuvat toisiinsa. Olikohan se ensimmäinen modernin ajan kulttuurikumous, jonka ainoa tarkoitus oli kasvaa aikuiseksi?

Nykykirjallisuuteen on kriisin myötä astunut käsityksiä Jari Sarasvuon huomiotaloudesta sekä Juha Jokelan esitystaloudesta. Kulttuurin tuotteistamisen keinoina ne ovat niin naurettavia, että en oikein vieläkään usko, että niistä puhutaan tosissaan. Kaikki tarkoitushakuisen esiintymistaidon ja mainonnan keinot ovat kirjallisuudessa kuten muussakin taiteessa häpeällisen typeriä, ihmisarvoa alentavia. Yhtä kaikki kirjoja myydään tuotteina, ja jos tähän virtaan haluaa astua, on käytävä kymppitonnit ja tuttujutut. Tämä on kirjakustantamoiden paradoksi: siinä missä ne vaalivat kirjallista kulttuuriamme ne mainostavat uutuuksia lisätäkseen myyntiä, minkä seurauksena Heli Laaksonen julkaisee kirjansa Helsingin rautatieasemalla, jonka kattoon on ripustettu juliste hänen naamastaan henkilöauton kokoisena.

Mainonta on Suomessa onneksi vielä suhteellisen kömpelöä, kuten kirjailijat ovat onneksi vielä tunnistettavasti ihmisiä. Silti tämä mullistus satuttaa, siltä ei oikein voi suojautua. Tuntuu vahvasti siltä, että kirjailijoiden psyyke ei useinkaan riitä käsittämään sitä rahvaanomaista kiiltokuvaa, joksi heidät tavanomaisenkin markkinoinnin johdosta puetaan. Osa ei selvästi piittaa siitä, he tekevät itsestään jopa pilkkaa, mutta osa muuntuu pelleksi syöksyessään jokaiseen valokiilaan. Any publicity is good publicity ei enää tarkoitakaan tuotteen näkyvyyttä, vaan psyyken rakentumista muiden huomiolle. Se johtaa vaudeville-maailmankuvaan, kollektiiviseen adhd:seen, jonka lopputuloksena Dr Phil ja Joonas Hytönen käyvät älyköistä ja BB-talon kännipanot kulttuurista.

WSOY:hyn jääneet kirjailijat ovat joutuneet vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat koomisia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Johanna Venho yhtyvät Tommi Melenderin blogissaan kirjoittamaan lausuntoon:

En ole ollut WSOY:ssä kertaakaan sellaisessa tilanteessa, että olisi puhuttu jostakin sellaisesta, mikä liittyy brändäämiseen, myyntilukuihin tai tekstin standardisoimiseen ja tuotteistamiseen. Minkäänlaisia kompromisseja en ole tehnyt eikä minulta ole sellaisia vaadittu.

Miina Supinen puolustautuu vastaavalla tavalla:

WSOY:n toiminnasta on vallalla kaikenlaisia outoja käsityksiä. Ihan hiljattain jutustelin erään omakustannekirjailijan kanssa, joka tiesi että Bulevardilta tulee kirjailijoille suurin piirtein jotain mahtikäskyjä käydä Seiskan bileissä örveltämässä.

Nämä molemmat lausunnot ovat nurinkurisia ja kuvaavat taustalla olevaa ongelmaa ulkokohtaisuudella, josta tuntuu ilmenevän lähinnä alkutuottajan (kirjailija) ja organisaatioportaan etäisyydet. Historia tuntee vain harvoja tapauksia, joissa taidetta on voitu tehdä siten, että sen vastaanotto ja markkina-arvo on tunnettu entuudestaan. Ne liittyvät lähinnä totalitarismeihin.

Kustannusmaailmaa yhtään tunteville on lisäksi itsestään selvää, että kirjailijat eivät ole kustantamoissa töissä eivätkä missään alaisuussuhteessa, joka edes mahdollistaisi mitään mahtikäskyjä. Teknisesti kyse on siitä, että kirjailijan käsikirjoitusta luetaan ja sen sisältöjä pohditaan ja muokataan. Sitten teos taitetaan, graafikko tekee ulkoasun, jonka jälkeen kirja painetaan. Tämän jälkeen markkinointiosastolla tehdään mainoskuvia ja -lauseita, ja kirjailijalle järjestetään haastatteluja, esiintymisiä messuilla, turuilla ja toreilla. Prosessin keskeisinä kirjailijaa hyödyttävinä tekijöinä ovat lähinnä markkinoinnin myötä teoksen saama näkyvyys, kustantamon arvovallan ja ammattitaidon tuoma uskottavuus sekä teoksen jakelu kirjakauppoihin. Raadollisesti kustantamo siis tuotteistaa taideteoksen myyntiartikkeliksi ja kytkee teoksen osaksi virallisia kirjallisuuden rakenteita.

Kustantamoissa valitaan painettaviksi tietysti vain parhaat käsikirjoitukset. Valintakriteerejä on kuitenkin kaksi: teoksen laatu sekä teoksen potentiaali. Jälkimmäisen perusteella maassamme on sellaisia kirjailijoita kuin Viivi Avellán tai Jouni Hynynen.

Kirjan markkinoinnissa teoksen sisäiset ansiot ovat käytännössä yhdentekeviä. Tämä on sisäistetty kustantamoissa, mistä johtuen etsitään uudenlaisia kirjailijahahmoja, jotka osaavat hyödyntää julkisuutta kaupallisesti. Tämä taas on jälleen paradoksaalista, sillä on selvää että kirjailijat ovat ilahtuneita saamastaan huomiosta ja että he pyrkivät esittelemään teostaan, vaikka he suhtautuvatkin yhteisrintamana kielteisesti julkisuuteen, jonka he kokevat negatiiviseksi (tuotteistumisen, Seiskan bileet). Raja on lähinnä tyylikysymys – ja tässä olen suurella mielenkiinnolla seurannut Antti Nyléniä, jonka originellin älykköhahmon markkina-arvo on kirkuvan ilmeinen. Julkinen epäkaupallisuus ja hengellinen sivistys ovat hänen brändinsä (vähän Mitro Repo -henkeen) ja hänet löytää tavan takaa NYT-liitteen vitsihenkilö-palstalta tai siteeratuista lausunnoista. Nylén on aivan liian terävä myydäkseen nahkaansa halvalla, mutta pieni lipsuminen sisältökysymyksistä kuulumisten julkiseen kertomiseen pukee hänet nykykulttuurin roolihahmoksi, paljon helpommin määriteltäväksi kuin esimerkiksi julkisuuskuningatar Sofi Oksasen.

Skisma tästä julkisuushöpinästä johtuu lähinnä siitä, että kustantamot ovat ottaneet sen esille kertoessaan suunnitelmistaan. Suurilta kustantamoilta on odotettu uudistumista kirjallisuuskäsityksissä. Standardointimoitteet ei aina ole niinkään keskittynyt kirjojen toimittamiseen kuin valintaperusteisiin. On hälyttävää, että kirjallinen kulttuuri elää niin kaukana kustantamoista, että kanssakäymiseen tarvitaan monin paikoin välikäsiä. On hälyttävää, että samaan aikaan kun kirjallisuudessa odotetaan kustantamoilta vastaanottokykyä sisältökysymyksiin, ne sulkevat siltä korvansa siirtäen kirjallisuuden merkitykset toissijaisiksi markkinoinnin tieltä.

WSOY:n tilanteessa on selvää, että mitään uudelleenkoulutusleirejä jo vakiintuneille kirjailijoille ei järjestetä. Uudet käytännöt (sikäli kun niitä nyt pystytään synnyttämään) valkenevat meille debytanttikirjailijoiden myötä. Ruohonjuuritasolla on kirjoittamisen opiskelijoiden kesken jo monta vuotta puhuttu kapakoissa siitä, miten mediaa pitää osata käyttää. Tähän mennessä nämä mediaorientoituneet ovat jääneet debytanteissa alakynteen, sillä he eivät ole kyenneet kaikessa ulospäinsuuntautuneisuudessaan luomaan laadullisesti riittävän hyviä tekstejä. Kysymys kuuluu, otetaanko heidät vastaisuudessa siitä huolimatta "lupaavina kykyinä" osaksi kustantamokirjallisuutta näiden muiden avujen vuoksi? Epätyylikkäästi vastaan heti itse: siltä vaikuttaa.

Vielä takaisin Parnassoon, jonka keskustelupalstalle nimimerkki Focus kirjoitti tämän kaaren pidemmästä ajallisesta perspektiivistä:

Mikä itseisarvo kirjan julkaiseminen on? Entä kirjailijuus? Elämässä on arvokkaampakin. Kuten hyvä elämä ja sopu itsensä kanssa. Oksettaa, kun yhden kirjan julki saanut hehkuttaa kirjailijuuttaan, samoin tyhmä ja turha media. En kehdannut käyttää titteliä ennen kuin olin saanut julki neljä kirjaa, ja silloinkin jäsenyyden myötä Suomen Kirjailijaliitossa, Suomen Tietokirjailijoissa ja Suomen Näytelmäkirjailijaliitossa, ynnä muita. Parikymmentä teosta julkaisseena katson olevani kirjailija, jossa ei sinänsä ole mitään ylpeilemisen aihetta.

Ei totisesti ole, mutta nykymaailmassa näiden järjestöjen uskottavuus on monelta kantilta kyseenalainen. Siinä missä tyhmä ja turha media hehkuttaa maailman ja satunnaisten nousukaskirjailijoiden merkityksettömyyttä, on kirjallisuuden luutuneet järjestöt jääneet suojelemaan saavutettuja etuja. Jossain vaiheessa se, mitä voi menettää kasvaa suuremmaksi kuin se, mitä voi saavuttaa. Tämä koskee jokaista ihmistä henkilökohtaisesti, mutta myös kulttuuria, josta on tullut liian homogeeninen. Jos sen vastaanottokyky on nollissa, kyllästyy muutosta vaativat ennen pitkää huutamaan ideoitaan kuuroille seinille. Silloin sellaisetkin järkäleet kuin WSOY saattavat kupsahtaa yksinkertaisesti siksi, että liian moni ihminen pyllistää sille.

Ntamo haastaa WSOY:n

1
Leevi Lehto kertoi tänään Lasipalatsissa ntamon uudistuksista. Ne koskevat kirjojen hintaa (halpenee), ulkoasua (yksinkertaistuu), levitystä (laajenee) sekä tekijänpalkkioita (nousevat).

Tapahtuma aloitettiin WSOY:n fiaskosta: "Näen WSOY:ssä runsaasti arvostelun aihetta, mutta eniten arveluttaa kesällä irtisanottujen lukumäärä, 29 on säälittävän vähän. Ainakin toinen mokoma olisi kannattanut irtisanoa. Sanon tämän tosin ntamon perspektiivistä."

Lehdon näkemys on uskottava, muttei mielestäni aivan loppuun saatettu. WSOY:n uusi kustannuspäällikkö tulee arvatenkin hoitamaan firman iskukykyyn saattamisen, eli junailemaan ne loput kymmenet potkut ja "raportoimaan" toimitusjohtajalle, kuten tuon yhtiön sisäistä viestintää kutsutaan. (Harvemmin on tarjolla yhtä kurjaa hommaa, kuin minkä Harri Haanpää käsistään jätti. Osanottoni sille, joka leikkiin ryhtyy, tälläkään kertaa komea titteli ei peitä työn tahmaisuutta.)

"Perustin ntamon sloganille, että mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta", Lehto kertoi, ja jatkoi että WSOY edustaa toista äärilaitaa. Se on kustantamo, joka bisneslogiikkansa mukaan ei halua muuttaa joukkojen tietoisuutta – eli se pyrkii tekemään vain sellaista kirjallisuutta, joka kiinnostaa kaikkia (paitsi kenties niitä seitsemää).

Toisin sanoen WSOY ei voi tehdä mitään uutta pyrkiessään kaiken aikaa kaikkien hyväksymäksi. Tämä väite todistuukin helposti seuraamalla WSOY:n nykyisiä runokirjoja. Syksyn 2010 rajoja koetellaan esimerkiksi Teemu Mäen säeteoksella Rääkypönttö, jota en uskalla lukematta kutsua runoudeksi aikaisemman tekeleen perusteella. Markkinat ja teoksen kehys ovat yhtä kaikki valmiiksi pedattuna, oli kansien välissä mitä tahansa. Paitsi laskelmoivuutta se on pelkuruutta, ja mikäli Mäen toinenkin teos on roskaa, kannustan kriitikoita moittimaan sitä tästä syystä vähän normaalia perusteellisemmin.

2
Lehto kokee, että lukijoista on tullut nykykirjallisuuden kustantajia. Ntamo toteuttaa tätä ajatusta tahallisen huonolla markkinoinnilla, sikäli kuin hyvä markkinointi vaatii suppeaa nimikemäärää, johon puffaaminen keskitetään sekä markkinointiin sijoitettua budjettia, joka otetaan kirjojen hinnasta.

Tähän perustuu myös ntamon kirjojen uusi ulkoasu, joka on äärimmilleen yksinkertaistettu. Malli on otettu Ranskasta, jossa käytäntö on vallinnut pokkareissa jo pitkään. "Emme maksa kriitikoille kansikuvista, niitä on parempi esitellä taidenäyttelyissä. Nyt eletään tilanteessa, jossa kirjojen kustannuksia on pakko saada alas", Lehto kertoi. Ntamon kirjoille tuleekin tästä edespäin "kilohinta", eli hinta määräytyy sivumäärän perusteella. Halvimmillaan kirjat maksavat reilun kympin.

Kustannustoimittamisesta Lehto kertoi tutuksi tulleita käsityksiään: "Kirja pitäisi voida julkaista sellaisena kuin se on kirjoitettu. Ajatus että kirjaa pitää hioa seuraa vanhasta tekniikasta, kun teoksesta otetaan tuhansien painoksia taloudellisella riskillä. Kustannustoimittajat ovat kustantamojen tarpeeton ylijäämä, jotka vain nostavat kirjan hintaa." Tekstin hiominen palvelee siis laadunvalvontaa, jolla standardoidaan ja tasapäistetään teokset helposti omaksuttavaan annoskokoon.

Ajatuksessa on oma viehätyksensä, mutta se ei pidä paikkaansa ntamon teoksissa. On totta, että Lehto ei juuri rukkaa tekstiä, mutta se ei tarkoita etteikö lähes jokaista ntamon teosta olisi hiottu suurellakin ulkopuolisella ammattitaidolla. Sinänsä on samantekevää, tekeekö tuota työtä kustannustoimittaja tai muu tekstityöläinen, mikäli lopputulos on kömpelyyksien karistaminen ja luettavuus. Ntamon etu tässä suhteessa on lähinnä moniäänisyys. "Autenttiseen kieleen", eli kieliopin ja muodollisuuksien kustannuksella ilmaisutapansa luovaan, ntamon teoksilla on paljon matkaa, jos vertailukohdaksi otetaan esimerkiksi netin keskustelupalstat tai opinnäytteet.

Kysymykseen kustantajan roolista kirjailijan kasvattajana Lehto vastasi ajattelevansa, että vaalimisen sijaan hän lähinnä löytää tekijöitä ja he löytävät hänet. "WSOY:llä tärkeämpää on kirjailijan kuin kirjan brändi. Ntamon suhteen haluan, että minulla on kustantajana profiili. Ntamo on luonteeltaan kokeellinen taideteokseni." Ntamoon teoksillaan osallistuvat kirjailijat osallistuvat Lehdon käsityksen mukaan siis hänen taideteokseensa. Suhde on siten ennemmin kollegiaalinen kuin hierarkkinen. Mitä sitten tulee brändätyksi? "Taideteoskokonaisuuksien" sijaan itse Lehto tuntuu korostuvan (kuten tässäkin tekstissä). Kustantajan ja taiteilijan roolit eivät sulaudu toisiinsa ollenkaan saumattomasti – brändiksi on teosten sijaan asettunut kustantaja Leevi Lehto.

3
Lehto puhui kiinnostavasti myös kritiikistä: "Kirjojen nimikkeiden räjähdysmäinen kasvu ei ole vaikuttanut kritiikkiin juuri mitenkään. Niitä kirjoitetaan yhä siitä asetelmasta, että kirjoja on rajallinen määrä."

Vaihtoehdoksi hän kokee julkaisuluettelon, joka kattaisi vuoden kaikki kirjat.
Kritiikiksi sopisi hänen mukaansa tähtien jakaminen, jolla kriitikot antaisivat leffatyyliin lukusuosituksia. Tällaisen pisteyttävän kulttuurikäsityksen tuotteistava vaikutus ei siis tunnu häiritsevän häntä. Se laadunvalvonta, jonka hän kokee kustannustoimittamisen suhteen turhaksi tulisi siis siirtää kriitikoiden (ja tietysti myös lukijoiden) tehtäväksi.

Teosten näkyvyys jää samalla tekijöiden itsensä varaan. "Ntamon kirjailijoista on tullut hyviä teostensa markkinoijia. Se on terve kehitys verrattuna siihen, mikä on ollut esimerkiksi Sofi Oksasen suhtautuminen markkinointiin."

Mikä sitten on Lehdon lopullinen päämäärä? "Visioni on kirjanjakelun kertakaikkinen muuttaminen, että tulee kahdet markkinat."

Myyntikäyrä tähän tavoitteeseen on lupaava, mutta absoluuttisesti matka on käytännössä aloittamatta. Vuoden 2009 kirjoja on myyty keskimäärin 60 per kirja, hittinä Timo Harjun palkintokirja Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, jonka painos on nyt noin 500.

2010 syyskuun myynti on 16000e, mikä tarkoittaa noin tuhatta kirjaa.
Ntamo on julkaissut tähän mennessä 105 kirjaa.

Yhteenvetojen aika

Suomalainen kirjallisuus elää aikaa, jota voisi verrata moottoritien liittymän kiihdytyskaistaan. Turun kirjamessut lävähtävät käyntiin viikon päästä ja Helsingin messujen tohina kolkuttelee jo ovella. Isänpäivä kurkistelee messujen jälkeisenä myyntipiikkinä, sitten tuutataan Finlandia-palkintosirkus ilmoille ja koko roska paketoidaan joulun hysteriaan.

Tarvitaan näkyvyyttä, henkilöitymiä, yhteenvetoja, hierarkioita ja ennen kaikkea tuoreita voimia pusertamaan kakofonisen metakan keskeltä lukuelämyksiä ja muiden kustannuksella huomiota saavia teoksia (nyt jos koskaan kannattaisi kirjailijoiden tehdä jotain skandaalinkäryistä saadakseen etumatkaa armottomana ja vailla lepotaukoja käytävään amok-juoksuun).

Kiihdytyskaistan ja konepellin alla murahtelevan moottorin mielikuva syntyy kulttuurijournalismin poikki-ja-pinoon -jutuista, joissa lietsotaan volyymia – näin etenkin Hesarin esikoiskisassa, jossa ei armoa tunneta. "Vielä on aikaa osallistua", lukee esikoiskisakritiikkien kainalossa, ja kirjoja totta tosiaan pusertuukin ilmoille sellaisella tahdilla, että perehtyneetkin puhuvat enimmäkseen teoksista saamistaan mielikuvista. Keskittymiskyky on jo menetetty. Hesarille on toki annettava tunnustus siitä, että se kykenee tänäkin vuonna rutistuksensa tekemään – mutta samalla voi pohtia, että kun teosmassoja luetaan suhteessa kokonaisuuteen, tulee lukutapahtumasta jonkinlainen kollaasi, jossa yksittäiset teokset elävät ja kuolevat kisa-aktin lyhyeen aikajänteeseen ja toisiinsa sidottuna.

Kirjallisuuden syystohinassa painottuu tietenkin markkinointi yli kaiken. Kirjamessujen tragediaksi on muodostunut kirjailijahaastattelut, joissa esitellään uutuusteoksia myynnin lisäämiseksi. Messuvieraan heräteostokset ovat tapahtumien perimmäinen motiivi ja pääuutiset kirjamessuista ovatkin aina kävijämäärissä – eikä kirjallisuuden sisällöissä. Vikaa on tietysti eniten messujen järjestäjissä, jotka eivät kykene hahmottamaan kirjallisuutta kustantamoiden ja isbn-koodien ulkopuolelta. Kirjallisuus, kirjoitettu kieli, typistyy heidän säälittävässä maailmassaan tuotteiksi ja kirjailijapersooniksi.

Paineet erottautumiseen ja yksilöitymiseen ovatkin kovat. Sosiaalinen media on valjastettu käyttöön, ja tällaista tavaraa on mitä luultavimmin tulossa rutkasti lisää. Itsekritiikilläkään ei taida olla niin paljon väliä, kun AD:n maailmankatsomus käskee kirjailijoita marssimaan naama edellä. Kierisin naurussa, jos olisin pisaraakaan kyynisempi.

Tämän saman mekanismin älykkäämpi versio tuli hiljattain vastaan ntamolta, jossa on saatu uskottavan tuntuinen tohina kirjallisuuden uuden sukupolven esiinmarssista. Leevi Lehto on tipoittain lisännyt kiinnostusta parikymppistä Janne Kortteista kohtaan, jonka esikoisen omalaatuisuus ja rajojen rikkominen on ennen teoksen julkaisua jo melkein manifestoitunut mestariteokseksi. Vaikka teos olisikin loistava (mistä ei suinkaan vallitse yksimielisyys tutustumaan päässeiden kesken), on hype kokonaisuudessaan sosiaalisen median suvereenin hallinnan tulosta.

Kirjallisuuden sadonkorjuu rakentuu narratiiviksi, jonka ensimmäinen näytös on pikkuhiljaa päättymässä. Luvassa on vielä käännekohtia ja uutisoinnilla rakentuvia uusia persoonallisuuksia, roppakaupalla lisää mainontaa, ja viimein loppunäytös.

Monet kirjailijat tekevät työtään omistautuen ja vuosien sitoumuksella, joskus henkensä kaupallakin. Osa heistä saavuttaa jotakin perustavaa, loput keskittyvät esittelemään kotiaan naistenlehdissä. Kokonaisuudessa on jotain keinotekoista, joka märkii ympäristöönsä nihilismiä. Mieleen tulee, että olisiko tällaiseen sirkukseen voitu pakottaa Tove Janssonia ilman, että jotain olennaista rikotaan? Olisiko tällaista voitu tehdä Helene Schjerfbeckille? Timo Mukalle tehtiin, ja hän maksoi siitä hengellään.

Milan Kundera kirjoittaa, että vähintä mitä kirjailija voi tehdä, on siivota teoksensa ympäriltä. Hän tarkoittaa, että kirjailija on itse vastuussa siitä, että hän ei sotke persoonallaan teostaan – samaten hän tarkoittaa, että kirjailijan persoona ei ole tärkeä (vaikka hänestä siltä usein tuntuukin). Merkitys on teoksilla. Missä vaiheessa tämä ajatus pääsi kääntymään päälaelleen?

Jouni Tikkanen luki Tommy Tabermannin kootut

"Kuolleista pelkkää hyvää", kuuluu sanonta. Tommy Tabermannin kuolema kirvoittikin liikuttavan kiittäviä lausuntoja hänestä ihmisenä ja runoilijana. Symppis tyyppihän Tabermann oli. Näin hänet toisinaan Lauttasaaren Kauniissa kampelassa, joka toimi meidän kummankin kantiksena joku vuosi sitten.

Siitä ei taideta kuitenkaan päästä mihinkään, että Tabermann oli keskinkertainen runoilija ja heikohko poliitikko, jonka rooli rakkauden poeettisena apostolina oli läskisti falski viimeistään hänen kolmannesta kokoelmastaan eteenpäin. Tabermann pahensi asiaa myymällä runojaan sisustuselementeiksi huonekaluliikkeiden printteihin ja sloganeiksi kitschiä huokuviin lahjaesineisiin. Hän teki itsestään runouden Esa Saarisen ja voivotteli sitten kovaan ääneen siitä kummunnutta enimmäkseen aiheellista vittuilua.

Hesarin Kuukausiliitteen Jouni Tikkanen päätti ottaa selvää Tabermannin tuotannosta kirjoittaakseen siitä totuuden, kuten lahjomaton journalisti konsanaan. "Tommy Tabermannia pidettiin imelänä runoilijana, jonka kirjoja sai pilkata lukemattakin. Nyt hän saa uuden mahdollisuuden" kuuluu juhlallinen ingressi, joka antaa ymmärtää että runoilijan tuotannosta olisi jotakin tähdellistä sanottavaa. Harmi vaan, että Tikkasen paukut eivät riittäneet tämän pidemmälle.

Juttu koostuu runoista poimituista kömpelösti taustoitetuista sitaateista, joista Tikkanen on kyhännyt runoilijan elämäntuotannon synopsiksen sekä samaan syssyyn tulkinnut sen kaikille ymmärrettävään muotoon. Juttua lukemalla käy selväksi, että Tikkanen on itse asiassa lukenut vain Tabermannin kootut (Runot 1970–2010) koko tuotannon sijaan ja rakentanut juttunsa mm. teoksen toimittaneen Kaija Valkosen haastattelun ympärille.

Juttunsa lopussa hän pohtii Tabermannin tuotantoa tietoisina valintoina, ikään kuin tuolla runoilijalla olisi ollut jokin strategia (jonka puute on hänen koko onnettomuutensa!): "Olikohan liian kunnianhimoinen tavoite yrittää elää runojensa myynnillä Suomen kokoisessa maassa? Se vaatii kovaa julkaisutahtia ja viihteellistä otetta." Tikkanen kirjoittaa todistaen ontuvalla spekulaatiollaan sielunsa koko yksinkertaisuuden ja summaten lehtiartikkelityyliin ylpeytensä siitä ettei ole perehtynyt aiheeseensa tai käsittänyt siitä mitään.

Jutun tahaton loukkaavuus on tasolla, joka ylittää hyvän maun rajat. On itsestään selvää, että mikäli aikoo piirtää postuumin kaaren taiteilijan tuotannosta, tulisi joko olla vankka käsitys siitä kokonaisuutena tai henkilökohtainen suhde edes johonkin hänen teokseensa. Tällainen Tikkasen pierun tasoinen juttu Suomen laajalevikkisimmässä aikakauslehdessä on ymmärrettävissä ainoastaan ylimielisyyden ja omahyväisyyden tukevan kännin aikaansaannoksena. En minäkään Tabermannia arvosta runoilijana, mutta niin itserakas en ole, että rohkenisin koottujen runojen selaamisella ja runoutta muuten ymmärtämättömänä summata hänen tuotantonsa muutamaan sattumasitaattiin. Kusisin mieluummin vaikka haudalle.

Tabermann edusti runoilijana suuria ikäluokkia ja osallistui nuoruutensa aikana runouden (ja muunkin taiteen) murtumiseen kypsään modernismiin. Hänen kumouksellisuutensa ja avoin eroottisuutensa eli kolmen sukupolven aikana pitkän matkan tuoreudesta eltaantuneisuuteen. Muistan elävästi, miten hänen fyysiset kielikuvansa jäivät 16-vuotiaana aivoihini. Pelkkää fyysistä himoa elänyt neitseellinen ruumiini otti Tabermannin jokaisen sanan todesta. Hän oli ensimmäinen runoilija, joka ei mussuttanut mitään kryptistä potaskaa, säe "kaiken mihin kusemalla yltää" oli kolme vuotta mottonani. Sitten aloin lukea intohimoisemmin ja saada käsitystä kielellisestä ilmaisusta laajemmin, ja Tabermannille kävi vähän kuin Haddawaylle, se vanheni rujosti ja aikaisempien hittienkin tarttuvuus alkoi nuhjaantua.

Yhtä kaikki Tabermannin runoilijan kaari on kiehtova. Hän kirjoitti eroottiset kielikuvat latteuksiksi ja estetisoi groteskin himon turvallisen arkiseksi - ja sitten ulosmittasi statuksensa franchising-tuotteisiin ja eduskuntaan. Se on saavutus, jonka kosketuskohdat profaanin kulttuurin ja suurten ikäluokkien valta-asemien kasvamiseen on kiistaton. Hän on ulkokultaisimpia 60-lukulaisuuden kuvia, disneyhahmoksi muuttunut radikaali - jotain sellaista, josta näen hänen sukupolvensa ja pohjan Suomen poliittisen ilmapiirin muutokselle vasemmistolaisesta oikeistolaiseksi.

Muutos, jonka Tabermann eli ja läpikirjoitti, tapahtui estetiikassa ja koko kulttuurissa ja sitä myöten ihmiskuvassa. Sen palauttaminen koottujen teosten sattumasitaatteihin vie Jouni Tikkasen kynällä koko Kuukausiliitteen uskottavuuden.

Suomalainen American Dream

Olen pitkään pohtinut amerikkalaisen unelman suhdetta idiotismiin. Ja toisaalta idiotismin suhdetta viattomuuteen ja dostojevskilaiseen messiaanisuuteen. Tämä aihe on länsimaisen kulttuurin avainkysymyksiä - mikäli uskomme siihen, että kokonaisia kulttuurikäsityksiä voi psykoanalysoida.

Jotain asettui tänään paikalleen, kun katsoin Yle Areenalta dokumentin Kansalainen Jussila. Saku Pollari vietti vuoden 2003-4 ternimaitokapselimessiaan Petteri Jussilan kanssa. Dokumentin tavoite on ollut kuvata energisen ja yksinkertaisen verkostomarkkinointimiehen elämää arjen tasolla - kuitenkin niin että päähenkilö on saanut rakentaa profiiliaan ja sopia kuvauspäiviksi niitä, jolloin tapahtuu jotain jännää.

Lopputulos on posketon, samanaikaisesti surrealistinen ja lattea, jotain säälittävän ja liikuttavan, naurettavan ja kolossaalisen, väliltä – lyhyesti: kuvaus amerikkalaisen unelman ja idiotismin matkasta suomalaisilla maanteillä BMW-katumaasturilla. Narratiivin tasolla tämä suljettu draama vetää vertoja mille tahansa klassikolle, jopa lattea Welles-nimilaina on motivoitu. Pollarin neroutta kuvaa se, että katsoessani dokumenttia auguurisesti hymyillen jouduin useassa kohtaa pohtimaan omaa elämääni ja valintojani lauseiden ja kohtausten lävistäessä suojaukseni tehden kaikessa mammuttimaisessa typeryydessään kipeää - sarkasmi ei nyt riitä. On suhtauduttava idiotismiin, joka on kulttuurin kokoinen. On oltava idiootti.

Tarinan edistyessä nähdään Jussi Parviainen rakentamassa Jussilan mediakuvaa (sic!). Parviaisen strateginen uskottavuus kytkeytyy lähinnä silmälaseihin ja näyttelevään konsulttireplikointiin. Mediahallintataidot ovat muutamien väläysten perusteella lähinnä höpinää ja tsemppausta, Amerikan tyyliin. Riittaväisäset ja timojutilat kulkevat tämän tarinana mukana - ja omana täydellisen absurdina lisänä 7 päivää -lehden toimittaja, joka mm. yrittää Venetsiassa olemattomalla englanninkielen taidollaan ohjata italialaista kuvaajaa lehden visuaaliseen tyyliin. Tollo tekemässä skuuppia idiootista, mistä nämä ihmiset on keksitty! 7 päivää -todellisuuden tyhjyys ja tyhmyydellä ylpeily nousee dokumentin sivuteemaksi. Lopputulos on niin lähellä pelleilyä, etten ole vieläkään varma, onko Pollarin kamera tallentanut jotakin autenttista, vai onko suhteeni todellisuuteen näin vieraantunut.

Elämä on vaikeaa. Se helpottuu, kun pyrkii siihen mihin tämä maailma meitä kannustaa. Rahan tekemiseen ja dramaattisiin hetkiin, kun ollaan tosissaan (kuten elokuvakohtauksissa ollaan). Niinpä Petteri ja Jutta vievät kameramiehet BMW-kauppaan, josta ostetaan pari uutta autoa, koska se näyttää hyvältä. Se mihin Kubrick käsittääkseni pyrki Eyes Wide Shut -elokuvalla, tulee Pollarin käsissä ja Suomi-otteella todeksi, läpi, fantastiseksi.

Tarinan sisäinen tematiikka on lakonisuudessaan myös eettinen. Neumannit, ilkka-alangot ja benzyskowitczit menettävät hohteensa täydellisesti, kun kamera näyttää heidän todellisuutensa. Niin käy kaikille, joihin Pollarin kamera osuu - paitsi päähenkilö Petteri Jussilalle. Häntä ei voi banalisoida, koska hän on elävä amerikkalainen unelma ja idiootti. Kritiikki ei osu, hänen maailmansa on niin ehyt ja hänen kysymyksenasettelunsa niin yksinkertainen, että sen voi vain joko hyväksyä tai hylätä. Se että koen sen ahdistavaksi ja naurettavaksi on oma ongelmani - sehän kertoo vain vieraantuneisuudestani.

En tosin ole yksin. Susanne Päivärinta murskasi Jussilan kuuluisassa ohjelmassaan. Hän on tarinan superego. Eurooppalainen analyysi amerikkalaisen unelman kulttuurissa. En silti täysin samastu Päivärintaan, en voi uskoa että hän on onnellinen - hän on liiaksi kuin Kurjien komisario Javert. Jussila edustaa tunnetta, hän on väärässä ja typerä. Hän on ihminen, jolla ei ole mitään omaa. Hän on imenyt itseensä sen kaiken, mikä on tämän kulttuurin kuvastoissa ihailtavaa - ja alkanut elää sen mukaan, kyvyttömänä analyysiin, kyseenalaistamiseen, kysymykseen "miksi". Loppu on historiaa. "Elän väärässä ajassa", Jussila kertoo, "mun olisi pitänyt elää antiikissa ja tappaa lohikäärmeitä". Romantiikkakin on kömpelöä, mikä todistaa lumoavan tenhovoimansa viimeistään siinä vaiheessa, kun Jussilla opettaa verkostomarkkinointialaisilleen Parviaisen höpöteesejä. Hänen esikuvansa elintasossa on Kimi Räikkönen ja unelmana kansainvälinen glamour.

Silti tunnen syvää kiitollisuutta Päivärintaa kohtaan. Hän on olemassa, todellinen, journalisti sellaisena kuin olen oppinut tuota ammattia kunnioittamaan. Hän on se kyky punnita, jonka turvin idiotismiakin lopulta voi arvostaa. Ja kuten tragedioissa aina, kohtuuttomimman hinnan Jussilan valinnoista joutuvat maksamaan lapset. Paitsi ilmeisenä asiana päivälehtien toimittajissa myös Pollarissa täytyy olla pahuutta kuvatakseen lapsien kasvoja julkkis-isänsä arkun äärellä.

Auditiivinen halkileikkaus 30:stä runoesityksestä

1
Helsinki muuttui viikonlopun ajaksi runouden metropoliksi. Säkeet ovat ryöpynneet runoesityksissä, joiden määrä sekä laatu mahdollistaa jo jonkinlaisen esittävän runouden 2010 halkileikkauksen. Esitysten rönsyilevä runsaus ja runouden kasvaminen niukoista lausutuista säkeistä juovuttavaksi todellisuusperiaatteeksi tosin vei suuren osan analyyttisyydestäni – vaikka läheskään jokainen esitys ei ollut mainittavan vaikuttava.

Runoesitystä määrittää tapahtuman luonne. Se mikä painotuotteessa tulee hahmotetuksi kirjaimina, tarkoitteina, viittauksina, muuttuu esityksessä tapahtumaksi, jossa välittyy tekstuaalisten maailmojen lisäksi kokemus preesensistä, vaikutelmia, tuntemuksia – paroksysmaalinen ilmapiiri, jossa teokset sekoittuvat toisiinsa ja tilaan, runoilijaan ja yleisöön, jossa ne konkretisoituvat aikaan ja paikkaan – ja jossa lisäksi jotkin runot ylittävät nämä puitteet ja nostavat kattoa parillakymmenellä sentillä ylemmäs.

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet tämän vuoden suomalaisessa kirjallisuudessa koko lailla painavat. Määrä korvasi laadun (ja sanon tämän positiivisessa hengessä!), ja samalla kirjallisuuden ja runouden todellisuus astui teksteinä esiin, sana tuli lihaksi ilman että tuotteistetun kirjallisuuden tahmainen käsi, hierarkiat - mikään - tuli kirjallisuuden ja yleisön väliin. Samalla tapahtumien mittakaavan pienuus todisti runouden rituaalimaisuutta. Tämän hetken merkittävin kirjallisuus esitetään muutamalle kymmenelle ihmiselle, vaikka sen sisällöt ovat jo vuosia vaikuttaneet kaiken kirjallisuuden sisältöihin ja kielikäsityksiin yleensä. Tämä on toisaalta myös sisällöllisesti merkityksellinen seikka. Pieni mittakaava mahdollistaa tapahtumiin intiimiyttä, joka paitsi tihentää tilaa myös luo vivahteita ja nyansseja, jotka suureksi osaksi määrittävät kokonaisuutta.

2
Perjantain Glorian runoyössä oli yli kuusi tuntia ohjelmaa. Lähtökohdissa oli tiettyä ongelmallisuutta, kun Taikin myyjäispöydät reunustivat pääsalia. Yleisö seisoi katsomassa runoilijoita kuin torilla ja yläkerran parvelta taas joutui tihrustamaan esiintyjiä ja kuuntelemaan säkeitä puheensrorinan seassa. Se aiheutti keskittymättömyyttä, joka kuitenkin katosi tiukimpien runosettien ajaksi.

Satuin paikalle parahiksi kuulemaan Arja Tiaisen tykitystä. Hän seisoi lavalla sylissään riisin verran paperiarkkeja, joista hän luki lakonisenälykkäitä aforistisia runojaan, jotka olivat kuin päiväkirjamerkintöjä. Niistä kasautui esseemäistä totuuslauseryöpytystä, jossa suuret sanat asettuivat älyllisiin konteksteihin. Mieleen jäi esimerkiksi että sodan aikana ihmiset olivat salskeita ja että miten sitä ryhdistäytyykään, kun tietää kuolevansa parin viikon päästä. Muistikirjamaisuus toimii tällaisen kumouspuheen kanssa jotenkin huonolla tavalla keskeneräisyyden vaikutelmaa tuovana elementtinä.

Mieleen jäi muista esiintyjistä erityisesti Markku Paasonen, jonka uusi runokirja Tulevassa maailmassa vaikuttaa timakalta. Säkeiden ja lauseiden tuottama todellisuus hautaa kuin aaltoina alleen kaiken muun. Lause kerrallaan muovautuu myllerrysmäinen riemastuttava ja absurdi maisema kuin ontologiahysteerisessä uhmakkaassa puheessa. Havainnoissa ja sanamaalailuissa tuntui tämän vyöryn lomassa olevan tosin tyhjäkäyntiä ja epätarkkuutta. Paasosen luennassa oli jotakin hypnotisoivaa kuin intervallijuoksussa. Hän lopetti esityksensä runoon, jonka hän sanoi syntyneen siitä, kun hän lapsena kuunteli biologisukulaistensa luennointia metsäretkillä. Runo oli mahtava. Siinä hoettiin "saapasta toisen eteen", kunnes tultiin jonkin luonnonlain havainnollistuman ääreen. Seurasi taustoitus ihmisestä, joka on keksinyt periaatteen, jota juuri nyt tarkastelemmme ja sitten runo jatkui saapasta toisen eteen -mantralla. Runoon eristetty kieli loi ristiriidattoman ja loogisen, äärimmäisen turvallisuushakuisen maailmankuvan, joka kieltäytyy katsomasta pimeisiin metafyysisiin nurkkiin.

Glorian vitsinumerona oli Lausuntaryhmä Siitä pitäen. Se oli hutilyönti. Runoesityksiin liitetty ääriteatraalisen näyttelevä hupiosuus toimi kuin mainoskatko elokuvassa. Kun runoesityksiä tuodaan viihdemäisyyden ja helpommin lähestyttävyyden piiriin, tulisi kiinnittää tarkkaa huomiota tapahtuman luonteeseen yleensä. Esimerkiksi performanssi toimisi olennaisesti kiinnostavampana esityksellisenä vastinparina runoudelle.

3
Lauantain Poetry Mash! asetti kovat odotukset, ja ne täyttyivätkin heittämällä.

Ulkomaisista esiintyjistä aloitti tanskalainen Martin Glaz Serup runollaan Kenttä kääntäjänsä Marianna Kurton avustuksella. Runo loi kielellisen logiikan, jossa tautologiana toistui ja personoitui sana ja henkilö Kenttä. Listamaisen runon teemat jatkuivat mm. kännykän verkkoon ja piilotellummin Bourdieun taidekenttään (vai vaikuttiko se vain siltä). Serupin runoissa proosalausemaiset rakenteet ja kirjalliset sisällöt muodostivat avointa poliittisuutta ja analyyseja. Hänen luentansa rytmi teki kielestä tarkkaa ja vaivatonta. Tanskan kielessä paikallissijat tulevat lauseen loppuun, mikä toi foneettisesti kiinnostavan, jotenkin summaavan päätöksen säkeille. Pidin erityisesti hänen viimeisen runonsa muusikosta, joka huomasi ettei ole koskaan sanonut mitään, mikä olisi tehnyt häneen itseensä vaikutuksen.

Ruotsalainen Aase Berg kuului Tukholman 1990-luvun surrealistisiin runoilijoihin. Nyt hän luki runoja luonnosta, jota hän hahmottaa itsenäisenä organismina. Runot olivat pääasiassa kertomusmaisia hyvin tiiviitä ja lyhytsäkeisiä havaintoja - eli aika perinteisen oloisia muodoltaan. Berg kertoi eläneensä viime vuosina kanojen kanssa, josta kirjoittamansa runosarjan hän luki. Se rakentui kuin mikrokolumnimaisiksi estetisoiviksi havainnoiksi, joista syntyi (ihmis)elämän allegoria. Tuntuu, että näiden runojen muodostama kokonaisuus motivoi myös yksittäisiä tekstejä, että ne muodostavat temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Saamani vaikutelman mukaan siitä kuvastuu kanoja pitkään tarkkailleen ihmisen käsitys kanan muodostamasta maailmankuvasta.

Singaporelainen Alvin Pang on runoilijana hyvin amerikkalainen, mihin on luultavasti vaikuttanut Iowan yliopistossa vietetyt vuodet. Esiintymisen suvereenius olikin omaa luokkaansa, Pang luki vain yhden runon paperista. Muuten hän rupatteli mitä vaivattomimmin yleisölle. Runo alkoi yleensä osana tekstin synnyn taustoitusta, ja sen alkamisen huomasi vasta hetken päästä lauserytmin muututtua. Esityksestä muodostuikin viihteellinen kokonaisuus, jossa runoilijan ja viihdyttävän rupattelijan roolit menivät ristiin pitkässä monologissa.

Pangin runot ovat amerikkalaisen helppoja, jopa tyrkkyjä ja loppuun hiotun kirjoitustaidon tulosta. Kokonaisuudesta muodostui nokkela viisauteen pukeutuva analyyttisiin havaintoihin perustuva runoelma. Se oli vieraan tuntuista, sillä Pang näyttää hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on, protestoimatta, tuntematta surua, äärimmäisen integroituneena kuin Valittujen palojen sivuilla, jossa suuretkin ongelmat kääntyvät aina voitoksi. Avausrunossa hän estetisoi lentämistä ja lentokenttää, matkallaoloa ja ilmatilaa, joka on valtioiden sekä lähdön ja saapumisen välissä tavallaan hahmottumaton ja määrittymätön olemisen tila. Amerikkalaiseen tapaan hänen teemansa ja aforistiset totuudet ilmenivät vertauksissa aina banaaliuteen saakka: hän esimerkiksi rinnasti rakkauden kokemuksen huonekasvin kastelemiseen.


Viimeisenä, tärkeimpänä ja parhaana, esiintyjänä lavalle hyppäsi brittiläinen, Brightonista kotoisin oleva, Keston Sutherland. Hänen runonsa piiskasivat ja tuuttasivat tavaraa sellaisilla affektioilla, että sitä oli vaikea kuunnella istualtaan. Artikulaatio oli perinteisen huolellisen täsmällistä, sanojen painot ja niihin ladatut merkitykset muodostivat hämmästyttävän vaikutelman siitä, että sanoilla voi olla voimaa, joka selättää käyttäjänsä.

Sutherland aloitti rakkausrunolla. Hän kertoi etsineensä Googlen avulla netistä ihmisen, ja löytäneensä jonkun nimeltä Andrew Chan. "Jos olet täällä Andrew, tämä on siis sinulle" Sutherland sanoi, "ja minä tarkoitan mitä olen kirjoittanut. Tämä runo on 20 sivua pitkä." Sutherlandin runoutta on vaikea kuvailla. Teksti oli manauksenomaista ja neuroottista. Lukemisen intonaatio teki sanoista puhujan psyyken kuvia, jota kuunnellessa kadotin virkkeiden merkitykset niihin tunnetiloihin, jotka ovat tuottaneet sanat. Sutherlandin hahmon suggestiivisuus lisäsi tätä vaikutelmaa, joka jatkui hieman toisenlaisena myös seuraavassa kahdessa runossa Reindeer ja Forklift. Tätä kaveria täytyy mitä ilmeisimmin lukea.

Uusia käänteitä WSOY:n syöksyssä

Viimeaikaisten uutisten perusteella on käynyt yleisesti yksiselitteisen selväksi, että Suomen suurin kustantamo on paitsi kriisissä myös täysin piittaamaton kielialueemme kirjallisesta kulttuurista. Asiaa sivusi taannoin herkullisesti Irina Björkman: "Kustantamoista huolimatta Suomessa kirjoitetaan yhä hienoja kirjoja."

Tänään oli Hesarissa kuin lopun aikojen kirsikkana kakun päällä (yllättävän pienikokoinen!) työpaikkailmoitus: "Tunnistatko hyvän teoksen? Oletko työssäsi tinkimätön ja taitava? Saatat olla Suomen johtavan kustantatamon WSOY:n KOTIMAISEN KIRJALLISUUDEN KUSTANNUSPÄÄLLIKKÖ" Paljastavasti työnkuvan maalailu päättyy lakoniseen norsunluutornijohtamista kuvaavaan lauseeseen: "Raportoit kustantamon toimitusjohtajalle." Ei siis esimerkiksi "työsi sisällöistä vastaat" - WSOY:ssä raportoidaan, kuten armeijassa.

Vajaa kuukausi sitten Mari Mörö kertoi Aamulehdessä WSOY:n olevan kuin atomipommin jäljiltä. Lehti tiedusteli tilannetta toimitusjohtajalta:

Anna Baijars, ovatko syksyn kirjajulkaisut levällään, ja onko ohjelmaan tulossa muutoksia?
- Olen nyt lomamatkalla, mutta lähtiessäni kaikki oli ihan kunnossa, homma oli silloin hanskassa. Ei siellä ainakaan kustannuspäällikkö Harri Haanpään mukaan mitään hälyttävää tilannetta ollut.

Hokema kuuluu, että rotat jättävät uppoavan laivan. Se on WSOY:llä jo tapahtunut. Nyt sitten lähti kapteenikin, Haanpää ei jäänyt esittelemään kirjasyksyn satoa, joka arvatenkin on ikimuistoisesti päin persettä. Kustantamon varustajat ja osakkaat pitävät vielä lippua korkealla, WSOY on kuin Napoleon Moskovassa. Harri Haanpää oli viimeinen yhdyshenkilö, joka sai myyvät kirjailijat jäämään kustantamoon. Jos nyt ei totaalisen mahdotonta, niin ainakin lohduttoman vaikeaa on löytää Haanpään saappaat täyttävä seuraaja.

Tämä farssi on tietysti erinomaista viihdettä, mutta kyllä se sapettaakin. Kun WSOY:n kuolinkarjaisut alkoivat häiritä normaaleja päivärytmejä, lähti joukko meikäläisiä journalisteja etsimään yhtiön kirstunvartijaa ulkomailta. Sellainen löydettiin Hollannista. Hän sanoi, että teidän kirjat on huonoja ja teidän kirjailijat on liian tylsiä mediahahmoja, ja sitten hän sanoi, että rahallisesti touhu on jotain säälittävän ja turhan väliltä ja menkää helvettiin siitä häiritsemästä, kun tässä on tärkeämpiäkin asioita.

Siis loistavaa molièreläistä draamaa, mutta sen sijaan että meidän reaktio olisi ollut terve ja olisimme nauraneet tälle rahanahneelle ignorantille ja tehneet hänestä esimerkin, joka kirkkaasti muistuttaa muutakin maailmaa siitä että yksinkertaiset ihmiset toisinaan saavat valtaa reilusti yli kykyjensä, me otimme hänet vakavasti ja aloimme surra kirjallisen kulttuurin muutosta. Nyt siis tilanne on se, että WSOY:llä on resursseja muille jakaa, muttei minkäänlaista uskottavuutta kustantamona. Lisäksi suomalainen kirjallinen kulttuuri on paljastunut niin heikoksi, että se ei kykene polkemaan maanrakoon WSOY:n hollantilaisia paskateesejä, vaan se sen sijaan odottaa, milloin tämä rutto leviää muihinkin kustantamoihin.

Mitä pitäisi toivoa? Olen jotenkin kahden vaiheilla. Tavallaan loogista olisi toivoa WSOY:n syöksykierrettä, että se pelkästään keskittyisi keitto- ja horoskooppikirjoihin ja Bonnier-kustantamon jatkisten painamiseen koviin kansiin. Että se rypisi alhossaan ja muuttuisi avoimesti niin säälittäväksi kuin se nykyään on. Toisaalta niin suuri kirjallinen järkäle kuin WSOY saattaisi kupsahtaessaan myös yksinkertaisesti vähentää kirjallisuuden merkitystä tässä kulttuurissa. Seuraus olisi silloin vain jonkin jääminen pois ilman että mitään tulee tilalle. Auts.

Mainos: rakas ihana byrokratia

Byrokraattinen maailmankuva luhisti uskon moderniin yhteiskuntaan viimeistään Kafkan teoksissa. Olenkin taistellut integraatiota vastaan ja luottanut elämässäni vain ihmisiin, joita voin koskettaa ja jotka asemansa sijasta uskaltavat kohdata muut kuolevaiset yksityishenkilöinä.

Yksi asia tässä valtakunnassa on kuitenkin sapettanut ja vituttanut ylitse muiden: puhelinmainonta. Asian kiusallisuutta lisää se, että useat puhelinmyyjät kauppaavat lehtiä, joihin itse kirjoitan. Sekalaisten projektieni johdosta joudun vielä vastaamaan tuntemattomiin numeroihin, koska olen työkseni pääasiassa tavoitettavissa.

Väistöliikkeistäni esnimmäinen suuntautui väestörekisterikeskuksen tietojenluovutuslomaakkeeseen. Idea on hyvä, mutta ei laisinkaan aukoton. Vielä tulee a-lehtien ja kuvalehtien puheluita ja joku innokas miekkonen haluaa sijoittaa kaikki rahani jonkinlaisessa pyramidibisneksessä, johon pitäisi oikein osallistua koulutuspäivän ajaksi ilmaisine lounaineen. Kalsarikauppa ja puhelinliittymäliikenne onneksi kuitenkin loppuivat.

Tänään jatkoin taistelua löydettyäni uuden viraston. Senkin nimi huokuu Kafkaa, mikä lisää luottamustani sitä kohtaan: asiakkuusmarkkinointiliitto. Tuolta sivuilta löytyvään numeroon kun soittaa, niin kolme vuotta saa kuulemma rauhassa käyttää omaa puhelintaan. Soitin, ja hyvin sujui. Byrokratian estetiikan mukaisesti puhuin tietokoneen kanssa, joka oli puettu miellyttäväksi naisääneksi, tosin jotenkin 80-luvun robottimaiseksi.

Nyt sitten jännittää, mistä löytyy lisää suoramarkkinointia valvovia virastoja. Tuskin ne tässä kaikki ovat, nyt eletään kuitenkin 2000-lukua. Sen verran skeptinen kuitenkin olen, että säilytän puhelimeni muistissa numerot "älävastaa" ja "älävastaa2" sekä "luurikorvaan" - ne kolme sitkeintä.

Nippukritiikki: Valikoima asteroideja, Futurama ja Sanakirja*

Eilen juhlittiin kolminkertaisia kirjajulkkareita Dubrovnikissa harvinaisen hienoilla teoksilla. Henriikka Tavin Sanakirja, Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja ja Teemu Mannisen Futurama ovat jokainen painavaa tavaraa. Ne muodostavat kukin omalaatuisella tavallaan kielestä, sanoista, kirjaimista ja tekstimassoista runoutta. Teokset ovat suvereeneja kuin itsestään selvästi.

Kuuluisassa katkelmassa romaanissaan Pariisin Notre-Dame Victor Hugo kirjoittaa kirjapainotaidon synnystä fraasilla: "Tämä on syrjäyttävä tuon." Sillä hän kuvaa sitä kopernikaalista kumousta, jolloin kiveen hakattu ja kivestä rakennettu jäi lintujen tavoin maailman joka kolkkaan liihottavien painettujen kirjojen jalkoihin. Arkkitehtuuri oli siihen asti edustanut ikuisuutta, totuutta, muistia. Nyt sen paikan kaappasi kirjallisuus, kun monistetut tekstit levisivät kulovalkean tavoin joka puolelle. 500 vuotta kirjapainotaidon syntymisen jälkeen, tässä hypertekstien maailmassa, Tavi, Brygger ja Manninen kirjoittavat runoudeksi kieltä, joka synty-ympäristönsä ulkopuolella paljastaa kauneutensa, haaveensa, maailmankuvansa, ihmiselämän.

Dubrovnikin lavalle kiipesi ensimmäisenä Brygger. Hän kertoi teoksensa syntyneen runokokoelmalle epätavallisesta aineistosta, fragmenteista ja katkelmista, joihin hän on törmännyt ja joiden poeettisuutta pohtinut. "Tällainen aineisto runokirjan sisällä alkaa lähestyä runoutta kuin itsestään", hän kertoi ja lisäsi, että teokseen päätynyt löydetty aineisto on tarkkaan harkittua. Bryggerin lukemissa runoissa korostui niiden kielellinen logiikka, teksteissä on vain vähän kokemuksellisuutta, runot syntyvät tekstimaailmoista ja konteksteista, jotka luovat etäisyyksiä paitsi semantiikassa myös ajassa. Nimiruno Valikoima asteroideja (1801-2006) tuntuu toimivan teoksen jonkinlaisena avaimena. Mielleyhtymä 1800-luvun nimien kauneuteen ja niillä viitattuihin taivaankappaleisiin on periromanttinen. Nimien muuttuminen kirjain-numero-yhdistelmiksi 2000-luvulla kuvaa paitsi koomisesti kliinistynyttä tiedettä myös sitä ulkokohtaisuutta, jonka se on analyytisyydellään saavuttanut.

Seuraavana esiintyi Manninen, joka luonnehti teostaan ytimekkäästi kertomalla, että Futurama on matka. Hän luki runojaan paatoksellisen teatraalisesti, mikä osuu teoksen maailmaan hyvin. Pitkät monologimaiset runot kuvaavat tulevaisuutta utopiana, joka tarkentuessaan muuttuu hetki hetkeltä lähemmäs dystopiaa. Vaikutelma on paikoin kuin epäonnistunutta unelmointia, mikä tietysti kiinnittää huomion tekstin puhujaan. Samalla Futuraman polveileva tarinointi lähestyy kvasifilosofiaa. Kieli nouseekin teoksen keskiöön, kuten myös Mannisen tekemät valinnat: se mihin hänen huomionsa on kiinnittynyt, mitä hän teokseensa on poiminut. Pidän erityisesti Mannisen herkkyydestä, hänellä on runoilijana ihailtava kyky löytää kieltä, jossa puhuja on avoin ja vilpitön, toisinaan jopa huomaamattaan. Energiset tekstit eivät niinkään pursua affektiivisuutta, vaan jonkinlaisia kielessä tapahtuvia ohikiitäviä hetkiä, jolloin sanoista tuntuu huokuvan välähdyksenä niitä käyttävän ihmisen sisin olemus.


Henriikka Tavi puhui teoksensa yhteydessä runoudesta yleisemminkin: "Kokeellisuuden käsite runoudessa on Suomessa ihan liian laajassa käytössä. Kyse on yksinkertaisesti ilmaisukielestä. Esim Esa on paljon kokeellisempaa runoutta kuin Sanakirja. Siinä mä vaan testasin erilaisilla metodeilla, että tuleekohan tästä runo, ja tulihan se. Sen sijaan Sanakirjassa on kokeellisuutta hyvin vähän."

Tavin runonluenta oli pohtivaa, kuten sanakirjojen suhteen kuuluukin. Runoja kuunnellessa mieleen maalautui sanakirjojen luoma laajempi maailmankatsomus, joka on jonkinlainen kaiken kielessä ja kielen kautta käsittämämme kiteytymä, kielellisen ajattelumme operointikeinojen ja reunaehtojen kartta. Paitsi että Sanakirja on hyvin konseptuaalinen (vai konseptualistinen?) teos, se kasvaa riemastuttavalla tavalla mittojensa yli. Oma suosikkini löytyy sanasta "Ö":

Oli synkkä ja mysrskyinen yö. Oli vuoden valoisin lyhin yö. Oli aamu, päivä, ilta ja yö. Oli aamuyö, iltayö, keskiyö, sydänyö, kuutamoyö, pakkasyö, tuliyö, yön loimu, ja ilta palasi yöksi; yö pimeni; yö vaaleni: Hän tuli vasta myöhään yöllä yötä myöten yön pimeyden turvin yöksi yön selkään kotiin, painautui sitä vasten. Ja kului monta hyvää päivää, hyvää huomenta, hyvää iltaa, hyvää yötä! Hyvää yötä! (s.89)

Tavin kykenee luontevasti sisällyttämään puhkikuluneen kliseen runoonsa niin, että sen kauneus paljastuu ja se on taas kuin poimimaton kukka. Kukapa ei saisi mieleensä Tenavien Ressua nakuttamassa kirjoituskoneella 300:aa romaaninalkuaan ikuisesti samalla avauksella: "Oli synkkä ja myrskyinen yö." Tavin ironia, jos sitä on, on niin lämmintä ja hänen luottamuksensa sanoihin niin vahvaa, että kieli tuntuu hänen kynässään täysin tutkimattomalta kaikkien intuitiivisesti jakamalta olemassaolon alueelta. Runon lopetus, huutomerkkiin päättyvä toistuva hyvän yön toivotus päättää myös teoksen. Se tuo sanakirjoille tyypillisesti jonkun kielenkäyttöhetken preesensiin ja samalla paljastaa laajemminkin sen etäisyyden, joka kirjoittajalla niin usein on lukijaansa.

*Näiden kolmen kirjan tekijät ovat paitsi ihailemiani runoilijoita myös läheisesti tuntemiani ihmisiä. Kiitos teille, ystävät, jääviydestäni huolimatta olen kirjoittanut tämän tekstin parhaan ymmärrykseni mukaan vilpittömästi.

Miksi huonot kirjat voittavat palkintoja?

Nykykirjallisuuden keskeinen ongelma ovat jurytetyt kirjoituskilpailut, jotka ohjaavat kirjallista ilmaisua ensisijaisesti muotopäteväksi. “Palkitsemme kilpailuissa tekstejä, joihin emme usko ja hylkäämme sellaisia, jotka ovat kömpelöitä, kummallisia, mutta intohimoisia ja kiinnostavia“, Geoffrey Sirc kirjoittaa teoksessaan Composition as a Happening (suomennos muistiinpanoistani). Haitallinen vaikutus kuvastuu laajemmin siinä, että tällaiset käsitykset määrittävät hyvän kirjoittamisen ja ohjaavat kirjoittajia keskittymään palkitsemiskelpoiseen ulkoasuun.

Sama ongelma koskee tämänhetkistä kirjallisuuskritiikkiä. Ennalta-arvaamattomatkin tekstintuottamistavat omaksutaan osaksi kokonaisuuttaan, lukuaktin eheys ja temaattinen itseensä sulkeutuminen ovat yhä perimmäisiä motiiveja kritiikin laatimiseen. Liiallisen siloisuuden voi tietysti muodikkaasti rikkoa yksinkertainenkin ihminen kirjoittamalla virkkeen lopuksi vaikka sanan anaaliraiskaus. Tyylillisen "hyvyyden" kanssa leikkiminen on halpa keino tekeytyä uudisraivaajaksi. Siksi pitäisikin puuttua 1) kritiikkiin, joka epäonnistuu lukemaan teoslähtöisesti tai kysymyään teoksen merkitystä 2) teoksiin, jotka murtavat lukutottumuksia itsetarkoituksellisesti tai kyseenalaisella moraalilla.

Nettitreffit - kirjallisuusteoria ja käytännöt

Unohduin lukemaan pitkää ketjua nettitreffeistä, lukekaa tekin, tässä on parasta suomalaista proosaa juuri nyt. Aineistosta saisi helpohkosti ironis-älykästä flarffia, mutta se ei tekisi teksteille oikeutta (flarfin ongelmia ovat usein myös tekstien tahaton poliittisuus ja kyynisyys). Sen sijaan proosana näistä kertomuksista valkenee monia asioita, joita kustantamot ja lehtikieli ovat kielestämme turmelleet.

Treffeissä on jotain intiimiä, nettitreffeissä kutkutus vielä kertautuu, kun tapaaminen syntyy lähes tuntemattoman kanssa. Romantiikka, toiveet, eroottiset haaveet ja minäkuva ovat kaikki pinnassa tuon muukalaisen kohtaamisessa. Kokemuksesta syntyvät kertomukset ovat affektiivisia ja niitä ovat kirjoittaneet etupäässä ihmiset, joille tekstin tuottaminen näyttää itsessään olevan saavutus. Se tarkoittaa, että mitä pitempi teksti, sen enemmän asiaa ja parempi juttu. Diletanttisen kirjoittamisen laukaiseva syy on yleensä myös painava, näitä juttuja ei ole naputettu huvikseen, ne ovat syntyneet kokemuksista, jotka ovat jääneet vaivaamaan.

Intiimiksi luultu tuleekin alueelle, joka on kaikille tuttu. Se on kirjallisesti kiinnostavaa ja tärkeää. Tyylien kömpelyys ja kielioppivirheet tuntuvat vain lisäävän tekstien todistusvoimaa - kuten myös muutamat postaukset, joista paistaa kirjoittamisen harjaantuneisuus. Tässä tulee näkyväksi osaamisen merkitys kirjalliseen ilmaisuun. Juuri kirjoittamisen ja kielen alueella se tuntuu usein johtavan teksteihin, joiden ajatussisältö on täysin yhdentekevä, mutta joiden kirjoitusasu ikään kuin synnyttää merkityksen tunteen.

Erityisen ihastuttavaa näissä kirjoituksissa on se, että kirjoittajan pyrkimys luoda tekstillään status on monesti niin läpinäkyvä, että eetos, asiasisältö ja argumentit muokkaavat jonkinlaisia kaksoiskansalaisuuksia - sen mitä kirjoittajat kokevat olevansa, sekä sen jona he tahtovat esiintyä. Se paistaa lauserakenteissa ja väinölinnamaisissa vihjaavissa syvempää tietoisuutta osoittavissa sivulauseissa. Lukiessa koin liikutusta, pidän näistä ihmisistä, toivon heille kaikille hyvää, toivon että he löytävät kumppanin ja pääsevät siitä epävarmuudesta, jota he kokevat itsensä suhteen.

Omat nettitreffikokemukseni ovat kaikki viime vuosisadalta. Ne loppuivat jokainen alkuunsa ja niistä jäi lähinnä ulkopuolisuuden tunne. Ensimmäinen tapaukseni oli syvän ja pohjattoman ahdistuksen äärellä, elämäni surkeimman kesän aikana. Asuin yksin Itä-Helsingissä ja töiden jälkeen istuin lähikapakassa entisten vankilakundien kanssa. Työpäivät kului Lasipalatsissa myymälänhoitajana, ja kirjoittelin pitkiä viestejä Whiterabbitille, joka oli vastannut ilmoitukseen, jonka olin jättänyt syntymäpäivänäni. Sähköpostit olivat pakottavan kirjallisen ilmaisuni ainoa muoto, joka lopulta päätyi tapaamiseen. Ihastuin syvästi ja olin valmis jättämään kaiken leevi&theleavingsmaisesti, kuten romantikon kuuluu. Tyttö säikähti ja välit viilenivät muutamaan treffimäiseen tapaamiseen ja sitten sammuivat teiden erkaannuttua.

Toinen tapaus kertoi olevansa uudestisyntymiskierron viimeisessä vaiheessa, eli kutakuinkin valmis astumaan ylempään todellisuuteen. Tapasimme ja hän liitti minut elämänsuunnitelmaansa kokolailla kuristavalla tavalla. Sitä seurasi tekstiviestipommitus ja puhelinsoittokierre, joka koetteli hermojani. Lopulta sain kuulla pilanneeni kaiken ja synnyttäneen katkeruutta tuossa ihmisessä, jota en koskaan oppinut tuntemaan.

Vielä oli joku kolmas juttu, kahvitapaaminen, mutta en muista siitä mitään muuta kuin että väkinäistä oli.

Netistä on tullut romanttisen haaveilun paikka, jossa toiveilla ja mielikuvilla voi värittää todellisuutta. Se on lyyrinen kyky, joka tuskin tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Harmillista vain, että ihmiset lopettavat liihottelun tavatessaan ja mittaillessaan toisiaan arkirealismilla kahvilan pöydän ääressä.

Runouden tämänhetkinen kansallinen tila

- eli yksinkertainen kertomus monimutkaisesta asiasta

Muutama vuosi sitten Suomessa oli pulaa kaikista monipuolisen runouden keskeisistä edellytyksistä. Puuttui kustantamot, vähäinen kritiikki oli heikkotasoista ja runoutta luettiin sekä opetettiin liikuttavan yksiäänisesti tiiviin kielen kaanonista käsin, modernismin esikuvia mukaillen.

90-luvun herkistelevien keskeislyyrikoiden jälkeen kirjallinen kulttuuri veti luukut kiinni juuri sillä hetkellä, kun runokäsitykset alkoivat muovata kielikäsityksiä ja kaunokirjallisuutta laajemminkin. Oltiin tultu rajalle, jossa 60-lukulaiset lakkasivat ymmärtämästä ja kieltäytyivät oppimasta, koska halusivat mieluummin opettaa (oli siinä laiskuuttakin mukana). Heidän maailmansa oli tullut valmiiksi ja saatettu niin pitkälle, että runouden lukutapoihin oli päässyt livahtamaan tukku standardeja, kuten viimeksi kaunotaiteiden aikana.

Sittemmin tapahtui se, mitä kutsutaan termeillä, kuten kokeellinen runous, digirunous, vispo, käsiterunous, flarf, äänirunous, runoperformanssi jne, ja johon törmää esimerkiksi ntamon tai poesian nimikkeitä selaamalla tai Tuli&Savu -lehteä lukemalla. Kaikkia näitä perinteisen säerunouden rinnalle ilmestyneitä runomuotoja ei suinkaan ole keksitty äskettäin. Ne ovat vain olleet syvemmällä marginaalissa tomikontioiden ja arnokotrojen määrittäessä aluetta, joka kustantamoiden runouskäsitykseen on sopinut. Kirjallisuuden laajimpana ja perustavimpana alueena runous pääsi kustantamoiden käsissä hiljalleen karsiutumaan runopersooniksi ja sielunmaisemakirjoiksi. Se oli aamiaiskaurapuuroa, jota lusikoitiin lounaalla, päivällisellä ja illallisellakin samaan aikaan, kun kustantajat toivoivat runopoikiensa ja -tyttöjensä kasvavan helpommin myyviksi prosaisteiksi.

Kokeellisista kirjoittamistavoista innostuneiden runoilijoiden työ alkoi saada huomiota muutamien kirjallisuuspalkintojen myötä sekä parin harvan laaja-alaisesti ajattelevan kriitikon toimesta. Nyt runous on sitten kasvanut taidemuodoksi, jonka monimuotoisuudesta ja partikulaarisuudesta lehdet kirjoittavat. Käsiin levinneet runokäsitykset ovat myös inspiroineet poetiikan tutkijoita ryöpyttäessään tuhlailevasti runokeinoja ja -käsityksiä kuin modernismin syntyaikoina konsanaan. Kirjallisuuden tutkimus itse asiassa liittyy nykyrunouteen monipuolisen saumattomasti. Kokeellisen runouden äärellä painivien koulutuspohja lienee keskimäärin maisteritasoa, ellei ylikin. Se synnyttää vähän harmillisesti analyyttisyyden auran koko touhun ympärille, vaikka käsitteellisyys on vain yksi nykyrunouden puolista (eikä mielestäni useinkaan kovin kiinnostava).

Pikkuhiljaa nykyrunouden liepeiltä on alkanut kuulua myös soraääniä. Esimerkiksi Tommi Melender kirjoitti jokin aika sitten asenteensa esiin. Vaikuttaa, että hän tahallisesti oikoo mutkia siteeraten arvostamiaan runouden dropoutteja. Hännikäisen ja Sutisen odotukset runoudelta taas vaikuttavat aika omituisilta. Kauempaa katsottuna tulee mieleen, että he potevat oidipaalihybristä liiaksi voidakseen nauttia hyvän runouden yksinkertaisista iloista. Jos pari hassua vuotta (tai vuosikymmentä) elämästään kirjoittaa runoja ja sitten "pettyy runouteen", ei mielestäni ole kovin moukkamaista moittia heitä vastavuoroisesti kärsimättömyydestä.

Tämän postaukseni laukaisi oikeastaan Teppo Paulaston toisessa yhteydessä kirjoittama näkemys:

Jos proosa on madaltanut lukijan olemattomiin, on lyriikalla päinvastainen ongelma. Itsetarkoituksellinen kokeilu on vallitsevana kriitikoiden hyväksymänä tyylilajina tekotaiteelliseen kikkailuun johtava tie. Ei toki aina, mutta ei jokainen voi olla avantgarden keihäänkärki.

Tässä kiteytyy jotakin sellaista, jota tuntuu olevan ilmassa. Tarvittaisiin enemmän rohkeita näkemyksiä ja tulkintoja, jotta runouden kokeilujen arvo tai arvottomuus selkokielistyisi - jotta runoutta kuten muutakin taidetta voitaisiin lähestyä konkreettisemmin vailla käsiteverkkojen etäännyttävää taksonomiaa. Tällaisia keskusteluja kyllä käydään, mutta kenties liian vähän julkisesti. Sen sijaan pinnalle pulpahtelee ennakkoluuloja avantgarden keihäänkärjistä ja runoshakinpeluusta. Näissä molemmissa runokenttäkäsityksissä esiin nousevat runoilevat egot, vaikka kyse on teoksista. Aika harva runoilija mieltää egonsa tai statuksensa tuotantoaan kiinnostavammaksi. Shakinpeluun sijaan runokeskusteluja käydään kirjoista ja niiden mielekkyydestä.

Viimeaikaisena esimerkkinä nykyrunouden kutkuttavasta tilasta on Jukka Petäjän nollaksi katsoman teoksen palkitseminen Kritiikin kannuksilla. Tapaus on sen verran paljastava, että on oikeastaan hämmentävää, että tästä ristiriidasta ei ole sen enempää puhuttu (onkohan milloinkaan SARVin pääpalkintoa saanut teos, joka on kriitikissä lytätty täydellisesti?). Nykyrunouden sisältöjen monimuotoisuuteen ja sen tuottamiin teksteihin olisi voitu saada jonkinlaisia suurempaakin yleisöä kiinnostavia näkemyksiä, jos Petäjällä olisi ollut rohkeutta puolustaa kantaansa vaikkapa Nuoressa Voimassa (jonka päätoimittaja lupasi runsaasti palstatilaa asian jatkokäsittelyyn). Vaikka Petäjä ei hommaan ryhtynyt menettäen samalla kasvonsa, on itse ongelma yhtä kaikki se, että runouden ympärille on jäänyt paljon hämmennystä ja ennakkoluuloja. Erikoisuudentavoittelutuomiot sekä runoteoriashakinpeluuhaukut ovat saaneet vastapainokseen palkittuja ja kiiteltyjä teoksia. (Esimerkiksi tuo Timo Harjun kirja ei selaukseni perusteella ole niin huono kuin kritiikki antaa ymmärtää, muttei kyllä niin hyväkään kuin palkintolautakunta suitsuttaa. Ehkäpä olisi tarpeen kirjoittaa tästä kirjasta kritiikki, joka tarkastelisi myös kirjan vastaanottoa - varsinkin kun teoksen "kokeellisuus" on varsin maltillista.)

Samalla kun epämääräiset ja epätarkat näkemykset nykyrunoudesta maalaavat epäreilua kuvaa runoilijoiden "todellisista motiiveista", löytyy kokolailla helposti ymmärrettäviä ja selkokielisiä tekstejä uusista runokeinoista. Runojakin saa tarkasteltavakseen niin vaivattomasti, että runsaudenpula on luultavampi syy epämääräisiin ennakkoasenteisiin kuin tiedon puute. (Nettiin pulpahti äskettäin ilahduttavasti uusi anonyymi blogi, joka selkokielistää runoutta ja sen saamaa kritiikkiä kiinnostavalla tavalla. Toinenkin blogi tuli jokin aika sitten eteeni, sen nimi kertoo runoilijoiden säälittävästä huumorintajusta, mutta monipuolisen tekijäkaartin tekstit ovat komeita, ja niitä selaamalla saa ainakin jonkinlaisen kuvan nykyrunouden joistakin ilmentymistä.)

Runouden nykytila vaikuttaa kaksijakoiselta: vastaanottoa leimaa hienoinen kärsimättömyys sen suhteen, että saataisiin lopullinen selvyys siitä, onko nykyrunous hyvää vai huonoa, kaivataan taas standardeja. Kritiikki on tällä hetkellä myötäkarvaista, koska kukaan ei halua olla julkikonservatiivi eli suvaitsematon. Sivulauseissa runoilijoita moititaan sisäpiirileikeistä, vaikka heidän ongelmansa on ennemmin se, että etäällä pysyttelevä yleisö ei pääse ennakkoluuloistaan. Runoilijoiden selittäessä erilaisia runokeinojaan kärsivällisesti ja perusteellisesti heitä syytetään arroganssista ja elitismistä, sillä heidän selityksiensä ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Se taas johtuu siitä, että he ottavat jo valmiiksi huomioon vastaväitteet ja laativat siksi monimutkaisia virkkeitä ja pitkiä ajatuspolkuja puolustaakseen diversiteettiä manifestoinnin sijasta.

Runot ovat onneksi näistä kirjallisuuskeskusteluista voittopuolisesti irrallaan. Ne vain odottavat lukijaansa ja paljastavat salaisuutensa jokaiselle avoimelle silmäparille, useimmiten ne ovat kokemuksellisia ja suoria eivätkä kryptisiä. Osassa nykyrunoudesta kieltä ja tekstin hahmottamista vain käytetään toisin kuin aiemmin.

Kun Dumari tulee, Dumari tappaa

Ajauduin takaisin Helsinkiin kuin vesi suihkun lattiakaivoon. Taustakohinamainen elämä ja aherrus tunkeutuivat muutamassa tunnissa solujen väleihin muuttaen orgaanisen aikakäsitykseni takaisin mekaaniseksi. Tunnen olevani jälleen itsestäni vastuussa, tutusti kyborgina muiden joukossa, osa "meitä". Löysinkin itseni heti metropolin polttopisteestä, Tuomari Nurmion keikalta Tavastialla.

Tuomari Nurmio & Hunajaluut on jonkinlainen sukupolvensa dream team, jossa Tohtori Hillillä paukuttaa rumpuja, Esa Kuloniemi soittaa sähkökitaraa ja Aija Puurtinen bassoa Nurmion levittäessä paletiltaan kaikki tunnetuimmat kansallisomaisuudeksi muuttuneet laulunsa leveällä sudilla ja säästelemättä. Ei yhtään välibiisiä eikä hengähdystaukoa, siitä huolimatta vajaan parin tunnin ilta ei riittänyt läheskään kaikkiin hitteihin.

Kokoonpanon viime syksynä aloittaman keikkailun idea on uudet sovitukset ja paikoin aikamoisen läskiksi ajautuvat soundit, jotka on sorvattu Nurmion 30-vuotistaiteilijataipaleen merkkipaaluihin. Ikää ja karismaa saaneen Nurmion äänessä on vaikuttavaa rosoa, eikä hän roiku missään menneessä. Kun hän esittää vuosikymmenien takaisia laulujaan, hän ei toista niitä, vaan tuo ne tähän hetkeen. Silti vanhojen biisien soittamisesta tulee mieleen, että tämä oli alun loppu.

Kymmenen vuotta sitten samaisella Tavastialla Nurmio soitti 20-vuotistaiteilijauransa juhlakeikan. Paikalle kokoontunut yleisö odotti tietysti nostalgiailtaa, mutta Nurmio näytti haikailuille kankkua vyöryttämällä tuoreinta tuotantoaan, eikä soittanut ainuttakaan klassikkoa. Hän on ollut monipuolisuudessaan ja suvereeniudessaan omaa luokkaansa paitsi muusikkona myös lyyrikkona.

Vaikka eilinen keikka oli jonkinlainen unelmien täyttymys, mieltäni kaihertaa tunne, että kaikki sujui liian suunnitellusti. Uudet sovitukset toivat Nurmion biiseihin runttia, kuubalaisia rytmejä, reggaeta, hienoja sooloja, irtonaisuutta. Silti soitossa oli jotakin analyyttistä, kuin esiintyjät olisivat olleet liian taitavia ja siksi selättäneet osaamisellaan ne äänet, joita soittimista lähtee, kun ylitetään se raja, jolloin ilmaisuntarve sivuuttaa tekniikan.

Kritiikkikeskustelua Yle Puheessa

Kulttuuripeilin Teemu Laaksonen soitti Yleltä ja kysyi, lähdenkö juttelemaan kritiikistä. En päässyt, keskusteluun osallistui kriitikko Kyösti Niemelä (alkaa 28. minuutin kohdalla). Aihe on kuuma ja tukalakin: Veli-Pekka Leppänen kirjoitti Hesariin 7.3. torppauksen Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen dekkarista Norsun vuosi. Tästä katkeroituneena Kaskinen on kirjoittanut uusimpaan Imageen perusteellisen ja henkilökohtaisen jutun kohtaamastaan vääryydestä, josta nyt siis Laaksonen teki tärkeän julkisen keskustelun.

Kaskisen maalaama asetelma on 1800-lukulaisen klassinen: kriitikon tarkoitushakuinen kölin alta uittaminen sortaa puhtaasti poliittisin perustein kirkasotsaista sarkasmia luoneen romaanitaiteilijan.

Kysymys kuuluu: mitä on kritiikki ja mitä sen tulisi olla? Saako tällaista kritiikkiä tehdä, vai onko sen paikka menneisyydessä? Onko tämä rakentavaa kritiikkiä vai (Mervi Kantokorvenkin paheksumaa) vihakritiikkiä?

Aiheen käsittely ei Laaksosen hyvistä kysymyksistä huolimatta osu ytimeen. Jäädään vatvomaan taistolaisuutta ja Suomen poliittista ilmapiiriä - sekä aika yleisen tason kulttuurispekulaatiota. Kysehän on taideteoksesta ja kritiikin sydämessä tulisi olla pohdintaa siitä, millaista on taideteoksen kokeminen. Leppäsen kritiikki on kova, ja sen luoma tuomio on moraalinen. Hänen tekstinsä perusteella Norsun vuosi on peräkammarinpoikien väkivaltapornoa. Kulttuuripeilin lähitarkasteluun joutuu erityisesti kritiikin kohta:

Norsun vuodessa ihmisillä tehdään ja teetetään monenlaista arveluttavaa, peräti helposti tunnistettavilla poliitikoilla. Todellisuusvastineilla saisi kyllä leikitellä varsin varoen, semminkin kun oikeita vihasivustoja päätyy paraikaa poliisitutkintaan.
Eikä vasta-argumenttina nyt kelpaa, että kirjallisuushan heijastelee tosielämää. Ennemminkin soveltuu koeteltu neuvo: älä yllytä hullua.

Tästä päädytään taidekeskustelun sijaan heikkotasoiseen politiikkavatvomiseen, mikä romaanikirjallisuuden suhteen ei ole mielestäni kovin kiinnostavaa. Romaani on maailma, jossa lukijan olemus joko tulee tai ei tule puhutelluksi. Taideteos on kokemus. Kriitikolla täytyy olla oikeus kieltäytyä suvaitsemasta kaikkea, kritiikin tehtävähän on pohtia taideteoksen maailmaa laajemmin. Tyrmäävä kritiikki on paikallaan ja tärkeä, jos teoksen moraali on vastenmielinen.

Norsun vuoden suhteen keskustelussa olisi pitänyt lähteä siitä, miksi kirja on tehty. Nyt ainoat viitteet siitä ovat vihjaukset postmodernista ironiasta ja sarkasmista: revitään pää irti viiden sivun yksityiskohtaisella kuvauksella ja sanotaan, että tämä on tehty hirtehisellä huumorilla. Kriitikkoa syytetään poliittisesta konservatiivisuudesta, vaikka osuvin kysymys olisi ollut: miksi tällainen kirjallisuus on hänen mielestään vastenmielistä ja minkä takia sitä ei tarvitse hyväksyä.

Taidekritiikissä ei ole kysymys mielipiteellisestä tykkkään/entykkää -tekstistä. Kritiikin tehtävä on pohtia ja tiivistää taideteoksen merkityksiä. Kritiikin on nähtävä teoksen luoma maailmankuva ja sovitettava se ihmiselämään.

Kaskisen katkeruus on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta Imagen panos tähän tapaukseen vaikuttaa typerältä. Kaskinen kertoo vastaavansa kokemaansa asiattomuuteen asiattomasti, mikä on oksennusta eikä keskustelua. Sitä kannattaisi tehdä sähköpostissa tai päiväkirjassa julkisen foorumin sijaan. Hänellä ei myöskään ole kovin uskottavaa näkemystä kritiikkiin. Kun Laaksonen kysyy Kaskiselta kritiikin tehtävää, tämä vastaa, että se on "kertoa mitä ajassa tapahtuu" sekä esittää toimittajan "oma näkökulma".

Ei se niin ole. Vastaus on itse asiassa yksinkertaisuudessaan keskustelun tyhjentävä. Jos kritiikin ja taustoittavan uutisoinnin välimatkan tulisi kirjailijan mielestä olla näin lyhyt, tuskin tarvitsee enää ihmetellä, miksi hän tuohtuu kaikesta kielteisestä teostaan luonnehtivasta palautteesta.

Esikoiskirjan saamat kehut hän tosin kiitollisesti otti vastaan. Ehkäpä "ajassa tapahtuminen" ei sitten koskaan ole moraalisesti arveluttavaa tai vain muuten heikkotasoista.

Kaskiselle kuitenkin pieni ja kriittisesti maltillinen hatunnosto julkisesta metelistä. Kysymyksenasettelun tarkennuttua se saattaisi jopa viedä keskustelua kritiikin asemasta eteenpäin.

Jyväskylä Parnassossa - Karri Kokon matkareportaastista ja sen vastaanotosta

Taustaa:
Kirjoitin Keskisuomalaiseen taannoin artikkelin eräänlaisena yhteenvetona pitkään jatkuneelle jyväskyläläisen kokeellisen runouden esiinmarssille eri yhteyksissä, haastatellen pääasiassa itseäni viisaampia Maaria Pääjärveä ja Teemu Mannista. Sittemmin Ville Luoma-aho linkkasi blogissaan Ylelle antamaansa haastatteluun, johon kirjoitin omat täydennykseni sekä myöhemmän laajennuksen, johon taas Reijo Valta esitti näkemyksensä, kunnes Paavo Haavikko perusti Jyväskylän runokoulukunnan. Kaikkea muutakin tietysti tapahtui joka puolella aiemmin, samaan aikaan ja myöhemmin, mutta tässä on omat tartuntani aiheeseen.

Nykytilanne:
Nyt sitten Parnassossa ilmestyi Karri Kokon kirjoittama laajahko reportaasi jyväskyläläisestä runoudesta. Teksti on mainio - varsinkin kun ottaa huomioon, että mittarissa oli aikamoiset asteet jo ennen kuin hän otti löylykauhan käteensä. Isot pojatkin ovat pikkuhiljaa heräämässä, Teppo Kulmala kirjoitti Parnasson luettuaan referaatin sekä oman taustoituksensa Keskisuomalaiseen ja muistutuksen paikallisen kirjallisen elämän isommasta kuviosta, josta ne runoilijatkin ponnistavat. Kulmalalle on vastattava, että hän on tietysti osaltaan oikeassa, mutta kirjallisuuden sisällölliseltä puolelta katsottuna hänen sanansa runoilijoiden sisäänpäinlämpiävyydestä ovat kohtuuttomia. Avoin ja julkilausuttu lähtökohta kun on kaikkien vähänkään kiinnostuneiden tervetulleeksi toivottaminen.

Kokon visiitti on kaupungissa tietenkin vielä tuoreessa muistissa, enkä ole hänen reportaasistaan kuullut mitään kielteistä. Päin vastoin, reissu elää suullisena perimätietona, josta on irronnut omia hauskoja anekdoottipolkujaan. Koska runoporukka on tunnetusti suorasanaista ja itseään säästelemätöntä, se lienee todiste tekstin onnistuneisuudesta. Totta onkin, että Kokolla on ihailtava kyky kirjoittaa lämpimästi ja kohdettaan arvostavasti, hän on erinomainen toimittaja. Tekstin pysyttäytyminen tiukasti makrotasolla tosin herättää kysymyksiä, kuten tapaus Kulmala osoittaa. Kokon jutussa oleva Risto Niemi-Pynttärin lause: "Yhtäkkiä vanha vaan alkoi näyttää vanhalta" taisi osua, vaikka sen tarkoitus tuskin olikaan astua kenenkään varpaille.

On vaikeaa kirjoittaa edes reportaasiin mitään Jyväskylän runoääntä/poetiikkaa, eikä Kokko sitä ole yrittänytkään. Lukiessa kuitenkin etsii johtolankaa, ilmiötä, joksi nousee nyt henkilöt, merkittävimmin Kristian Blomberg. Hän onkin mukana monituisissa asioissa, mikä johtuu siitä että hänellä on paitsi kyky saattaa aloittamansa asiat ensiluokkaisella statsilla loppuun, myös perusteellisuutta ja korvaamaton lahja löytää merkityksiä - eikä pahemmin tarvetta keulia.

Kokko kirjoittaa osuman kertoessaan runosalongista: "kuka tahansa saa osallistua. Salonkiin ei tulla esiintymään. Lukeminen ja keskustelu tapahtuvat samalla tasolla." Tämä on iso asia. Pidän itselleni tärkeimpänä Jyväskylän kirjallista elämää määrittävänä juttuna sitä, että henkselinpaukuttelu puuttuu. Kaikki saa osallistua, kaikista ollaan kiinnostuneita, sisällöt ratkaisevat. Hierarkioiden puute tuottaa keskittyneisyyttä ja avoimuutta. Omaa kiinnostustani touhuun on lisäksi ratkaisevasti määrittänyt se, että kun kenellä tahansa nusahtaa hommat kohdilleen, sitä juhlitaan kuin kaadettua hirveä rautakaudella. Toisaalta pieleen menneistä jutuista annetaan kovaakin palautetta. Se synnyttää ilmapiirin joka on oma kulttuurinsa.

Samaan aikaan kun isot kustantamot ja lehdistö pukee kirjailijoita yksityisyrittäjiksi, brändeiksi ja kilpailijoiksi toisiaan vastaan tai omituisiksi klikeiksi, sivuutetaan Jyväskylässä koko touhu kuin sitä ei olisi olemassakaan. Se on ihmeellistä ja se on onnellista. Se on kirjallisuutta, jolla ei ole välimatkaa elämään ja jota ei tarvitse myöhemmin löytää aikansa väärin ymmärrettynä taiteena. On ihailtavaa viisautta kyetä muodostamaan oma näkemys. Sitä kuvastaa esimerkiksi se, että tekstien volyymi tai kustantaja tai kirjoittajan asema ei vaikuta juuri mitenkään luentoihin. Eikä palautteen antajan status tee arvion painoarvoa asiasisältöä suuremmaksi. Isällisiä ja äidillisiä äänenpainoja ei ole (tai ne sivuutetaan), ja se on mitä ilmeisimmin elämänlaatua kohentava seikka.

Sen sijaan käytössä on kunnollista vanhan ajan sivistystä. Hätiköityjä johtopäätöksiä osataan asettaa parempiin mittasuhteisiin eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Pahimmillaan kirjallisuuden opiskelu on harrastus tai kuriositeetti, jota työelämässä hävetään repsahduksena kaupallisen alojen tutkintoihin verrattuna. Kun riittävän moni jättää menemättä työelämään ja jatkaa vaan kirjojen lukemista, niille muodostuu käyttöarvoa ja niiden merkityksiä osataan siirtää nykyaikaan. Vielä kun löytyy kiinnostusta tekstien kirjoittamiseen ja muiden kuuntelemiseen ollaan ajautumassa tilanteeseen, josta Kokko kirjoittaa Blombergin suulla vaikuttavasti: "Runous valtakuntana on historiallisesti syvä ja edustaa vapautta. Saa olla yhtä aikaa nöyrä ja ylpeä tajutessaan kuuluvansa tasaveroisena joukkoon."

Kokon jutussa on yksi kauneusvirhe, joka löytyy Katariina Vuorisen haastattelusta. Se on kirjoitettu passiiviin, mutta sanottu yksikön ensimmäisessä: "Nuorten jyväskyläläisrunoilijoiden esiinmarssi ei kuitenkaan näy valtakunnan tasolla, ja se harmittaa. Kun Yle Teeman Kirjamaa vieraili Jyväskylässä 2009, esiin nostettiin pelkkiä prosaisteja, pääasiassa vanhemmasta päästä."

Ei harmita. Jyväskylän kirjallisuudessa inspiroi paljolti juuri se, että se ei ole valtakunnan keskellä muuten kuin maantieteellisesti. Eikä Kirjamaahan suhtauduta käsittääkseni sellaisella vakavuudella, että tapausta pidettäisiin menetettynä mahdollisuutena. Hyvä se on prosaistienkin kanssa jutella (tosin Kirjamaan tapa lähestyä asioita on kovin myötähäpeää herättävä).

Reportaasikokonaisuudessa nousee vielä kuvat esiin. Anna Koivisto on kuvannut Kirjailijatalon portailta vastavaloon tumman peruspotretin suht kovassa valossa, mikä on omituinen veto. Vakiopaineen kanssa samankaltainen homma, mutta miljöön sijaan kuvassa on baaritiskin vastapuolen ilmoitustaulu - ja viimeisenä kuvana osa Kari Alosen veistoksesta, joka ei liity oikein mihinkään, paitsi kömpelön kirjallisesti teosnimen kautta.