Jyväskylän yliopisto on ajamassa alas taidekasvatuksen perus- ja aineopintoja. Kuulostaa ehkä pikkujutulta, mutta asia on vakava. Päätöksen vaikutus humanistisiin tieteisiin ja varsinkin niiden kytkeytymiseen kulttuuriin laajemmin saa kolauksen, joka sysää yliopistoa syvemmälle arkistojen varjoihin byrokratiakoneistoksi.
Touhun epämääräisyyttä kuvaa se, että taidekasvatuksen alasajoa on hoideltu pikatahtia ja asian tiedottaminen on jäänyt lähes käytävähuhuiksi. Oppiaineen johtaja Pauline von Bonsdorff sai kuulemani mukaan tiedon tilanteesta myöhään ja unohti sitten kertoa siitä ainejärjestölle, joka joutui sitä myöten pelkäksi yleisöksi itseään koskevaan päätökseen.
Viime keväänä taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen opiskelijat valtasivat yliopiston kahdeksi päiväksi ja perustivat Tutkintotehtaan protestiksi opetuksen mitättömälle määrälle. Tapahtuma oli sisällöiltään monin paikoin kiinnostava – ja nyt näyttää että se saavutti tyylipuhtaan pyrrhoksen voiton. Opetuksen määrää lisätään lakkauttamalla perusopintokokonaisuuksia ja satsaamalla ylempiin tutkintoihin. Niin saadaan opetusta kaikille ja maistereita eri opintosuunnista, mutta sen hintana yliopisto eristää itseään käytännön kulttuurista, joka on humanististen tieteiden keskeisin purkuaukko.
Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen oppiaine on koko Suomen mittakaavassa ollut olennainen kytkiessään taidehistoriaa ja taiteen teoreettisia kysymyksiä käytäntöihin. Pohdinta siitä, mistä taiteessa on kysymys ja minkälaisia merkityksiä taiteella voi kulttuurille tai yksittäiselle ihmiselle olla, on saanut monipuolisia vastauksia, jotka ovat kumuloituneet laajalle muihinkin humanististen tieteiden opintoihin. Taidekasvatuksen rooli teoreettisena tieteenä, joka tutkii enimmäkseen käytäntöjä ja filosofisten kysymysten käytännön sovelluksia, on tehnyt näkyväksi oikeastaan koko sen apparaatin, jolla humanistiset tieteet ylipäätään luovat merkityksiä ja käytäntöjä kulttuuriin.
Taidekasvatuksen sivuopinnot ovatkin olleet tärkein yksittäinen opintokokonaisuuteni yliopistossa – ja ainoa oppiaine, jonka luennoilla vietin järjestelmällisesti aikaa sen sijaan että olisin tenttinyt kurssit. Taidekasvatuksen luennot ovat tuoneet eteeni sekä naurettavimman yliopistossa näkemäni luentosarjan (von Bonsdorffin taidekasvatuksen perusteet) että vaikuttavimman (Sirkka-Liisa Usvamaa-Routilan Bauhaus-kurssi). Jälkimmäisen vaikutus on kummunnut kaikkeen modernismin parissa myöhemmin tekemääni työhön – ensimmäinen laukaisi graduni tutkimuskysymyksen.
Taidekasvatus jos mikä on nimenomaan oppiaine, joka on olennaisimmillaan perus- ja aineopinnoissa. Maisteriopintojen kysymyksenasettelu sekä tutkimuskontekstointi poistaa siitä hauskan puolen: diletanttisen ihmettelyn mahdollisuuden. Seminaarityönä kirjoitin taidekasvatuksesta tutkielman, jossa kävin viikon aikana kaikissa Helsingin taidegallerioissa keräten jokaisen cv:n, lehdistötiedotteen sekä teosluettelon mukaani. Laskin esim. suuruusluokkia sille, kuinka monen henkilötyövuoden verran taidetta Helsingin keskustassa on joka viikko esillä, teosten kokonaismäärän ja tekijöiden keski-iän. Myöhempää kriitikontyötäni ajatellen juuri tämänkaltaiset yliopistoprojektit ovat olleet avainasemassa keinoina yhdistää tutkimus journalismiin ja konkretiaan.
Jyväskylän taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen vahvuus on ollut sen laajuudessa. Perusopintojen lopettaminen tulee ennen pitkää kuoppaamaan koko taidekasvatuksen oppiaineen, kun syventäviin opintoihin ei ole enää mahdollista saada niihin johtavaa perustaa ja opiskelijaidentiteettiä. Pitkällä tähtäimellä vaikuttaakin siltä, että koko taikun toimintaa ollaan yksinkertaistamassa, mikä tuottaa tulevaisuudessa harmaan humanistimassan taide- ja kulttuurilaitosten virkamiesportaaksi. Humanismin rappion hedelmiksi kasvaa muodollisen sivistyksen omaavia byrokraatteja.
Blogroll
-
-
Satamatunnelivaihtoehdoista “halvin” on kallein. - Satamatunnelin vaihtoehdot eroavat toisistaan paitsi ympäristövaikutusten osalta myös taloudellisesti. Julkisuudessa halvimmaksi väitetty vaihtoehto on tos...6 tuntia sitten
-
Pääsiäisen aikaan - *[mieleen johtuvaa]* Kyösti Salovaara, 2016. *"Huone jossa sataa aina" -Madridilaisen Juan Muñozin taideteos Barcelonassa. * *Kun Jeesus oli Betani...10 tuntia sitten
-
Yhteisö - Nyt epäilen sekä omaa järkeilyäni että tutkimuskirjallisuuden tekemiä johtopäätöksiä. Luultavasti olen koristellut omia kokemuksiani. Nyt puolen vu...1 päivä sitten
-
Virpoen - palmusunnuntaina on alkanut 60 vuoden takainen pääsiäisviikko: *1964* Itse ei enää virvo: Iso Poika, 13v. Vaikka ruutua hyppääkin. (pelaa töntteröä ja p...1 päivä sitten
-
Keväinen hosuminen taas - 1. Keväinen melu -- palaavat muuttolinnut melkein eksyvät 2. pitkä päivä -- koira ja varis kinastelevat 3. kevät alkaa - pakolliset varmuset...1 päivä sitten
-
Kopiosto varmistaa, että teosten kopioinnista maksetaan korvaus - Oppilaitoksille, yrityksille ja yhteisöille tarjotut oikeusvarmat käyttöluvat varmistavat, että teosten vastuullinen kopioiminen on vaivatonta. Kattavill...1 päivä sitten
-
Merkitys ja ala-aine - Kolmas osa energia-trilogiasta on ilmestynyt, löytyy niikkärin verkkokaupasta nimellä Merkitys ja ala-aine.3 päivää sitten
-
Lunta, unta ja sumua - YKSI ”Lunta, unta ja sumua,/ joutsenia ja kurkia./ Kello vasta puoli kuusi,/ vaan aamu täyttä valoa,/ näin syntyi päivä uusi.” Näin voisi runoilla, jos voi...4 päivää sitten
-
Täydellinen uhrautuvaisuus näkyy ja kuuluu - Täydellinen uhrautuvaisuus näkyy ja kuuluu Kansallisoopperan syksyn kohokohtia oli *Giacomo Puccinin* tiuhaan esitetyn *Madama Butterflyn *uudelleenlämmit...6 päivää sitten
-
Mirkka Rekola I on Vuoden tiedekirja 2023 - Kirjoittamani Mirkka Rekolan elämäkerran osa I Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin on saanut Vuoden tiedekirja 2023 -palkinnon. Perustelut lämmittä...1 viikko sitten
-
PALKITUN PUHE - *PALKITUN PUHE* Sain viime tiistaina 19.3 merkittävän tunnustuksen Yhdyskuntasuunnittelun seuralta. Ruusut tulivat Ark Rex -elokuvafestivaalin perusta...1 viikko sitten
-
Elämän aamun auetessa - Jos tuossa nyt olisi vuosi 1924, niin näinä aikoina äiti olisi ollut vielä äitinsä vatsassa ja olisi vielä vähän vajaa 9 kuukautta, varmasti potkimassa. ...2 viikkoa sitten
-
-
Paroni "Härkönen" Harkonnen - Frank Herbertin Dyyni-kirjasarjassa ja siihen perustuvissa Denis Villeneuven elokuvissa pääpahiksen rooli asetettu paroni Vladimir Harkonnenille. Sitk...3 viikkoa sitten
-
Kuinka monta radiota on Babelissa? Näyttelymestari paljastaa taustat suosikkiteoksen takaa - Cildo Meirelesin Babel lukeutuu yleisön suosikkeihin Kuin kotonaan -näyttelyssä. Valtava radiotorni herättää paljon kysymyksiä: Mistä radiot ovat peräisi...3 viikkoa sitten
-
-
Taimet ja lehtivihreää kolmessa tilassa - Valmistaudu ammentamaan kevättä ! Toisin sanoen yritä hallita valon laajenemista, taimien kohoamista, fotosynteesiä, ja yritä mitata vihreän moninkertaistu...3 viikkoa sitten
-
Ekokriisi on ihmisen kriisi ja linnut sen hälytysmerkkejä - Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff, kuva Janne VasamaKun isoja mustia lintuja putoilee taivaalta pommin lailla, kertoo se tietysti luontokadosta ja monim...3 viikkoa sitten
-
PROFESSORIPOOLI: Mary Shelleyn Frankenstein: Ihmisen uhma ja yksinäisyys - *Mary Shelley, Frankenstein: Moderni Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus, 1818, 2. laitos 1831). **Suom. Hannu Poutiainen. Helsinki: Basa...5 viikkoa sitten
-
Jorge Semprúnista ja tutkimus tekoälyn kirjallisuustietoisuudesta - Lukurauhan päivänä ( 18.2.) kävin Oodissa, lainasin elokuvaohjaaja Jean Renoirin kirjan ”Renoir, isäni”,luin Jorge Semprúnin muistelmateosta ”Hyväst...5 viikkoa sitten
-
Lasse Nordlund luentokiertueella - Lasse Nordlund on tiettävästi ainut lähes täysin omavaraisesti elävä ihminen Suomessa. Helmikuussa 2024 Lasse kiertää Suomen kaupunkeja kertomassa omavarai...1 kuukausi sitten
-
Joulupaketista Schwarzenegger - Katsoin loppusyksystä haastattelua, jossa *Arnold Schwarzenegger* vaikutti puhuvan ihan järkeviä ajatuksia. Oli ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä...1 kuukausi sitten
-
Kolme minuuttia todellisuutta - Wolfram Fleischhauerin teoksella Drei Minuten mit der Wirklichkeit on ilmeisesti saksalaisissa tangopiireissä jonkinasteinen kulttiromaanin maine. Kirja on...1 kuukausi sitten
-
Lassi Kämäri -palkinto 2024 - Lassi Kämäri järjestää jo legendaariseksi muodostuneen valtakunnallisen aforismikirjoituskilpailun.Kilpailu on avoin kaikille. Kukin kirjoittaja voi osall...1 kuukausi sitten
-
Haku Toisinkoiseen on alkanut! - Haku Toisinkoisen tiimiin on nyt alkanut. Pestien tarkemmat esittelyt löytyvät ilmoittautumislomakkeesta. Hakuaikaa on Putkinotkon kevätkokoukseen eli 28.2...1 kuukausi sitten
-
Säpinää Oopperan grillillä - *Oopperan grilli* jysähti painosta. 51 uutta runoa, *Suonna Konosen* ansiokas esipuhe ja *Juho Juntusen* kansitaide. Dynamiittia on käsiteltävä varovasti...2 kuukautta sitten
-
Runolehteni Blinkity Blank 1988-1997 - Kuten olen täällä blogissa muutamaan kertaan maininnut, tein vuosina 1988-1997 omaa pientä runolehteä, jonka nimi oli Blinkity Blank. Nimen olin napannu...2 kuukautta sitten
-
JOUTILAISUUDESTA - *Jouppilanvuoren legendaarinen meditaatiolava. Monet ovat täällä mietiskelleet ei-mitään ja saaneet runsaasti kosmista säteilyä avaruudellisiin ideoihi...2 kuukautta sitten
-
-
Teräkseen taittuneet modernismin sarvet - *Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallista elämää, k...3 kuukautta sitten
-
Tampereen Kirjafestarit 2023 - Idiootti on tänä vuonna mukana Tampereen Kirjafestareilla, jotka järjestetään la–su 2.–3.12.2023 Tampere-talossa. Myyntiaika on klo 10–18. Tervetuloa!3 kuukautta sitten
-
Kirjakantin runotorstai - Savolaisen kirjallisuustapahtuman Kirjakantin runotorstain aloitti kaksinkertaisen lavarunouden mestarin *Juho Kuusen* haastattelu ja esiintyminen pääkirj...4 kuukautta sitten
-
Lukupäiväkirja 2023: Alan Mooren & Jacen Burrowsin Providence - Nykysarjakuvan grand old man ja anarkistimaagi Alan Moore lienee parhaiten tunnettu Watchmenista, V for Vendettasta ja From Hellistä. Myöhäisemmän vaiheen ...4 kuukautta sitten
-
Puhe Kiukaan kirjasyksyn avajaisissa 21.10.2023 - *Kiukaan kirjasyksyn avajaiset pidettiin lauantaina 21.10.2023 ravintola Punavuoren Ahvenessa Helsingissä. Samalla tilaisuudessa juhlistettiin Tuulia ...5 kuukautta sitten
-
Itsetuhon kestävöinti: (an)arkiston poetiikkaa - Tämä teksti on uudelleenmuokattu versio Laitos-numerossa (Tuli & Savu nro 86) julkaistusta esseestä. Jos arkiston käsite on nykyään käynyt epävakaaksi, sit...6 kuukautta sitten
-
Eletyt muutokset - On kaikki niin kuin ennenkin, eikä mikään ole ennallaan. Kummallinen olotila. Yllättäen kesäsuunnitelmat menivät uusiksi. En olekaan siellä minne ensiksi s...8 kuukautta sitten
-
Käärijöitä äidin oomme kaikki - ”Vesi on hyvää ja aspiriini maistuu, / höyryt kun vähitellen päästä jo haihtuu. / Viikon sisään lompakkokin laihaksi vaihtuu, / kunnes koittaa viimein se l...10 kuukautta sitten
-
Kuudes viesti: Markku Eskelinen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytöselle 9.2.2023 10.32 - Vastaan vastauksiisi saman tien. Vastaukseni ovat lihavoidulla mustalla punaisten vastaustesi alla. *Lähettäjä: *Ville Hytönen *Lähetetty: *torstai ...1 vuosi sitten
-
[tuli-savu] [filtered] to 16.3. Eeva-Liisa Mannerin lyhytproosa ja modernistisen novellitaiteen perintö - *Eeva-Liisa Mannerin lyhytproosa ja modernistisen** novellitaiteen perintö* *Elävät ja kuolleet kirjailijat kohtaavat – Pirkkalaiskirjailijat 80 vuotta* *K...1 vuosi sitten
-
Sanailua soittolistasta nettiradioon - Bloggaan pitkästä, pitkästä aikaa ihan vaan sen vuoksi, että olen saanut kirjoittaa musiikista aivan liian vähän. Ottaen huomioon, miten valtava osa se o...1 vuosi sitten
-
Vee niin kuin Vastapaino - Viime vuonna *alma materini* täytti 40 vuotta. En tarkoita Tampereen yliopistoa, jossa aloitin opiskeluni 1980-luvun lopulla, vaan Vastapaino-nimistä tie...1 vuosi sitten
-
Tuuliajolla paranoian maisemissa - Olen runsaan viikon sulatellut Cormac McCarthyn uutta romaania The Passenger. Odotukset olivat… The post Tuuliajolla paranoian maisemissa appeared first ...1 vuosi sitten
-
Neljä ratsastajaa 5: Teppo joutuu lahtiin - *Neljä ratsastajaa* -romaanisarjani toiseksi viimeinen osa on ilmestynyt omakustanteena, sadan kappaleen erikoisliimanidoksena. *Teppo joutuu lahti...1 vuosi sitten
-
Yövieras 6 - Nainen kulki aamuisin pienen kastelukannunsa kanssa keittiönikkunani ohi. Sanokaamme häntä vaikka Oiliksi, koska tarina kertoo hänestä ja koska hän on o...1 vuosi sitten
-
Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan - Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkk...1 vuosi sitten
-
VAATIMATON - VAATIMATON Minulla on ongelma: En tiedä kuka minä olen. Ja minkälainen olen. Viime aikoina olen lähes epätoivoisena pysähtynyt m...1 vuosi sitten
-
Hylättyjä esineitä 61 | Kuva ja sana | Word as Image - *Kirjoittajan päiväkirja* jatkaa siitä, mihin blogi *Kuva ja sana* (2021–2007) päättyi. Uusi blogi: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2 vuotta sitten
-
-
Opetus- ja kulttuuriministeriö Facebookin asialla? - Suomen tekijänoikeuslainsäädännön remonttia on viime aikoina valmisteltu ahkerasti. Remontti johtuu vuonna 2019 hyväksytystä EU:n tekijänoikeusdirektiivi...2 vuotta sitten
-
Säveltäjän leipä - Kirjoitus on julkaistu alunperin 30.9.2021 englanniksi Finnish Music Quarterlyssa. Aloitin sävellysopintoni Sibelius-Akatemiassa 1990-luvun jälkipuoli...2 vuotta sitten
-
Pimeä aika - myyttiä myytin päälle - Ajatus pimeästä keskiajasta on myytti - mutta harva tulee ajatelleeksi kuinka suomalaisesta myytistä onkaan kysymys. Jos katsotaan englanninkieliseen maa...2 vuotta sitten
-
"Avoimella maisemalla ei tarkoiteta metsätaloudellisia uudistusaloja" - *Luontaisesti syntyneitä, merkittäviltä osin jaloista lehtipuista koostuvia metsikköjä, joissa jaloja lehtipuita kasvaa runkomaisina puina vähintään 20 k...2 vuotta sitten
-
Viimeinen näytelmä: Venetsian kauppias - Tämä on Shakespere-blogini viimeinen postaus. Olen lukenut nyt kaikki näytelmien uudet suomennokset. Kiitos kaikille, jotka olette lukeneet tätä. Olen saan...3 vuotta sitten
-
KIRJOITTAMISESTA | Erkka ja Lyyti, viimeinen osa - *Pielisjoki.**"sanoisin että koko patsas-instituutio on aika ongelmallinen. se että joitakin ihmisiä nostetaan muiden yläpuolelle luo ihmisten välisiä k...3 vuotta sitten
-
-
COV ui hittibiiseihin - Kirkan Niin paljon se sattuu on paljon ajankohtaisempi kappale, kun sen kuuntelee COVID-korvalla, Niin COVin se sattuu... Tai mitä sanotte Katri Helena...4 vuotta sitten
-
Tasa-arvo käsikirjoituksessa - Minna CanthHyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää! Päivän agendan mukaisesti ajattelin tänään kirjoittaa hiukan tasa-arvonäkemyksistä käsikirjoitusvaihe...4 vuotta sitten
-
-
Disinformaation levittäjät eivät tarvitse deepfake-teknologiaa niin kauan kuin ihmiset lankeavat halpoihin vedätyksiin - Viime aikoina on kirjoitettu paljon niin sanotuista deepfakeista eli syväväärennöksistä. Deepfakella tarkoitetaan koneoppimisen ja tekoälyn avulla tuotettu...4 vuotta sitten
-
Michael K ja kertomuksen vaarat - Yksi kesäkirjoistani on ollut vuoden 1983 Booker-voittaja Michael K:n elämä (suom. Seppo Lopponen), jonka löysin kesähuvilan kirjahyllystä, kuten edellisen...4 vuotta sitten
-
Rauman Keskustelupuisto on Eurooppa - Katselen Keskustelupuiston tonttia Rauman keskustassa. Vanha paikka kylpee kevätillan auringonvalossa. Tyhjäksi jääneellä keskikaupungin palasella on ka...4 vuotta sitten
-
Vaihda uuteen osoitteeseen - Tämä "Varaiines" poistuu piakkoin. Jos haluat jatkossakin lukea juttujani, niin vaihda kirjanmerkiksi seuraava osoite: https://inez54321.blogspot.com/ Ent...4 vuotta sitten
-
-
Trafi ei luovuta suojattuja tietoja yksityisille pysäköintivalvonta yrityksille - Blogille yksityishenkilön välittämän Trafin lakimiehen kanssa käydyn kirjeenvaihdon perusteella, Trafi *ei enää* luovuta ajoneuvon omistajan tai haltijan t...5 vuotta sitten
-
Julkaistua 860: Niinistön muotokuva ei ole yhteisötaidetta - Tällainen ilmestyi eilen *Helsingin Sanomien* mielipidekirjoituksissa. Lillukanvarsista ei ole kyse. Pidän asiaa melko tärkeänä. Taiteesta puhuminen koet...5 vuotta sitten
-
My Chinese Landscape - Kauko-Idän kulttuurien harrastajana ja ihailijana astuin sisään Muu-Galleriaan, jossa oli viime sunnuntaihin asti esillä Sara Pathiranen näyttely ”My Chine...5 vuotta sitten
-
Oftentimes these programs can target students which might be people of certain tribes, or which are pursuing specific professional levels. - Alternative of school 1925, when was actually an article entertaining although writing. Below are a few decent composition topics that children may come ac...5 vuotta sitten
-
Toinen musta aurinko - Orionissa esitetään huomenna ja sunnuntaina Andrew Dominikin dokumenttielokuvaa *One More Time with Feeling* (2016). Tiedämme, että päähenkilö kuoli ennen...5 vuotta sitten
-
Henkilöhahmonluomistarina - Hän hoippuu, tönäisee tuolia kymmenen senttiä, se liikahtaa, ei pidä uudesta asennosta, se on vähän kuin toisella kyljellä tuoliystävänsä vierellä, kääntän...5 vuotta sitten
-
Multilingual Poetry Jam - How is it that we can reach shared truths and establish common ground in our complex world, a place that is home to speakers of some 6,000 different lan...5 vuotta sitten
-
Resepti Helsingin poliisin sekoittamiseksi seuraavana itsenäisyyspäivänä - Natsit, vastamielenosoittajat, alpakat, lapset, puput, 612. Pelaajien moninaisuudesta huolimatta itsenäisyyspäivän katushakin voitti poliisi. Aseiden kan...6 vuotta sitten
-
-
Olavi Paavolaisen ristiretki fasismia ja kansallissosialismia vastaan - Olavi Paavolainen (1903–1964) oli aikansa Louis Theroux, Morgan Spurlock tai Michael Moore, kulttuuri-ilmiöiden kuvaaja. Tosin dokumentaristina Paavolainen...6 vuotta sitten
-
Blade Runner - 35 vuotta myöhemmin - Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi, mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten että 80-luvulla ...6 vuotta sitten
-
Syyskuu - Lastenkirjahyllyssä on arvio Opossumi repussa -kirjasta. Kirja on otettu kivasti vastaan. Lasten palaute kouluvierailuilla saa työn tuntumaan mielekkäält...6 vuotta sitten
-
s 35 - rakkauslesti sielubidee elelinkaari muistin kaiteet luoletus palkanan saitsija ristintienristeys6 vuotta sitten
-
Kauhun (hassun) hyvältä tuntuva leima - Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, sain tänä keväänä valmiiksi vuosien työn, kauhukirjallisuuteen kallellaan olevan trilogian. Vaikka teoksissani ...6 vuotta sitten
-
Kuka tarvitsee kirjoittajakoulutusta? - Nuori Voima -lehden neljännessä podcastissa käsitellään mm. kirjoittajakoulutusta. Erkka Mykkänen on ollut vuoden Viita-akatemiassa ja vuoden Kriittisess...6 vuotta sitten
-
Kiirastorstain polku - After not quite half an hour, the *camino* begins a short and slightly exposed traverse to the left. Just after, past a few beige/red-coloured steps cut ...6 vuotta sitten
-
-
Testamentti - Hyvä lukijani, tämä on loppu. Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi ...7 vuotta sitten
-
Vastaanottoa - Esikoisteokseni "Villieläimiä" on Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Tunnustuksen otan nöyränä vastaan. Olen saanut muutaman puntaroidun ja...7 vuotta sitten
-
Muistojen bulevardilla - Terveisiä menneestä! Runouslehti Tuli&Savu uudistettiin vuonna 2003, uusi formaatti, uudet yhteistyökumppanit painotalo Art-Print ja Taideteollisen korkea...7 vuotta sitten
-
Blogi siirtyy - Tämä blogi siirtyy uuteen osoitteeseen liukkonen.fi. Tapaamisiin siellä.Kategoria(t): Uncategorized7 vuotta sitten
-
Haudan takaa - On kulunut vuosi rakkaan isäni kuolemasta. Isäni joka oli paras ystäväni. Monesti haluaisin laittaa hänelle tekstiviestin tai soittaa, hän oli ainoa joka o...7 vuotta sitten
-
Heleyteen - (*Jokamiehen taikakirja*. Kerännyt Werner Anttila. Karisto, 1950, s. 178)7 vuotta sitten
-
-
Hamlet Helsinginkadulla - Jouko Turkan muistolle - --> Jouko Turkka on kuollut. En ole toipunut tästä uutisesta. Tärkeä opettajani, nerokas taiteilija on poissa. En ole Suomessa nähnyt *Hypnoosin* (1985)...7 vuotta sitten
-
-
Crazy Ex-Girlfriend - Vähintäänkin tämän vuoden parhaita suuren maailman televisiolöytöjä on tänä kautena alkanut ja katsomani Crazy Ex-Girlfriend. Ideansa perusteella ...7 vuotta sitten
-
-
BLOGIN VAIHTO...NYT! - *Hei ystävä.* Kiitos, että luit tätä vanhaa blogiani. Nyt kirjoitan uutta osoitteessa: http://jpuusa.blogspot.fi Se käsittelee sekä yhteiskuntaa, että kuva...7 vuotta sitten
-
Osoitteenmuutos / A change of address - Olen siirtänyt blogin sisällön kotisivuilleni ja jatkan sen satunnaista päivittämistä siellä. I...7 vuotta sitten
-
Tanskalaisen dekkarin parhautta: Q-osasto - Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin talvella 1986 Tukholmassa. Viime viikolla uutisoitiin poliisin löytäneen murha-aseesta uusia DNA-jälkiä. Läpimur...8 vuotta sitten
-
Surulliset liput, pommit ja poliisit - Tein identiteettipolitiikkaa, sellainen näköjään kiinnostaa laajasti. Poistin Ranskan lipun FB-profiilikuvani päältä. En kehota ketään tekemään samoin, tai...8 vuotta sitten
-
Rohkeus-blogi luettavissa säätiön verkkosivuilla - Rohkeus-blogiamme voit lukea nykyään osoitteessa http://www.koneensaatio.fi/rohkeat-avaukset/rohkeus-blogi/ You can read the boldness blog at http://www.k...8 vuotta sitten
-
Jatkokertomus 11/? - Kuinka kauan voi sana pitää valonsa? Kuinka kauan hehku on jaksanut pysyä kiinni murusissa, leijua katossa? Kun minä herään, sitä ei ole. On hämärää, oud...8 vuotta sitten
-
Time to go - The party's over: Books from Finland's last post The post Time to go first appeared on Books from Finland.8 vuotta sitten
-
Olé-lehden artikkeli - -- (Artikkeli *Olé*-lehden numerosta 5/2015. Aiheena kirjani *Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista*. Lehden voi tilata täältä, kirjan täältä.)...8 vuotta sitten
-
Johonkin pitää lopettaa - Tarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alk...8 vuotta sitten
-
Pelastautumissuunnitelma – Otavan nuortenromaanikilpailun jälkikirjoitus - Otavan nuortenromaanikilpailun voitti espoolainen toimintaterapeutti Nadja Sumanen valloittavalla ja ihanan elämänmyönteisellä käsikirjoituksellaan Rambo...8 vuotta sitten
-
Uusia suuntia - elokuva-arvioita Mustekalassa - Koska kriitikkona kehittyäkseen pitää aina etsiä uusiakin suuntia, kirjoitan nykyisin myös elokuvasta. Aloitin hiljattain elokuvakriitikkona *Mustekalassa*...8 vuotta sitten
-
Antiaikalainen siirtyy uuteen paikkaan - Blogini ilmestyy vastedes Imagen sivuilla. Vanhat juttuarkistot löytyvät sieltä. Linkki uuteen paikkaan tässä: http://blogit.image.fi/antiaikalainen/ Ja t...8 vuotta sitten
-
Kirjan esipuhe - *Kirjamme * Verkko suljettu: internet ja avoimuuden rajat* on jo ehtinyt kauppojen hyllyille ja jokunen arviokin näyttäisi löytyvän, joten lienee aika pa...9 vuotta sitten
-
-
Lauantaiesseiden esipuhe - Kun Juha Koirasen elokuva Partanen tuli televisiosta kymmenisen vuotta sitten, nauroin hämmentyneenä läpi tarinan tietämättä oikein itsekään, mille. Zaida ...9 vuotta sitten
-
Sivut muuttaneet - Muotokuvatiskin uudet nettisivut löytyvät osoitteesta www.muotokuvatiski.net!9 vuotta sitten
-
Loppu/muutto - Runsaan seitsemän ja puolen vuoden bloggaamisen jälkeen olen päättänyt arkistoida Koiranmutkia-blogin. Tämä jää tähän. Alusta on palvellut hyvin, Nemo on v...10 vuotta sitten
-
Archives Of Pain - *Manic Street Preachers* julkaisi albumin *The Holy Bible* lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Olin silloin brittiläistä ”indiepoppia” ja kaikkea siih...10 vuotta sitten
-
Se on sitten kevät - Aika vierähti viime merkinnästä. Viimeksi olin flunssassa ja kesä oli alussa, nyt se on vielä jonkun matkan päässä. Opetuksen lomasta on selvästikin vaikea...10 vuotta sitten
-
Holmes ja Poirot - Klassisen englantilaisen salapoliisiromaanin suuret sankarit Sherlock Holmes ja Hercule Poirot ovat poikkeuksellisen hyvin hengissä, vaikka Holmesin ensies...10 vuotta sitten
-
Anonymous Artwork - Galleria Huuto Jätkäsaari 1:ssä, 2.-13.10.2013 *Kalle Turakka PurhonenIlona Valkonen,Maiju Salmenkivi,Aleksi Tolonen,Marja Viitahuhta,Anja Helminen,Miia R...10 vuotta sitten
-
Plan B? - Ja kätilönä Mombasassa paikan heti sain. Heräsin eilen tuo lause päässäni. Olin tehnyt unessa runoa, jossa haettiin töitä. (Edellinen säe päättyi tietenkin...10 vuotta sitten
-
Blogi on muuttanut - Särötiedote: Särö on yhdistänyt kotisivunsa ja blogin. Löydät meidät nyt osoitteesta http://www.sarolehti.net . Tämä vanha blogi on edelleen luettavissa, m...10 vuotta sitten
-
-
& - Ja jonakin päivänä pyöreässä suvannossa jonka ylle kumartuvat vanhat hassahtaneet puut.10 vuotta sitten
-
En halunnut kuolla viime yönä. - Siltä se tuntuu, tukehtumisesta johtuva paniikki, että nyt tässä on loppu. Että tässä yksin kaon, ryin, haparoin ilmaa, pinkaisen sängystä, pompin kuraa ku...13 vuotta sitten
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
maanantai 18. lokakuuta 2010
Turpa runolle
1
Muutama päivä sitten Itäkeskuksen Tallinnanaukion nurkalta löytyvä kapakka nimeltä Black Bird täyttyi epänormaalista porukasta. He olivat runoilijoita. Kristiina Wallin, Jarkko Tontti, Olli-Pekka Tennilä ja Sirpa Kyyrönen esiintyivät Nihil Interitin Itä-Helsingin turneella. Tarkoitus oli hankaluuksien sijaan etsiä runoesityksille uusia ympäristöjä. Kapakoissa niitä on toki totuttu ennenkin kuulemaan, mutta lähiökapakoiden porukkaa kiinnostaa kokemusteni mukaan yleensä juominen taidepläjäysten sijaan. Itse olen täälläpäin Helsinkiä tutustunut takavuosina kuppiloissa enimmäkseen entisiin vankilakundeihin ja mömmöporukoihin. Black Bird paljastui kuitenkin siistiksi paikaksi, mikä johtunee kaljan normaalia korkeammasta hinnasta.
Aikaisemmin syyskuussa Kontulan Aapeli-baarissa pidetty runoilta oli kertomusten mukaan ollut tunnelmaltaan esiintyjille ahdistava. Siihen verrattuna kaikki sujui leikiten. Tupakkapaikalla vanhempi tuulitakkinen mies keskusteli kanssani tulkinnoistaan kuulemastaan runoudesta, jonka hän koki yleisilmeeltään psykedeeliseksi. "Runous on vaikeaa", hän sanoi, "pitää löytää keino subjektiivisen kokemuksen välittämiseen muille ja vielä esittää se tällaiselle yleisölle." Keskustelimme runouden ilmaisukeinoista ja runoudesta taiteenlajina, ja olisin mielelläni jatkanut jutustelua näistä perustavista aiheista, mutta kiirehdin takaisin sisään nähdäkseni mitä tapahtuisi, kun roteva humalainen kaljupäinen mies raivasi tietään lavan suuntaan. Hän kertoi tekevänsä raudoittajan hommia ja halusi lukea runonsa ääneen. Hänen tekstinsä alusta en muista paljoakaan. Siinä esiintyi upseeri, jolla on niin vitun helppoa. Kastaa pullaa kahviinsa ja liksa juoksee. Loppu meni jotenkin näin: "Mä tuun sun kotiin / ja raiskaan sun vaimon ja lapset / ja kysyn sen ainoan kysymyksen joka meidän välillä on / tahdotko että olen sulle hellä?"
Itä-Helsingin runoillat ovat ideana selvästi hyvä, runojen lukeminen muuttuu näissä ympyröissä suoraviivaisemmaksi. Open mic -esityksiä oli raudoittajan lisäksi muitakin, ja niiden energia oli innostunut. Pidän tällaisesta Francois Villon -hengestä.
2
Toissapäivänä runous pulppusi Jyväskylässä, jonka Kirjailijatalolla järjestettiin Uuden runouden festivaali. Hemmetin hieno tapahtuma, josta riittää pureksittavaa vielä pitkään.
Saavuin hieman myöhässä paikalle, ja näin Jouni Kempin esittämässä Ville Luoma-ahon Ruumiita-kokoelmalle tekemäänsä kuvitusta. Graafisen yksinkertaisten tussimaalausmaisten kuvien esikuvana on Sin City -sarjakuva. Ruumiita on Kempin käsissä muuttunut runosarjakuvaksi, jossa teksti saa uusia äänenpainoja. Olen projektiin tutustuttuani ihmetellyt, miten kertomusmaiseksi Luoma-ahon runot muuttuvat kuvien lomaan asemoituna. Niihin syntyy ikään kuin kertojanääni ja tekstiä alkaa lukea narratiivisemmin. Kuvien lomassa runot tuntuvat jotenkin "edistyvän" suhteessa toisiinsa.
Satu Kaikkonen esitti vispo-teoksiaan (visual poetry), joista ihastuin erityisesti aseemisiin töihin (kirjoitusta vailla kieliopillista merkityssisältöä). Hän kuuluu taiteilijoihin, joita ei kotimaassaan ole vielä "löydetty", vaikka kansainvälisesti hän onkin jo tunnettu tekijä. Keskustelimme töiden kauneudesta, josta Kaikkonen ei innostunut ollenkaan. Hän kertoi runoissaan kirjoittavansa merkityksiä, vaikka tekstisisältö onkin pelkästään graafisuutensa varassa. Työn keskeisenä sisältönä on ajatus baabelin kielestä, joka on visuaalisena kaikille ihmisille tunnistettavaa, ohi kielijärjestelmien toiminnan. Yritin kysyä hänen runoteostensa suhteesta grafiikkaan, mutta hän ei osannut eritellä grafiikan ja vispon välisiä eroja, ehkä keskeisin ero on kuitenkin kirjoituksessa. Kiinnostavasti hänen teoksensa elävät myös käytännössä pelkästään digitaalisina. Grafiikan vedokset ja erilaiset materiaalisuudet eivät juuri kiinnosta häntä. Seuraavaksi Kaikkonen aikoo ryhtyä tekemään runoanimaatioita.
J. P. Sipilä esitti videorunouttaan, jota hän lähestyi listaamalla videorunouden määrittelyyn pyrkiviä kriteerejä. Hänen näyttämänsä kaksi videorunoaan tuli myös tarkastelluksi paljolti näistä kriteereistä. Viimeisimmässä työssään hänen ilmaisunsa liikkuu elokuvallisuuden ja näyttelemisen puolelle.
Tiina Lehikoinen jatkoi tätä videorunouden puolta esittämällä lyhytelokuvamaisen teoksensa, jossa runokuvat tulivat monelta osin visualisoiduiksi niiden kielellistämisen sijaan. Pohdimme hänen videoteoksensa katsomista runouden kehyksestä ja sen tuomista merkityssisällöistä. Kysymys on perustavalla tavalla laaja: mikä kaikki voidaan mieltää runoudeksi ja miten se vaikuttaa katsomis/kuulemis/lukemiskokemukseen? Lehikoinen kertoi, ettei ole kovin kiinnostunut määrittelemään teoksiaan eri taiteenlajeihin, hänelle ohjaava tekijä on teoksen taustalla oleva kokemus siitä, mihin hän on pyrkimässä. Näiden eri runokeinojen ja -teosten pohtiminen oli kiehtovaa. Lähtökohtaisesti jo siksi, että runoilijoiden esittämä aineisto oli kovatasoista, mistä johtuen eri runouksien mahdollisuuksien miettimisessä ei tarvinnut jäädä spekulatiiviselle tasolle.
Marko Niemi esitteli tekemiään loistavia digirunoja. Hyvin yksinkertaisesta tekstiaineksesta muodostui liikkeen, kirjainkuvioiden, hahmojen ja kirjainten myötä kiehtovia teoksia. Lukutapahtuman muuntuminen ajalliseksi sessioksi (kuten tutkijat Juri Joensuu ja Kristian Blomberg digirunon luentaa kutsuvat) kasvoi tilalliseen mittakaavaan. Niemen runoissa tekstit rakentuvat maailmoiksi hyvin monipuolisesti ja uraauurtavan vapauttavasti. Nykyään hän on keskittynyt yhteistyöhön Miia Toivion kanssa, esimerkiksi permutoiden hänen runojaan ja muuntaen niitä dialogeiksi. Saimmekin Toivion mukaan festariesiintyjiin mikrofoniin yhdistetyn puhelimen kautta, tämä luenta oli yksi illan kohokohdista.
Uuden runouden festivaali oli todella hieno tapahtuma, se jatkui aamuviiteen keskustelullisissa merkeissä, joita monisyiset esitykset ruokkivat. Harvoin pääsee yhtä skarppien ihmisten kanssa pohtimaan runouden sisältöjä ja mahdollisuuksia näin perustavalla tasolla. Runouden merkitysten suhteen uudet runokeinot avaavat ikkunoita moniin taiteisiin ja kutsuvat niitä runouden piiriin. Viime vuosina runous on saanut niin monipuolisia uusia muotoja ja huikaisevia avaruuksia poetiikan suhteen, että tämä tapahtuma pitäisi järjestää paitsi muuallakin kuin Jyväskylässä myös isompana.
....
Loppuun vielä aivan muusta: Nyt kun Päivi Räsänen on saanut 20000 ihmistä eroamaan kirkosta, tuli loppukesän Radio Suomen Uutispuntari-lähetys taas ajankohtaiseksi. Kriitikko Maaria Pääjärvi juttelee tässä kanssani Teemu Laaksosen kipparoimana aiheesta sukupuolineutraali avioliitto.
Muutama päivä sitten Itäkeskuksen Tallinnanaukion nurkalta löytyvä kapakka nimeltä Black Bird täyttyi epänormaalista porukasta. He olivat runoilijoita. Kristiina Wallin, Jarkko Tontti, Olli-Pekka Tennilä ja Sirpa Kyyrönen esiintyivät Nihil Interitin Itä-Helsingin turneella. Tarkoitus oli hankaluuksien sijaan etsiä runoesityksille uusia ympäristöjä. Kapakoissa niitä on toki totuttu ennenkin kuulemaan, mutta lähiökapakoiden porukkaa kiinnostaa kokemusteni mukaan yleensä juominen taidepläjäysten sijaan. Itse olen täälläpäin Helsinkiä tutustunut takavuosina kuppiloissa enimmäkseen entisiin vankilakundeihin ja mömmöporukoihin. Black Bird paljastui kuitenkin siistiksi paikaksi, mikä johtunee kaljan normaalia korkeammasta hinnasta.
Aikaisemmin syyskuussa Kontulan Aapeli-baarissa pidetty runoilta oli kertomusten mukaan ollut tunnelmaltaan esiintyjille ahdistava. Siihen verrattuna kaikki sujui leikiten. Tupakkapaikalla vanhempi tuulitakkinen mies keskusteli kanssani tulkinnoistaan kuulemastaan runoudesta, jonka hän koki yleisilmeeltään psykedeeliseksi. "Runous on vaikeaa", hän sanoi, "pitää löytää keino subjektiivisen kokemuksen välittämiseen muille ja vielä esittää se tällaiselle yleisölle." Keskustelimme runouden ilmaisukeinoista ja runoudesta taiteenlajina, ja olisin mielelläni jatkanut jutustelua näistä perustavista aiheista, mutta kiirehdin takaisin sisään nähdäkseni mitä tapahtuisi, kun roteva humalainen kaljupäinen mies raivasi tietään lavan suuntaan. Hän kertoi tekevänsä raudoittajan hommia ja halusi lukea runonsa ääneen. Hänen tekstinsä alusta en muista paljoakaan. Siinä esiintyi upseeri, jolla on niin vitun helppoa. Kastaa pullaa kahviinsa ja liksa juoksee. Loppu meni jotenkin näin: "Mä tuun sun kotiin / ja raiskaan sun vaimon ja lapset / ja kysyn sen ainoan kysymyksen joka meidän välillä on / tahdotko että olen sulle hellä?"
Itä-Helsingin runoillat ovat ideana selvästi hyvä, runojen lukeminen muuttuu näissä ympyröissä suoraviivaisemmaksi. Open mic -esityksiä oli raudoittajan lisäksi muitakin, ja niiden energia oli innostunut. Pidän tällaisesta Francois Villon -hengestä.
2
Toissapäivänä runous pulppusi Jyväskylässä, jonka Kirjailijatalolla järjestettiin Uuden runouden festivaali. Hemmetin hieno tapahtuma, josta riittää pureksittavaa vielä pitkään.
Saavuin hieman myöhässä paikalle, ja näin Jouni Kempin esittämässä Ville Luoma-ahon Ruumiita-kokoelmalle tekemäänsä kuvitusta. Graafisen yksinkertaisten tussimaalausmaisten kuvien esikuvana on Sin City -sarjakuva. Ruumiita on Kempin käsissä muuttunut runosarjakuvaksi, jossa teksti saa uusia äänenpainoja. Olen projektiin tutustuttuani ihmetellyt, miten kertomusmaiseksi Luoma-ahon runot muuttuvat kuvien lomaan asemoituna. Niihin syntyy ikään kuin kertojanääni ja tekstiä alkaa lukea narratiivisemmin. Kuvien lomassa runot tuntuvat jotenkin "edistyvän" suhteessa toisiinsa.
Satu Kaikkonen esitti vispo-teoksiaan (visual poetry), joista ihastuin erityisesti aseemisiin töihin (kirjoitusta vailla kieliopillista merkityssisältöä). Hän kuuluu taiteilijoihin, joita ei kotimaassaan ole vielä "löydetty", vaikka kansainvälisesti hän onkin jo tunnettu tekijä. Keskustelimme töiden kauneudesta, josta Kaikkonen ei innostunut ollenkaan. Hän kertoi runoissaan kirjoittavansa merkityksiä, vaikka tekstisisältö onkin pelkästään graafisuutensa varassa. Työn keskeisenä sisältönä on ajatus baabelin kielestä, joka on visuaalisena kaikille ihmisille tunnistettavaa, ohi kielijärjestelmien toiminnan. Yritin kysyä hänen runoteostensa suhteesta grafiikkaan, mutta hän ei osannut eritellä grafiikan ja vispon välisiä eroja, ehkä keskeisin ero on kuitenkin kirjoituksessa. Kiinnostavasti hänen teoksensa elävät myös käytännössä pelkästään digitaalisina. Grafiikan vedokset ja erilaiset materiaalisuudet eivät juuri kiinnosta häntä. Seuraavaksi Kaikkonen aikoo ryhtyä tekemään runoanimaatioita.
J. P. Sipilä esitti videorunouttaan, jota hän lähestyi listaamalla videorunouden määrittelyyn pyrkiviä kriteerejä. Hänen näyttämänsä kaksi videorunoaan tuli myös tarkastelluksi paljolti näistä kriteereistä. Viimeisimmässä työssään hänen ilmaisunsa liikkuu elokuvallisuuden ja näyttelemisen puolelle.
Tiina Lehikoinen jatkoi tätä videorunouden puolta esittämällä lyhytelokuvamaisen teoksensa, jossa runokuvat tulivat monelta osin visualisoiduiksi niiden kielellistämisen sijaan. Pohdimme hänen videoteoksensa katsomista runouden kehyksestä ja sen tuomista merkityssisällöistä. Kysymys on perustavalla tavalla laaja: mikä kaikki voidaan mieltää runoudeksi ja miten se vaikuttaa katsomis/kuulemis/lukemiskokemukseen? Lehikoinen kertoi, ettei ole kovin kiinnostunut määrittelemään teoksiaan eri taiteenlajeihin, hänelle ohjaava tekijä on teoksen taustalla oleva kokemus siitä, mihin hän on pyrkimässä. Näiden eri runokeinojen ja -teosten pohtiminen oli kiehtovaa. Lähtökohtaisesti jo siksi, että runoilijoiden esittämä aineisto oli kovatasoista, mistä johtuen eri runouksien mahdollisuuksien miettimisessä ei tarvinnut jäädä spekulatiiviselle tasolle.
Marko Niemi esitteli tekemiään loistavia digirunoja. Hyvin yksinkertaisesta tekstiaineksesta muodostui liikkeen, kirjainkuvioiden, hahmojen ja kirjainten myötä kiehtovia teoksia. Lukutapahtuman muuntuminen ajalliseksi sessioksi (kuten tutkijat Juri Joensuu ja Kristian Blomberg digirunon luentaa kutsuvat) kasvoi tilalliseen mittakaavaan. Niemen runoissa tekstit rakentuvat maailmoiksi hyvin monipuolisesti ja uraauurtavan vapauttavasti. Nykyään hän on keskittynyt yhteistyöhön Miia Toivion kanssa, esimerkiksi permutoiden hänen runojaan ja muuntaen niitä dialogeiksi. Saimmekin Toivion mukaan festariesiintyjiin mikrofoniin yhdistetyn puhelimen kautta, tämä luenta oli yksi illan kohokohdista.
Uuden runouden festivaali oli todella hieno tapahtuma, se jatkui aamuviiteen keskustelullisissa merkeissä, joita monisyiset esitykset ruokkivat. Harvoin pääsee yhtä skarppien ihmisten kanssa pohtimaan runouden sisältöjä ja mahdollisuuksia näin perustavalla tasolla. Runouden merkitysten suhteen uudet runokeinot avaavat ikkunoita moniin taiteisiin ja kutsuvat niitä runouden piiriin. Viime vuosina runous on saanut niin monipuolisia uusia muotoja ja huikaisevia avaruuksia poetiikan suhteen, että tämä tapahtuma pitäisi järjestää paitsi muuallakin kuin Jyväskylässä myös isompana.
....
Loppuun vielä aivan muusta: Nyt kun Päivi Räsänen on saanut 20000 ihmistä eroamaan kirkosta, tuli loppukesän Radio Suomen Uutispuntari-lähetys taas ajankohtaiseksi. Kriitikko Maaria Pääjärvi juttelee tässä kanssani Teemu Laaksosen kipparoimana aiheesta sukupuolineutraali avioliitto.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Kirjailijan markkina-arvosta
Viimeaikainen keskustelu kustantamokirjallisuuden sisällöistä on kiteytynyt ajatuksissani lähinnä kahteen asiaan: kirjailijan henkilöhahmon tuotteistamiseen sekä kustantamoiden vaikutukseen kirjallisuuden sisältöihin.
Kirjallisuudessa eletään kiehtovaa aikaa. Vanhat hyvät ajat, eli taloudellisesti riippumattomien kustantamoiden tuottama kaunokirjallisuus, on tullut tiensä päähän sellaisena kuin se on totuttu käsittämään. Uusimmassa Parnassossa Karri Kokko kiteyttää ongelman Kirja tienhaarassa vuonna 2020 -teoksen kritiikissään:
Tämän mullistuksen keskellä on WSOY, joka on näiden realiteettien lisäksi ampunut itseään jalkaan lähes jokaisessa mahdollisessa käänteessä typerillä johtoportaan lausunnoilla sekä naurettavalla kaunokirjallisuudella etenkin runouden osalta. Kun nämä ongelmat vielä kruunataan paikoin ala-arvoisella kustannustoimittamisella, ei tarvita selvänäkijää haistamaan että jotain on pielessä.
Kirjallisuuden aiemmista hyvistä ajoista tulee mieleen 1950-luku, jolloin legendan mukaan kansallisidentiteetin ja -profiilin nälkää tilkittiin kaunokirjallisuudella, mikä johti toisinaan käsikirjoituspulaan. Elettiin kirjailijoiden markkinoita. En tiedä, onko tuo pelkkää legendaa, mutta vaarini pyöri tuolloin Vaasan kirjallisissa piireissä, minkä johdosta mökillämme on kattavasti hänen kriitikkoystävänsä sekä kirjapainajanaapurinsa peruna tuon ajan runoutta. Teokset ovat lähes kaikki leikkaamatta auki viimeiseltä kolmannekseltaan. Lyhyesti: ne ovat naurettavia. Hyvät ajat ei selvästikään tarkoita samaa kuin hyvä kirjallisuus.
Kirjallisuuden kehitys viime vuosiin asti on piirtänyt kansallistaiteen kaarta, jonka etuvartioina toimivat kulttuurin ytimiin nojaavat kirjallisuusinstituutiot. Samalla käsikirjoitusten määrä on kasvanut, eikä ole mitään syytä epäillä niiden kasvun jatkumista. Rinnalle on vain astunut bisnes ja kovenevat äänenpainot kirjallisuuden tuotteistamisesta. WSOY on suurin, ja siksi katseet kääntyvät siihen luonnostaan. WSOY:n kustannussopimukset ovat olleet perinteisesti lihavimmat, ja pienemmät pajat ovat sorvanneet palkkionsa sen mukaan. WSOY:n perinne suomalaisen kirjallisuuden selkärankana on lisäksi luonut mielikuvan siitä kustantamona, jossa on parhaat kyvyt jokaisessa hommassa.
Viimeisten 20 vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti. Kyse on luullakseni estetiikan suhteen suurista ikäluokista, joiden taiteelliset ponnistukset on saatettu tänä aikana valmiiksi ja hiottu periaatteiksi. Väestöryhmänä he yhä vaikuttavat kulttuurin keskeisimmillä palleilla sekä lisäksi vielä vakavaraisena ja laajana kuluttajaportaana. Sen seurauksena on syntynyt sitten koivuklapiproosaa ja virkerajaohjenuoria sekä onnettomia peukalosääntöjä, joiden raskauttava ja turmeleva vaikutus näkyy kaikessa kirjoitetussa kielessä. Omalta kohdaltani menetin uskoni suomalaisen uutuuskirjallisuuden "hyvyyteen" joskus 2000-luvun vaihteessa.
Uusien kustannuskäytäntöjen ilmestyttyä on saatu vaihtoehtoja vallitsevaan. Volyymiltaan ne ovat hitusia kokonaisuudesta, mutta näkyviä. Tätä edesauttaa se, että niistä kumpuaa suurin osa sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei estetiikaltaan mahdu valmiisiin kaavoihin. Vaikka ne eivät kumoaisikaan kirjakustantamisen rakenteita, ovat ne jo nyt tuoneet kirjallisuuteen sisältöjä, jotka ovat löystyttäneet sitä kuristanutta kettinkiä. Kulttuurikumouksena sillä on kosketuskohtansa 80-luvun punkiin, mutta jälkiviisaana toivon sydämestäni, että se ei lusahda samanlaiseksi keskiluokkaisuuden veltoksi voitoksi ihanteista. Empatia on suudellut nuo kapinalliset itseään pilkkaavaksi resignoituneeksi eliitiksi, joka hellii nuoruusmuistojaan turvallisilla punkmaisilla harrastuksilla. Kjell Westö esimerkiksi soittaa julkkisfrendiensä kanssa bändissä ja kirjoittaa siitä Yhteishyvään niin vetisiä nostalgiakolumneja, että sivut liimautuvat toisiinsa. Olikohan se ensimmäinen modernin ajan kulttuurikumous, jonka ainoa tarkoitus oli kasvaa aikuiseksi?
Nykykirjallisuuteen on kriisin myötä astunut käsityksiä Jari Sarasvuon huomiotaloudesta sekä Juha Jokelan esitystaloudesta. Kulttuurin tuotteistamisen keinoina ne ovat niin naurettavia, että en oikein vieläkään usko, että niistä puhutaan tosissaan. Kaikki tarkoitushakuisen esiintymistaidon ja mainonnan keinot ovat kirjallisuudessa kuten muussakin taiteessa häpeällisen typeriä, ihmisarvoa alentavia. Yhtä kaikki kirjoja myydään tuotteina, ja jos tähän virtaan haluaa astua, on käytävä kymppitonnit ja tuttujutut. Tämä on kirjakustantamoiden paradoksi: siinä missä ne vaalivat kirjallista kulttuuriamme ne mainostavat uutuuksia lisätäkseen myyntiä, minkä seurauksena Heli Laaksonen julkaisee kirjansa Helsingin rautatieasemalla, jonka kattoon on ripustettu juliste hänen naamastaan henkilöauton kokoisena.
Mainonta on Suomessa onneksi vielä suhteellisen kömpelöä, kuten kirjailijat ovat onneksi vielä tunnistettavasti ihmisiä. Silti tämä mullistus satuttaa, siltä ei oikein voi suojautua. Tuntuu vahvasti siltä, että kirjailijoiden psyyke ei useinkaan riitä käsittämään sitä rahvaanomaista kiiltokuvaa, joksi heidät tavanomaisenkin markkinoinnin johdosta puetaan. Osa ei selvästi piittaa siitä, he tekevät itsestään jopa pilkkaa, mutta osa muuntuu pelleksi syöksyessään jokaiseen valokiilaan. Any publicity is good publicity ei enää tarkoitakaan tuotteen näkyvyyttä, vaan psyyken rakentumista muiden huomiolle. Se johtaa vaudeville-maailmankuvaan, kollektiiviseen adhd:seen, jonka lopputuloksena Dr Phil ja Joonas Hytönen käyvät älyköistä ja BB-talon kännipanot kulttuurista.
WSOY:hyn jääneet kirjailijat ovat joutuneet vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat koomisia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Johanna Venho yhtyvät Tommi Melenderin blogissaan kirjoittamaan lausuntoon:
Miina Supinen puolustautuu vastaavalla tavalla:
Nämä molemmat lausunnot ovat nurinkurisia ja kuvaavat taustalla olevaa ongelmaa ulkokohtaisuudella, josta tuntuu ilmenevän lähinnä alkutuottajan (kirjailija) ja organisaatioportaan etäisyydet. Historia tuntee vain harvoja tapauksia, joissa taidetta on voitu tehdä siten, että sen vastaanotto ja markkina-arvo on tunnettu entuudestaan. Ne liittyvät lähinnä totalitarismeihin.
Kustannusmaailmaa yhtään tunteville on lisäksi itsestään selvää, että kirjailijat eivät ole kustantamoissa töissä eivätkä missään alaisuussuhteessa, joka edes mahdollistaisi mitään mahtikäskyjä. Teknisesti kyse on siitä, että kirjailijan käsikirjoitusta luetaan ja sen sisältöjä pohditaan ja muokataan. Sitten teos taitetaan, graafikko tekee ulkoasun, jonka jälkeen kirja painetaan. Tämän jälkeen markkinointiosastolla tehdään mainoskuvia ja -lauseita, ja kirjailijalle järjestetään haastatteluja, esiintymisiä messuilla, turuilla ja toreilla. Prosessin keskeisinä kirjailijaa hyödyttävinä tekijöinä ovat lähinnä markkinoinnin myötä teoksen saama näkyvyys, kustantamon arvovallan ja ammattitaidon tuoma uskottavuus sekä teoksen jakelu kirjakauppoihin. Raadollisesti kustantamo siis tuotteistaa taideteoksen myyntiartikkeliksi ja kytkee teoksen osaksi virallisia kirjallisuuden rakenteita.
Kustantamoissa valitaan painettaviksi tietysti vain parhaat käsikirjoitukset. Valintakriteerejä on kuitenkin kaksi: teoksen laatu sekä teoksen potentiaali. Jälkimmäisen perusteella maassamme on sellaisia kirjailijoita kuin Viivi Avellán tai Jouni Hynynen.
Kirjan markkinoinnissa teoksen sisäiset ansiot ovat käytännössä yhdentekeviä. Tämä on sisäistetty kustantamoissa, mistä johtuen etsitään uudenlaisia kirjailijahahmoja, jotka osaavat hyödyntää julkisuutta kaupallisesti. Tämä taas on jälleen paradoksaalista, sillä on selvää että kirjailijat ovat ilahtuneita saamastaan huomiosta ja että he pyrkivät esittelemään teostaan, vaikka he suhtautuvatkin yhteisrintamana kielteisesti julkisuuteen, jonka he kokevat negatiiviseksi (tuotteistumisen, Seiskan bileet). Raja on lähinnä tyylikysymys – ja tässä olen suurella mielenkiinnolla seurannut Antti Nyléniä, jonka originellin älykköhahmon markkina-arvo on kirkuvan ilmeinen. Julkinen epäkaupallisuus ja hengellinen sivistys ovat hänen brändinsä (vähän Mitro Repo -henkeen) ja hänet löytää tavan takaa NYT-liitteen vitsihenkilö-palstalta tai siteeratuista lausunnoista. Nylén on aivan liian terävä myydäkseen nahkaansa halvalla, mutta pieni lipsuminen sisältökysymyksistä kuulumisten julkiseen kertomiseen pukee hänet nykykulttuurin roolihahmoksi, paljon helpommin määriteltäväksi kuin esimerkiksi julkisuuskuningatar Sofi Oksasen.
Skisma tästä julkisuushöpinästä johtuu lähinnä siitä, että kustantamot ovat ottaneet sen esille kertoessaan suunnitelmistaan. Suurilta kustantamoilta on odotettu uudistumista kirjallisuuskäsityksissä. Standardointimoitteet ei aina ole niinkään keskittynyt kirjojen toimittamiseen kuin valintaperusteisiin. On hälyttävää, että kirjallinen kulttuuri elää niin kaukana kustantamoista, että kanssakäymiseen tarvitaan monin paikoin välikäsiä. On hälyttävää, että samaan aikaan kun kirjallisuudessa odotetaan kustantamoilta vastaanottokykyä sisältökysymyksiin, ne sulkevat siltä korvansa siirtäen kirjallisuuden merkitykset toissijaisiksi markkinoinnin tieltä.
WSOY:n tilanteessa on selvää, että mitään uudelleenkoulutusleirejä jo vakiintuneille kirjailijoille ei järjestetä. Uudet käytännöt (sikäli kun niitä nyt pystytään synnyttämään) valkenevat meille debytanttikirjailijoiden myötä. Ruohonjuuritasolla on kirjoittamisen opiskelijoiden kesken jo monta vuotta puhuttu kapakoissa siitä, miten mediaa pitää osata käyttää. Tähän mennessä nämä mediaorientoituneet ovat jääneet debytanteissa alakynteen, sillä he eivät ole kyenneet kaikessa ulospäinsuuntautuneisuudessaan luomaan laadullisesti riittävän hyviä tekstejä. Kysymys kuuluu, otetaanko heidät vastaisuudessa siitä huolimatta "lupaavina kykyinä" osaksi kustantamokirjallisuutta näiden muiden avujen vuoksi? Epätyylikkäästi vastaan heti itse: siltä vaikuttaa.
Vielä takaisin Parnassoon, jonka keskustelupalstalle nimimerkki Focus kirjoitti tämän kaaren pidemmästä ajallisesta perspektiivistä:
Ei totisesti ole, mutta nykymaailmassa näiden järjestöjen uskottavuus on monelta kantilta kyseenalainen. Siinä missä tyhmä ja turha media hehkuttaa maailman ja satunnaisten nousukaskirjailijoiden merkityksettömyyttä, on kirjallisuuden luutuneet järjestöt jääneet suojelemaan saavutettuja etuja. Jossain vaiheessa se, mitä voi menettää kasvaa suuremmaksi kuin se, mitä voi saavuttaa. Tämä koskee jokaista ihmistä henkilökohtaisesti, mutta myös kulttuuria, josta on tullut liian homogeeninen. Jos sen vastaanottokyky on nollissa, kyllästyy muutosta vaativat ennen pitkää huutamaan ideoitaan kuuroille seinille. Silloin sellaisetkin järkäleet kuin WSOY saattavat kupsahtaa yksinkertaisesti siksi, että liian moni ihminen pyllistää sille.
Kirjallisuudessa eletään kiehtovaa aikaa. Vanhat hyvät ajat, eli taloudellisesti riippumattomien kustantamoiden tuottama kaunokirjallisuus, on tullut tiensä päähän sellaisena kuin se on totuttu käsittämään. Uusimmassa Parnassossa Karri Kokko kiteyttää ongelman Kirja tienhaarassa vuonna 2020 -teoksen kritiikissään:
Kriisi (...) on karmaiseva tosiasia, jolla on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon runoesikoisia tai keskiverto romaaneja kiikutetaan kaupasta kotiin. Ne ovat olleet suomen kieltä ja kansallista identiteettiä tukevia ylellisyyksiä, joita on tuettu siinä sivussa. Sen sijaan suurilta, koko palvelun kustantamoilta vietiin laillistettu lupa painaa rahaa, kun tietokirjojen ja oppimateriaalien kustantaminen muuttui likipitäen kannattamattomaksi.
Tämän mullistuksen keskellä on WSOY, joka on näiden realiteettien lisäksi ampunut itseään jalkaan lähes jokaisessa mahdollisessa käänteessä typerillä johtoportaan lausunnoilla sekä naurettavalla kaunokirjallisuudella etenkin runouden osalta. Kun nämä ongelmat vielä kruunataan paikoin ala-arvoisella kustannustoimittamisella, ei tarvita selvänäkijää haistamaan että jotain on pielessä.
Kirjallisuuden aiemmista hyvistä ajoista tulee mieleen 1950-luku, jolloin legendan mukaan kansallisidentiteetin ja -profiilin nälkää tilkittiin kaunokirjallisuudella, mikä johti toisinaan käsikirjoituspulaan. Elettiin kirjailijoiden markkinoita. En tiedä, onko tuo pelkkää legendaa, mutta vaarini pyöri tuolloin Vaasan kirjallisissa piireissä, minkä johdosta mökillämme on kattavasti hänen kriitikkoystävänsä sekä kirjapainajanaapurinsa peruna tuon ajan runoutta. Teokset ovat lähes kaikki leikkaamatta auki viimeiseltä kolmannekseltaan. Lyhyesti: ne ovat naurettavia. Hyvät ajat ei selvästikään tarkoita samaa kuin hyvä kirjallisuus.
Kirjallisuuden kehitys viime vuosiin asti on piirtänyt kansallistaiteen kaarta, jonka etuvartioina toimivat kulttuurin ytimiin nojaavat kirjallisuusinstituutiot. Samalla käsikirjoitusten määrä on kasvanut, eikä ole mitään syytä epäillä niiden kasvun jatkumista. Rinnalle on vain astunut bisnes ja kovenevat äänenpainot kirjallisuuden tuotteistamisesta. WSOY on suurin, ja siksi katseet kääntyvät siihen luonnostaan. WSOY:n kustannussopimukset ovat olleet perinteisesti lihavimmat, ja pienemmät pajat ovat sorvanneet palkkionsa sen mukaan. WSOY:n perinne suomalaisen kirjallisuuden selkärankana on lisäksi luonut mielikuvan siitä kustantamona, jossa on parhaat kyvyt jokaisessa hommassa.
Viimeisten 20 vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti. Kyse on luullakseni estetiikan suhteen suurista ikäluokista, joiden taiteelliset ponnistukset on saatettu tänä aikana valmiiksi ja hiottu periaatteiksi. Väestöryhmänä he yhä vaikuttavat kulttuurin keskeisimmillä palleilla sekä lisäksi vielä vakavaraisena ja laajana kuluttajaportaana. Sen seurauksena on syntynyt sitten koivuklapiproosaa ja virkerajaohjenuoria sekä onnettomia peukalosääntöjä, joiden raskauttava ja turmeleva vaikutus näkyy kaikessa kirjoitetussa kielessä. Omalta kohdaltani menetin uskoni suomalaisen uutuuskirjallisuuden "hyvyyteen" joskus 2000-luvun vaihteessa.
Uusien kustannuskäytäntöjen ilmestyttyä on saatu vaihtoehtoja vallitsevaan. Volyymiltaan ne ovat hitusia kokonaisuudesta, mutta näkyviä. Tätä edesauttaa se, että niistä kumpuaa suurin osa sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei estetiikaltaan mahdu valmiisiin kaavoihin. Vaikka ne eivät kumoaisikaan kirjakustantamisen rakenteita, ovat ne jo nyt tuoneet kirjallisuuteen sisältöjä, jotka ovat löystyttäneet sitä kuristanutta kettinkiä. Kulttuurikumouksena sillä on kosketuskohtansa 80-luvun punkiin, mutta jälkiviisaana toivon sydämestäni, että se ei lusahda samanlaiseksi keskiluokkaisuuden veltoksi voitoksi ihanteista. Empatia on suudellut nuo kapinalliset itseään pilkkaavaksi resignoituneeksi eliitiksi, joka hellii nuoruusmuistojaan turvallisilla punkmaisilla harrastuksilla. Kjell Westö esimerkiksi soittaa julkkisfrendiensä kanssa bändissä ja kirjoittaa siitä Yhteishyvään niin vetisiä nostalgiakolumneja, että sivut liimautuvat toisiinsa. Olikohan se ensimmäinen modernin ajan kulttuurikumous, jonka ainoa tarkoitus oli kasvaa aikuiseksi?
Nykykirjallisuuteen on kriisin myötä astunut käsityksiä Jari Sarasvuon huomiotaloudesta sekä Juha Jokelan esitystaloudesta. Kulttuurin tuotteistamisen keinoina ne ovat niin naurettavia, että en oikein vieläkään usko, että niistä puhutaan tosissaan. Kaikki tarkoitushakuisen esiintymistaidon ja mainonnan keinot ovat kirjallisuudessa kuten muussakin taiteessa häpeällisen typeriä, ihmisarvoa alentavia. Yhtä kaikki kirjoja myydään tuotteina, ja jos tähän virtaan haluaa astua, on käytävä kymppitonnit ja tuttujutut. Tämä on kirjakustantamoiden paradoksi: siinä missä ne vaalivat kirjallista kulttuuriamme ne mainostavat uutuuksia lisätäkseen myyntiä, minkä seurauksena Heli Laaksonen julkaisee kirjansa Helsingin rautatieasemalla, jonka kattoon on ripustettu juliste hänen naamastaan henkilöauton kokoisena.
Mainonta on Suomessa onneksi vielä suhteellisen kömpelöä, kuten kirjailijat ovat onneksi vielä tunnistettavasti ihmisiä. Silti tämä mullistus satuttaa, siltä ei oikein voi suojautua. Tuntuu vahvasti siltä, että kirjailijoiden psyyke ei useinkaan riitä käsittämään sitä rahvaanomaista kiiltokuvaa, joksi heidät tavanomaisenkin markkinoinnin johdosta puetaan. Osa ei selvästi piittaa siitä, he tekevät itsestään jopa pilkkaa, mutta osa muuntuu pelleksi syöksyessään jokaiseen valokiilaan. Any publicity is good publicity ei enää tarkoitakaan tuotteen näkyvyyttä, vaan psyyken rakentumista muiden huomiolle. Se johtaa vaudeville-maailmankuvaan, kollektiiviseen adhd:seen, jonka lopputuloksena Dr Phil ja Joonas Hytönen käyvät älyköistä ja BB-talon kännipanot kulttuurista.
WSOY:hyn jääneet kirjailijat ovat joutuneet vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat koomisia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Johanna Venho yhtyvät Tommi Melenderin blogissaan kirjoittamaan lausuntoon:
En ole ollut WSOY:ssä kertaakaan sellaisessa tilanteessa, että olisi puhuttu jostakin sellaisesta, mikä liittyy brändäämiseen, myyntilukuihin tai tekstin standardisoimiseen ja tuotteistamiseen. Minkäänlaisia kompromisseja en ole tehnyt eikä minulta ole sellaisia vaadittu.
Miina Supinen puolustautuu vastaavalla tavalla:
WSOY:n toiminnasta on vallalla kaikenlaisia outoja käsityksiä. Ihan hiljattain jutustelin erään omakustannekirjailijan kanssa, joka tiesi että Bulevardilta tulee kirjailijoille suurin piirtein jotain mahtikäskyjä käydä Seiskan bileissä örveltämässä.
Nämä molemmat lausunnot ovat nurinkurisia ja kuvaavat taustalla olevaa ongelmaa ulkokohtaisuudella, josta tuntuu ilmenevän lähinnä alkutuottajan (kirjailija) ja organisaatioportaan etäisyydet. Historia tuntee vain harvoja tapauksia, joissa taidetta on voitu tehdä siten, että sen vastaanotto ja markkina-arvo on tunnettu entuudestaan. Ne liittyvät lähinnä totalitarismeihin.
Kustannusmaailmaa yhtään tunteville on lisäksi itsestään selvää, että kirjailijat eivät ole kustantamoissa töissä eivätkä missään alaisuussuhteessa, joka edes mahdollistaisi mitään mahtikäskyjä. Teknisesti kyse on siitä, että kirjailijan käsikirjoitusta luetaan ja sen sisältöjä pohditaan ja muokataan. Sitten teos taitetaan, graafikko tekee ulkoasun, jonka jälkeen kirja painetaan. Tämän jälkeen markkinointiosastolla tehdään mainoskuvia ja -lauseita, ja kirjailijalle järjestetään haastatteluja, esiintymisiä messuilla, turuilla ja toreilla. Prosessin keskeisinä kirjailijaa hyödyttävinä tekijöinä ovat lähinnä markkinoinnin myötä teoksen saama näkyvyys, kustantamon arvovallan ja ammattitaidon tuoma uskottavuus sekä teoksen jakelu kirjakauppoihin. Raadollisesti kustantamo siis tuotteistaa taideteoksen myyntiartikkeliksi ja kytkee teoksen osaksi virallisia kirjallisuuden rakenteita.
Kustantamoissa valitaan painettaviksi tietysti vain parhaat käsikirjoitukset. Valintakriteerejä on kuitenkin kaksi: teoksen laatu sekä teoksen potentiaali. Jälkimmäisen perusteella maassamme on sellaisia kirjailijoita kuin Viivi Avellán tai Jouni Hynynen.
Kirjan markkinoinnissa teoksen sisäiset ansiot ovat käytännössä yhdentekeviä. Tämä on sisäistetty kustantamoissa, mistä johtuen etsitään uudenlaisia kirjailijahahmoja, jotka osaavat hyödyntää julkisuutta kaupallisesti. Tämä taas on jälleen paradoksaalista, sillä on selvää että kirjailijat ovat ilahtuneita saamastaan huomiosta ja että he pyrkivät esittelemään teostaan, vaikka he suhtautuvatkin yhteisrintamana kielteisesti julkisuuteen, jonka he kokevat negatiiviseksi (tuotteistumisen, Seiskan bileet). Raja on lähinnä tyylikysymys – ja tässä olen suurella mielenkiinnolla seurannut Antti Nyléniä, jonka originellin älykköhahmon markkina-arvo on kirkuvan ilmeinen. Julkinen epäkaupallisuus ja hengellinen sivistys ovat hänen brändinsä (vähän Mitro Repo -henkeen) ja hänet löytää tavan takaa NYT-liitteen vitsihenkilö-palstalta tai siteeratuista lausunnoista. Nylén on aivan liian terävä myydäkseen nahkaansa halvalla, mutta pieni lipsuminen sisältökysymyksistä kuulumisten julkiseen kertomiseen pukee hänet nykykulttuurin roolihahmoksi, paljon helpommin määriteltäväksi kuin esimerkiksi julkisuuskuningatar Sofi Oksasen.
Skisma tästä julkisuushöpinästä johtuu lähinnä siitä, että kustantamot ovat ottaneet sen esille kertoessaan suunnitelmistaan. Suurilta kustantamoilta on odotettu uudistumista kirjallisuuskäsityksissä. Standardointimoitteet ei aina ole niinkään keskittynyt kirjojen toimittamiseen kuin valintaperusteisiin. On hälyttävää, että kirjallinen kulttuuri elää niin kaukana kustantamoista, että kanssakäymiseen tarvitaan monin paikoin välikäsiä. On hälyttävää, että samaan aikaan kun kirjallisuudessa odotetaan kustantamoilta vastaanottokykyä sisältökysymyksiin, ne sulkevat siltä korvansa siirtäen kirjallisuuden merkitykset toissijaisiksi markkinoinnin tieltä.
WSOY:n tilanteessa on selvää, että mitään uudelleenkoulutusleirejä jo vakiintuneille kirjailijoille ei järjestetä. Uudet käytännöt (sikäli kun niitä nyt pystytään synnyttämään) valkenevat meille debytanttikirjailijoiden myötä. Ruohonjuuritasolla on kirjoittamisen opiskelijoiden kesken jo monta vuotta puhuttu kapakoissa siitä, miten mediaa pitää osata käyttää. Tähän mennessä nämä mediaorientoituneet ovat jääneet debytanteissa alakynteen, sillä he eivät ole kyenneet kaikessa ulospäinsuuntautuneisuudessaan luomaan laadullisesti riittävän hyviä tekstejä. Kysymys kuuluu, otetaanko heidät vastaisuudessa siitä huolimatta "lupaavina kykyinä" osaksi kustantamokirjallisuutta näiden muiden avujen vuoksi? Epätyylikkäästi vastaan heti itse: siltä vaikuttaa.
Vielä takaisin Parnassoon, jonka keskustelupalstalle nimimerkki Focus kirjoitti tämän kaaren pidemmästä ajallisesta perspektiivistä:
Mikä itseisarvo kirjan julkaiseminen on? Entä kirjailijuus? Elämässä on arvokkaampakin. Kuten hyvä elämä ja sopu itsensä kanssa. Oksettaa, kun yhden kirjan julki saanut hehkuttaa kirjailijuuttaan, samoin tyhmä ja turha media. En kehdannut käyttää titteliä ennen kuin olin saanut julki neljä kirjaa, ja silloinkin jäsenyyden myötä Suomen Kirjailijaliitossa, Suomen Tietokirjailijoissa ja Suomen Näytelmäkirjailijaliitossa, ynnä muita. Parikymmentä teosta julkaisseena katson olevani kirjailija, jossa ei sinänsä ole mitään ylpeilemisen aihetta.
Ei totisesti ole, mutta nykymaailmassa näiden järjestöjen uskottavuus on monelta kantilta kyseenalainen. Siinä missä tyhmä ja turha media hehkuttaa maailman ja satunnaisten nousukaskirjailijoiden merkityksettömyyttä, on kirjallisuuden luutuneet järjestöt jääneet suojelemaan saavutettuja etuja. Jossain vaiheessa se, mitä voi menettää kasvaa suuremmaksi kuin se, mitä voi saavuttaa. Tämä koskee jokaista ihmistä henkilökohtaisesti, mutta myös kulttuuria, josta on tullut liian homogeeninen. Jos sen vastaanottokyky on nollissa, kyllästyy muutosta vaativat ennen pitkää huutamaan ideoitaan kuuroille seinille. Silloin sellaisetkin järkäleet kuin WSOY saattavat kupsahtaa yksinkertaisesti siksi, että liian moni ihminen pyllistää sille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)