Kuuluisassa katkelmassa romaanissaan Pariisin Notre-Dame Victor Hugo kirjoittaa kirjapainotaidon synnystä fraasilla: "Tämä on syrjäyttävä tuon." Sillä hän kuvaa sitä kopernikaalista kumousta, jolloin kiveen hakattu ja kivestä rakennettu jäi lintujen tavoin maailman joka kolkkaan liihottavien painettujen kirjojen jalkoihin. Arkkitehtuuri oli siihen asti edustanut ikuisuutta, totuutta, muistia. Nyt sen paikan kaappasi kirjallisuus, kun monistetut tekstit levisivät kulovalkean tavoin joka puolelle. 500 vuotta kirjapainotaidon syntymisen jälkeen, tässä hypertekstien maailmassa, Tavi, Brygger ja Manninen kirjoittavat runoudeksi kieltä, joka synty-ympäristönsä ulkopuolella paljastaa kauneutensa, haaveensa, maailmankuvansa, ihmiselämän.



Henriikka Tavi puhui teoksensa yhteydessä runoudesta yleisemminkin: "Kokeellisuuden käsite runoudessa on Suomessa ihan liian laajassa käytössä. Kyse on yksinkertaisesti ilmaisukielestä. Esim Esa on paljon kokeellisempaa runoutta kuin Sanakirja. Siinä mä vaan testasin erilaisilla metodeilla, että tuleekohan tästä runo, ja tulihan se. Sen sijaan Sanakirjassa on kokeellisuutta hyvin vähän."
Tavin runonluenta oli pohtivaa, kuten sanakirjojen suhteen kuuluukin. Runoja kuunnellessa mieleen maalautui sanakirjojen luoma laajempi maailmankatsomus, joka on jonkinlainen kaiken kielessä ja kielen kautta käsittämämme kiteytymä, kielellisen ajattelumme operointikeinojen ja reunaehtojen kartta. Paitsi että Sanakirja on hyvin konseptuaalinen (vai konseptualistinen?) teos, se kasvaa riemastuttavalla tavalla mittojensa yli. Oma suosikkini löytyy sanasta "Ö":
Oli synkkä ja mysrskyinen yö. Oli vuoden valoisin lyhin yö. Oli aamu, päivä, ilta ja yö. Oli aamuyö, iltayö, keskiyö, sydänyö, kuutamoyö, pakkasyö, tuliyö, yön loimu, ja ilta palasi yöksi; yö pimeni; yö vaaleni: Hän tuli vasta myöhään yöllä yötä myöten yön pimeyden turvin yöksi yön selkään kotiin, painautui sitä vasten. Ja kului monta hyvää päivää, hyvää huomenta, hyvää iltaa, hyvää yötä! Hyvää yötä! (s.89)
Tavin kykenee luontevasti sisällyttämään puhkikuluneen kliseen runoonsa niin, että sen kauneus paljastuu ja se on taas kuin poimimaton kukka. Kukapa ei saisi mieleensä Tenavien Ressua nakuttamassa kirjoituskoneella 300:aa romaaninalkuaan ikuisesti samalla avauksella: "Oli synkkä ja myrskyinen yö." Tavin ironia, jos sitä on, on niin lämmintä ja hänen luottamuksensa sanoihin niin vahvaa, että kieli tuntuu hänen kynässään täysin tutkimattomalta kaikkien intuitiivisesti jakamalta olemassaolon alueelta. Runon lopetus, huutomerkkiin päättyvä toistuva hyvän yön toivotus päättää myös teoksen. Se tuo sanakirjoille tyypillisesti jonkun kielenkäyttöhetken preesensiin ja samalla paljastaa laajemminkin sen etäisyyden, joka kirjoittajalla niin usein on lukijaansa.
*Näiden kolmen kirjan tekijät ovat paitsi ihailemiani runoilijoita myös läheisesti tuntemiani ihmisiä. Kiitos teille, ystävät, jääviydestäni huolimatta olen kirjoittanut tämän tekstin parhaan ymmärrykseni mukaan vilpittömästi.
kiitos, aksu, hieno teksti. hyvä kun teet tämmösiä! ja entistä enemmän harmittaa kun kaikkea ei saa, esim. sitä että vois olla venetsiassa ja helsingissä yhtä aikaa.
VastaaPoistaKiitos itsellesi. Totta puhuen tuo sun "ongelma" ei valvota mua öisin:) Julkkarit olivat kyllä todella hieno juhla, jossa ei vältytty pohtimasta sanarunouttakaan muuannen kriittisen esseen johdattelemana. Harmittaa, kun olisin kovin tahtonut kirjoittaa siitäkin ja erityisesti myös muista esiintyjistä, mutta kun ei ehdi kun en halua käsitellä niitä huonosti ja nyt ei ole aikaa syventyä.
VastaaPoistaHieno teksti tosiaan, tällaisia nippukritiikkejä juuri pitäisikin tehdä, että asetetaan asioita konteksteihin. Miten sääli etten päässyt paikalle.
VastaaPoistaSiis nimenomaan; just näin! Jos vallalla olevan kritiikin voisi halkaista näin: esseemäiseksi ja tällaiseksi. Kummassakin runous on pääosassa. Ja vähän runoilijatkin.
VastaaPoistaElina & Teemu, kiitos teillekin. Tuntui tärkeältä kirjoittaa kirjajulkkareista juuri teidänlaisillenne tyypeille, jotka eivät olleet paikalla (sitä jengiä kyllä piisaa, monta miljoonaa pelkästään Suomessa), kun kirjallisia merkkitapauksia ei kuitenkaan kovin usein eteen osu.
VastaaPoistaEsityksistä olen vielä myöhemmin fiilistellyt Karri Kokon Töllöttimestä lukemia runoja, jotka tuntuivat kuultuina pääsevän omimmalle alueelleen, havainnot ja säkeiden läpileikkaavat tulkinnat muodostivat mahtipontisuutta, jonka juhlallisuus jotenkin kultivoitui ääneen luettaessa. Lause "tervetuloa alitajuntaan" pitää kuulla, jotta se laskeutuu kaikella sillä painollaan, jota vain synopsismainen telkkarikässäri voi pitää sisällään.