Blogroll

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Akateemisen humanismin rappio

Jyväskylän yliopisto on ajamassa alas taidekasvatuksen perus- ja aineopintoja. Kuulostaa ehkä pikkujutulta, mutta asia on vakava. Päätöksen vaikutus humanistisiin tieteisiin ja varsinkin niiden kytkeytymiseen kulttuuriin laajemmin saa kolauksen, joka sysää yliopistoa syvemmälle arkistojen varjoihin byrokratiakoneistoksi.

Touhun epämääräisyyttä kuvaa se, että taidekasvatuksen alasajoa on hoideltu pikatahtia ja asian tiedottaminen on jäänyt lähes käytävähuhuiksi. Oppiaineen johtaja Pauline von Bonsdorff sai kuulemani mukaan tiedon tilanteesta myöhään ja unohti sitten kertoa siitä ainejärjestölle, joka joutui sitä myöten pelkäksi yleisöksi itseään koskevaan päätökseen.

Viime keväänä taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen opiskelijat valtasivat yliopiston kahdeksi päiväksi ja perustivat Tutkintotehtaan protestiksi opetuksen mitättömälle määrälle. Tapahtuma oli sisällöiltään monin paikoin kiinnostava – ja nyt näyttää että se saavutti tyylipuhtaan pyrrhoksen voiton. Opetuksen määrää lisätään lakkauttamalla perusopintokokonaisuuksia ja satsaamalla ylempiin tutkintoihin. Niin saadaan opetusta kaikille ja maistereita eri opintosuunnista, mutta sen hintana yliopisto eristää itseään käytännön kulttuurista, joka on humanististen tieteiden keskeisin purkuaukko.

Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen oppiaine on koko Suomen mittakaavassa ollut olennainen kytkiessään taidehistoriaa ja taiteen teoreettisia kysymyksiä käytäntöihin. Pohdinta siitä, mistä taiteessa on kysymys ja minkälaisia merkityksiä taiteella voi kulttuurille tai yksittäiselle ihmiselle olla, on saanut monipuolisia vastauksia, jotka ovat kumuloituneet laajalle muihinkin humanististen tieteiden opintoihin. Taidekasvatuksen rooli teoreettisena tieteenä, joka tutkii enimmäkseen käytäntöjä ja filosofisten kysymysten käytännön sovelluksia, on tehnyt näkyväksi oikeastaan koko sen apparaatin, jolla humanistiset tieteet ylipäätään luovat merkityksiä ja käytäntöjä kulttuuriin.

Taidekasvatuksen sivuopinnot ovatkin olleet tärkein yksittäinen opintokokonaisuuteni yliopistossa – ja ainoa oppiaine, jonka luennoilla vietin järjestelmällisesti aikaa sen sijaan että olisin tenttinyt kurssit. Taidekasvatuksen luennot ovat tuoneet eteeni sekä naurettavimman yliopistossa näkemäni luentosarjan (von Bonsdorffin taidekasvatuksen perusteet) että vaikuttavimman (Sirkka-Liisa Usvamaa-Routilan Bauhaus-kurssi). Jälkimmäisen vaikutus on kummunnut kaikkeen modernismin parissa myöhemmin tekemääni työhön – ensimmäinen laukaisi graduni tutkimuskysymyksen.

Taidekasvatus jos mikä on nimenomaan oppiaine, joka on olennaisimmillaan perus- ja aineopinnoissa. Maisteriopintojen kysymyksenasettelu sekä tutkimuskontekstointi poistaa siitä hauskan puolen: diletanttisen ihmettelyn mahdollisuuden. Seminaarityönä kirjoitin taidekasvatuksesta tutkielman, jossa kävin viikon aikana kaikissa Helsingin taidegallerioissa keräten jokaisen cv:n, lehdistötiedotteen sekä teosluettelon mukaani. Laskin esim. suuruusluokkia sille, kuinka monen henkilötyövuoden verran taidetta Helsingin keskustassa on joka viikko esillä, teosten kokonaismäärän ja tekijöiden keski-iän. Myöhempää kriitikontyötäni ajatellen juuri tämänkaltaiset yliopistoprojektit ovat olleet avainasemassa keinoina yhdistää tutkimus journalismiin ja konkretiaan.

Jyväskylän taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen vahvuus on ollut sen laajuudessa. Perusopintojen lopettaminen tulee ennen pitkää kuoppaamaan koko taidekasvatuksen oppiaineen, kun syventäviin opintoihin ei ole enää mahdollista saada niihin johtavaa perustaa ja opiskelijaidentiteettiä. Pitkällä tähtäimellä vaikuttaakin siltä, että koko taikun toimintaa ollaan yksinkertaistamassa, mikä tuottaa tulevaisuudessa harmaan humanistimassan taide- ja kulttuurilaitosten virkamiesportaaksi. Humanismin rappion hedelmiksi kasvaa muodollisen sivistyksen omaavia byrokraatteja.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Turpa runolle

1
Muutama päivä sitten Itäkeskuksen Tallinnanaukion nurkalta löytyvä kapakka nimeltä Black Bird täyttyi epänormaalista porukasta. He olivat runoilijoita. Kristiina Wallin, Jarkko Tontti, Olli-Pekka Tennilä ja Sirpa Kyyrönen esiintyivät Nihil Interitin Itä-Helsingin turneella. Tarkoitus oli hankaluuksien sijaan etsiä runoesityksille uusia ympäristöjä. Kapakoissa niitä on toki totuttu ennenkin kuulemaan, mutta lähiökapakoiden porukkaa kiinnostaa kokemusteni mukaan yleensä juominen taidepläjäysten sijaan. Itse olen täälläpäin Helsinkiä tutustunut takavuosina kuppiloissa enimmäkseen entisiin vankilakundeihin ja mömmöporukoihin. Black Bird paljastui kuitenkin siistiksi paikaksi, mikä johtunee kaljan normaalia korkeammasta hinnasta.

Aikaisemmin syyskuussa Kontulan Aapeli-baarissa pidetty runoilta oli kertomusten mukaan ollut tunnelmaltaan esiintyjille ahdistava. Siihen verrattuna kaikki sujui leikiten. Tupakkapaikalla vanhempi tuulitakkinen mies keskusteli kanssani tulkinnoistaan kuulemastaan runoudesta, jonka hän koki yleisilmeeltään psykedeeliseksi. "Runous on vaikeaa", hän sanoi, "pitää löytää keino subjektiivisen kokemuksen välittämiseen muille ja vielä esittää se tällaiselle yleisölle." Keskustelimme runouden ilmaisukeinoista ja runoudesta taiteenlajina, ja olisin mielelläni jatkanut jutustelua näistä perustavista aiheista, mutta kiirehdin takaisin sisään nähdäkseni mitä tapahtuisi, kun roteva humalainen kaljupäinen mies raivasi tietään lavan suuntaan. Hän kertoi tekevänsä raudoittajan hommia ja halusi lukea runonsa ääneen. Hänen tekstinsä alusta en muista paljoakaan. Siinä esiintyi upseeri, jolla on niin vitun helppoa. Kastaa pullaa kahviinsa ja liksa juoksee. Loppu meni jotenkin näin: "Mä tuun sun kotiin / ja raiskaan sun vaimon ja lapset / ja kysyn sen ainoan kysymyksen joka meidän välillä on / tahdotko että olen sulle hellä?"

Itä-Helsingin runoillat ovat ideana selvästi hyvä, runojen lukeminen muuttuu näissä ympyröissä suoraviivaisemmaksi. Open mic -esityksiä oli raudoittajan lisäksi muitakin, ja niiden energia oli innostunut. Pidän tällaisesta Francois Villon -hengestä.

2
Toissapäivänä runous pulppusi Jyväskylässä, jonka Kirjailijatalolla järjestettiin Uuden runouden festivaali. Hemmetin hieno tapahtuma, josta riittää pureksittavaa vielä pitkään.

Saavuin hieman myöhässä paikalle, ja näin Jouni Kempin esittämässä Ville Luoma-ahon Ruumiita-kokoelmalle tekemäänsä kuvitusta. Graafisen yksinkertaisten tussimaalausmaisten kuvien esikuvana on Sin City -sarjakuva. Ruumiita on Kempin käsissä muuttunut runosarjakuvaksi, jossa teksti saa uusia äänenpainoja. Olen projektiin tutustuttuani ihmetellyt, miten kertomusmaiseksi Luoma-ahon runot muuttuvat kuvien lomaan asemoituna. Niihin syntyy ikään kuin kertojanääni ja tekstiä alkaa lukea narratiivisemmin. Kuvien lomassa runot tuntuvat jotenkin "edistyvän" suhteessa toisiinsa.

Satu Kaikkonen esitti vispo-teoksiaan (visual poetry), joista ihastuin erityisesti aseemisiin töihin (kirjoitusta vailla kieliopillista merkityssisältöä). Hän kuuluu taiteilijoihin, joita ei kotimaassaan ole vielä "löydetty", vaikka kansainvälisesti hän onkin jo tunnettu tekijä. Keskustelimme töiden kauneudesta, josta Kaikkonen ei innostunut ollenkaan. Hän kertoi runoissaan kirjoittavansa merkityksiä, vaikka tekstisisältö onkin pelkästään graafisuutensa varassa. Työn keskeisenä sisältönä on ajatus baabelin kielestä, joka on visuaalisena kaikille ihmisille tunnistettavaa, ohi kielijärjestelmien toiminnan. Yritin kysyä hänen runoteostensa suhteesta grafiikkaan, mutta hän ei osannut eritellä grafiikan ja vispon välisiä eroja, ehkä keskeisin ero on kuitenkin kirjoituksessa. Kiinnostavasti hänen teoksensa elävät myös käytännössä pelkästään digitaalisina. Grafiikan vedokset ja erilaiset materiaalisuudet eivät juuri kiinnosta häntä. Seuraavaksi Kaikkonen aikoo ryhtyä tekemään runoanimaatioita.

J. P. Sipilä esitti videorunouttaan, jota hän lähestyi listaamalla videorunouden määrittelyyn pyrkiviä kriteerejä. Hänen näyttämänsä kaksi videorunoaan tuli myös tarkastelluksi paljolti näistä kriteereistä. Viimeisimmässä työssään hänen ilmaisunsa liikkuu elokuvallisuuden ja näyttelemisen puolelle.

Tiina Lehikoinen jatkoi tätä videorunouden puolta esittämällä lyhytelokuvamaisen teoksensa, jossa runokuvat tulivat monelta osin visualisoiduiksi niiden kielellistämisen sijaan. Pohdimme hänen videoteoksensa katsomista runouden kehyksestä ja sen tuomista merkityssisällöistä. Kysymys on perustavalla tavalla laaja: mikä kaikki voidaan mieltää runoudeksi ja miten se vaikuttaa katsomis/kuulemis/lukemiskokemukseen? Lehikoinen kertoi, ettei ole kovin kiinnostunut määrittelemään teoksiaan eri taiteenlajeihin, hänelle ohjaava tekijä on teoksen taustalla oleva kokemus siitä, mihin hän on pyrkimässä. Näiden eri runokeinojen ja -teosten pohtiminen oli kiehtovaa. Lähtökohtaisesti jo siksi, että runoilijoiden esittämä aineisto oli kovatasoista, mistä johtuen eri runouksien mahdollisuuksien miettimisessä ei tarvinnut jäädä spekulatiiviselle tasolle.

Marko Niemi esitteli tekemiään loistavia digirunoja. Hyvin yksinkertaisesta tekstiaineksesta muodostui liikkeen, kirjainkuvioiden, hahmojen ja kirjainten myötä kiehtovia teoksia. Lukutapahtuman muuntuminen ajalliseksi sessioksi (kuten tutkijat Juri Joensuu ja Kristian Blomberg digirunon luentaa kutsuvat) kasvoi tilalliseen mittakaavaan. Niemen runoissa tekstit rakentuvat maailmoiksi hyvin monipuolisesti ja uraauurtavan vapauttavasti. Nykyään hän on keskittynyt yhteistyöhön Miia Toivion kanssa, esimerkiksi permutoiden hänen runojaan ja muuntaen niitä dialogeiksi. Saimmekin Toivion mukaan festariesiintyjiin mikrofoniin yhdistetyn puhelimen kautta, tämä luenta oli yksi illan kohokohdista.

Uuden runouden festivaali oli todella hieno tapahtuma, se jatkui aamuviiteen keskustelullisissa merkeissä, joita monisyiset esitykset ruokkivat. Harvoin pääsee yhtä skarppien ihmisten kanssa pohtimaan runouden sisältöjä ja mahdollisuuksia näin perustavalla tasolla. Runouden merkitysten suhteen uudet runokeinot avaavat ikkunoita moniin taiteisiin ja kutsuvat niitä runouden piiriin. Viime vuosina runous on saanut niin monipuolisia uusia muotoja ja huikaisevia avaruuksia poetiikan suhteen, että tämä tapahtuma pitäisi järjestää paitsi muuallakin kuin Jyväskylässä myös isompana.

....

Loppuun vielä aivan muusta: Nyt kun Päivi Räsänen on saanut 20000 ihmistä eroamaan kirkosta, tuli loppukesän Radio Suomen Uutispuntari-lähetys taas ajankohtaiseksi. Kriitikko Maaria Pääjärvi juttelee tässä kanssani Teemu Laaksosen kipparoimana aiheesta sukupuolineutraali avioliitto.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Kirjailijan markkina-arvosta

Viimeaikainen keskustelu kustantamokirjallisuuden sisällöistä on kiteytynyt ajatuksissani lähinnä kahteen asiaan: kirjailijan henkilöhahmon tuotteistamiseen sekä kustantamoiden vaikutukseen kirjallisuuden sisältöihin.

Kirjallisuudessa eletään kiehtovaa aikaa. Vanhat hyvät ajat, eli taloudellisesti riippumattomien kustantamoiden tuottama kaunokirjallisuus, on tullut tiensä päähän sellaisena kuin se on totuttu käsittämään. Uusimmassa Parnassossa Karri Kokko kiteyttää ongelman Kirja tienhaarassa vuonna 2020 -teoksen kritiikissään:

Kriisi (...) on karmaiseva tosiasia, jolla on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon runoesikoisia tai keskiverto romaaneja kiikutetaan kaupasta kotiin. Ne ovat olleet suomen kieltä ja kansallista identiteettiä tukevia ylellisyyksiä, joita on tuettu siinä sivussa. Sen sijaan suurilta, koko palvelun kustantamoilta vietiin laillistettu lupa painaa rahaa, kun tietokirjojen ja oppimateriaalien kustantaminen muuttui likipitäen kannattamattomaksi.


Tämän mullistuksen keskellä on WSOY, joka on näiden realiteettien lisäksi ampunut itseään jalkaan lähes jokaisessa mahdollisessa käänteessä typerillä johtoportaan lausunnoilla sekä naurettavalla kaunokirjallisuudella etenkin runouden osalta. Kun nämä ongelmat vielä kruunataan paikoin ala-arvoisella kustannustoimittamisella, ei tarvita selvänäkijää haistamaan että jotain on pielessä.

Kirjallisuuden aiemmista hyvistä ajoista tulee mieleen 1950-luku, jolloin legendan mukaan kansallisidentiteetin ja -profiilin nälkää tilkittiin kaunokirjallisuudella, mikä johti toisinaan käsikirjoituspulaan. Elettiin kirjailijoiden markkinoita. En tiedä, onko tuo pelkkää legendaa, mutta vaarini pyöri tuolloin Vaasan kirjallisissa piireissä, minkä johdosta mökillämme on kattavasti hänen kriitikkoystävänsä sekä kirjapainajanaapurinsa peruna tuon ajan runoutta. Teokset ovat lähes kaikki leikkaamatta auki viimeiseltä kolmannekseltaan. Lyhyesti: ne ovat naurettavia. Hyvät ajat ei selvästikään tarkoita samaa kuin hyvä kirjallisuus.

Kirjallisuuden kehitys viime vuosiin asti on piirtänyt kansallistaiteen kaarta, jonka etuvartioina toimivat kulttuurin ytimiin nojaavat kirjallisuusinstituutiot. Samalla käsikirjoitusten määrä on kasvanut, eikä ole mitään syytä epäillä niiden kasvun jatkumista. Rinnalle on vain astunut bisnes ja kovenevat äänenpainot kirjallisuuden tuotteistamisesta. WSOY on suurin, ja siksi katseet kääntyvät siihen luonnostaan. WSOY:n kustannussopimukset ovat olleet perinteisesti lihavimmat, ja pienemmät pajat ovat sorvanneet palkkionsa sen mukaan. WSOY:n perinne suomalaisen kirjallisuuden selkärankana on lisäksi luonut mielikuvan siitä kustantamona, jossa on parhaat kyvyt jokaisessa hommassa.

Viimeisten 20 vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti. Kyse on luullakseni estetiikan suhteen suurista ikäluokista, joiden taiteelliset ponnistukset on saatettu tänä aikana valmiiksi ja hiottu periaatteiksi. Väestöryhmänä he yhä vaikuttavat kulttuurin keskeisimmillä palleilla sekä lisäksi vielä vakavaraisena ja laajana kuluttajaportaana. Sen seurauksena on syntynyt sitten koivuklapiproosaa ja virkerajaohjenuoria sekä onnettomia peukalosääntöjä, joiden raskauttava ja turmeleva vaikutus näkyy kaikessa kirjoitetussa kielessä. Omalta kohdaltani menetin uskoni suomalaisen uutuuskirjallisuuden "hyvyyteen" joskus 2000-luvun vaihteessa.

Uusien kustannuskäytäntöjen ilmestyttyä on saatu vaihtoehtoja vallitsevaan. Volyymiltaan ne ovat hitusia kokonaisuudesta, mutta näkyviä. Tätä edesauttaa se, että niistä kumpuaa suurin osa sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei estetiikaltaan mahdu valmiisiin kaavoihin. Vaikka ne eivät kumoaisikaan kirjakustantamisen rakenteita, ovat ne jo nyt tuoneet kirjallisuuteen sisältöjä, jotka ovat löystyttäneet sitä kuristanutta kettinkiä. Kulttuurikumouksena sillä on kosketuskohtansa 80-luvun punkiin, mutta jälkiviisaana toivon sydämestäni, että se ei lusahda samanlaiseksi keskiluokkaisuuden veltoksi voitoksi ihanteista. Empatia on suudellut nuo kapinalliset itseään pilkkaavaksi resignoituneeksi eliitiksi, joka hellii nuoruusmuistojaan turvallisilla punkmaisilla harrastuksilla. Kjell Westö esimerkiksi soittaa julkkisfrendiensä kanssa bändissä ja kirjoittaa siitä Yhteishyvään niin vetisiä nostalgiakolumneja, että sivut liimautuvat toisiinsa. Olikohan se ensimmäinen modernin ajan kulttuurikumous, jonka ainoa tarkoitus oli kasvaa aikuiseksi?

Nykykirjallisuuteen on kriisin myötä astunut käsityksiä Jari Sarasvuon huomiotaloudesta sekä Juha Jokelan esitystaloudesta. Kulttuurin tuotteistamisen keinoina ne ovat niin naurettavia, että en oikein vieläkään usko, että niistä puhutaan tosissaan. Kaikki tarkoitushakuisen esiintymistaidon ja mainonnan keinot ovat kirjallisuudessa kuten muussakin taiteessa häpeällisen typeriä, ihmisarvoa alentavia. Yhtä kaikki kirjoja myydään tuotteina, ja jos tähän virtaan haluaa astua, on käytävä kymppitonnit ja tuttujutut. Tämä on kirjakustantamoiden paradoksi: siinä missä ne vaalivat kirjallista kulttuuriamme ne mainostavat uutuuksia lisätäkseen myyntiä, minkä seurauksena Heli Laaksonen julkaisee kirjansa Helsingin rautatieasemalla, jonka kattoon on ripustettu juliste hänen naamastaan henkilöauton kokoisena.

Mainonta on Suomessa onneksi vielä suhteellisen kömpelöä, kuten kirjailijat ovat onneksi vielä tunnistettavasti ihmisiä. Silti tämä mullistus satuttaa, siltä ei oikein voi suojautua. Tuntuu vahvasti siltä, että kirjailijoiden psyyke ei useinkaan riitä käsittämään sitä rahvaanomaista kiiltokuvaa, joksi heidät tavanomaisenkin markkinoinnin johdosta puetaan. Osa ei selvästi piittaa siitä, he tekevät itsestään jopa pilkkaa, mutta osa muuntuu pelleksi syöksyessään jokaiseen valokiilaan. Any publicity is good publicity ei enää tarkoitakaan tuotteen näkyvyyttä, vaan psyyken rakentumista muiden huomiolle. Se johtaa vaudeville-maailmankuvaan, kollektiiviseen adhd:seen, jonka lopputuloksena Dr Phil ja Joonas Hytönen käyvät älyköistä ja BB-talon kännipanot kulttuurista.

WSOY:hyn jääneet kirjailijat ovat joutuneet vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat koomisia. Vilja-Tuulia Huotarinen ja Johanna Venho yhtyvät Tommi Melenderin blogissaan kirjoittamaan lausuntoon:
En ole ollut WSOY:ssä kertaakaan sellaisessa tilanteessa, että olisi puhuttu jostakin sellaisesta, mikä liittyy brändäämiseen, myyntilukuihin tai tekstin standardisoimiseen ja tuotteistamiseen. Minkäänlaisia kompromisseja en ole tehnyt eikä minulta ole sellaisia vaadittu.


Miina Supinen puolustautuu vastaavalla tavalla:

WSOY:n toiminnasta on vallalla kaikenlaisia outoja käsityksiä. Ihan hiljattain jutustelin erään omakustannekirjailijan kanssa, joka tiesi että Bulevardilta tulee kirjailijoille suurin piirtein jotain mahtikäskyjä käydä Seiskan bileissä örveltämässä.


Nämä molemmat lausunnot ovat nurinkurisia ja kuvaavat taustalla olevaa ongelmaa ulkokohtaisuudella, josta tuntuu ilmenevän lähinnä alkutuottajan (kirjailija) ja organisaatioportaan etäisyydet. Historia tuntee vain harvoja tapauksia, joissa taidetta on voitu tehdä siten, että sen vastaanotto ja markkina-arvo on tunnettu entuudestaan. Ne liittyvät lähinnä totalitarismeihin.

Kustannusmaailmaa yhtään tunteville on lisäksi itsestään selvää, että kirjailijat eivät ole kustantamoissa töissä eivätkä missään alaisuussuhteessa, joka edes mahdollistaisi mitään mahtikäskyjä. Teknisesti kyse on siitä, että kirjailijan käsikirjoitusta luetaan ja sen sisältöjä pohditaan ja muokataan. Sitten teos taitetaan, graafikko tekee ulkoasun, jonka jälkeen kirja painetaan. Tämän jälkeen markkinointiosastolla tehdään mainoskuvia ja -lauseita, ja kirjailijalle järjestetään haastatteluja, esiintymisiä messuilla, turuilla ja toreilla. Prosessin keskeisinä kirjailijaa hyödyttävinä tekijöinä ovat lähinnä markkinoinnin myötä teoksen saama näkyvyys, kustantamon arvovallan ja ammattitaidon tuoma uskottavuus sekä teoksen jakelu kirjakauppoihin. Raadollisesti kustantamo siis tuotteistaa taideteoksen myyntiartikkeliksi ja kytkee teoksen osaksi virallisia kirjallisuuden rakenteita.

Kustantamoissa valitaan painettaviksi tietysti vain parhaat käsikirjoitukset. Valintakriteerejä on kuitenkin kaksi: teoksen laatu sekä teoksen potentiaali. Jälkimmäisen perusteella maassamme on sellaisia kirjailijoita kuin Viivi Avellán tai Jouni Hynynen.

Kirjan markkinoinnissa teoksen sisäiset ansiot ovat käytännössä yhdentekeviä. Tämä on sisäistetty kustantamoissa, mistä johtuen etsitään uudenlaisia kirjailijahahmoja, jotka osaavat hyödyntää julkisuutta kaupallisesti. Tämä taas on jälleen paradoksaalista, sillä on selvää että kirjailijat ovat ilahtuneita saamastaan huomiosta ja että he pyrkivät esittelemään teostaan, vaikka he suhtautuvatkin yhteisrintamana kielteisesti julkisuuteen, jonka he kokevat negatiiviseksi (tuotteistumisen, Seiskan bileet). Raja on lähinnä tyylikysymys – ja tässä olen suurella mielenkiinnolla seurannut Antti Nyléniä, jonka originellin älykköhahmon markkina-arvo on kirkuvan ilmeinen. Julkinen epäkaupallisuus ja hengellinen sivistys ovat hänen brändinsä (vähän Mitro Repo -henkeen) ja hänet löytää tavan takaa NYT-liitteen vitsihenkilö-palstalta tai siteeratuista lausunnoista. Nylén on aivan liian terävä myydäkseen nahkaansa halvalla, mutta pieni lipsuminen sisältökysymyksistä kuulumisten julkiseen kertomiseen pukee hänet nykykulttuurin roolihahmoksi, paljon helpommin määriteltäväksi kuin esimerkiksi julkisuuskuningatar Sofi Oksasen.

Skisma tästä julkisuushöpinästä johtuu lähinnä siitä, että kustantamot ovat ottaneet sen esille kertoessaan suunnitelmistaan. Suurilta kustantamoilta on odotettu uudistumista kirjallisuuskäsityksissä. Standardointimoitteet ei aina ole niinkään keskittynyt kirjojen toimittamiseen kuin valintaperusteisiin. On hälyttävää, että kirjallinen kulttuuri elää niin kaukana kustantamoista, että kanssakäymiseen tarvitaan monin paikoin välikäsiä. On hälyttävää, että samaan aikaan kun kirjallisuudessa odotetaan kustantamoilta vastaanottokykyä sisältökysymyksiin, ne sulkevat siltä korvansa siirtäen kirjallisuuden merkitykset toissijaisiksi markkinoinnin tieltä.

WSOY:n tilanteessa on selvää, että mitään uudelleenkoulutusleirejä jo vakiintuneille kirjailijoille ei järjestetä. Uudet käytännöt (sikäli kun niitä nyt pystytään synnyttämään) valkenevat meille debytanttikirjailijoiden myötä. Ruohonjuuritasolla on kirjoittamisen opiskelijoiden kesken jo monta vuotta puhuttu kapakoissa siitä, miten mediaa pitää osata käyttää. Tähän mennessä nämä mediaorientoituneet ovat jääneet debytanteissa alakynteen, sillä he eivät ole kyenneet kaikessa ulospäinsuuntautuneisuudessaan luomaan laadullisesti riittävän hyviä tekstejä. Kysymys kuuluu, otetaanko heidät vastaisuudessa siitä huolimatta "lupaavina kykyinä" osaksi kustantamokirjallisuutta näiden muiden avujen vuoksi? Epätyylikkäästi vastaan heti itse: siltä vaikuttaa.

Vielä takaisin Parnassoon, jonka keskustelupalstalle nimimerkki Focus kirjoitti tämän kaaren pidemmästä ajallisesta perspektiivistä:

Mikä itseisarvo kirjan julkaiseminen on? Entä kirjailijuus? Elämässä on arvokkaampakin. Kuten hyvä elämä ja sopu itsensä kanssa. Oksettaa, kun yhden kirjan julki saanut hehkuttaa kirjailijuuttaan, samoin tyhmä ja turha media. En kehdannut käyttää titteliä ennen kuin olin saanut julki neljä kirjaa, ja silloinkin jäsenyyden myötä Suomen Kirjailijaliitossa, Suomen Tietokirjailijoissa ja Suomen Näytelmäkirjailijaliitossa, ynnä muita. Parikymmentä teosta julkaisseena katson olevani kirjailija, jossa ei sinänsä ole mitään ylpeilemisen aihetta.


Ei totisesti ole, mutta nykymaailmassa näiden järjestöjen uskottavuus on monelta kantilta kyseenalainen. Siinä missä tyhmä ja turha media hehkuttaa maailman ja satunnaisten nousukaskirjailijoiden merkityksettömyyttä, on kirjallisuuden luutuneet järjestöt jääneet suojelemaan saavutettuja etuja. Jossain vaiheessa se, mitä voi menettää kasvaa suuremmaksi kuin se, mitä voi saavuttaa. Tämä koskee jokaista ihmistä henkilökohtaisesti, mutta myös kulttuuria, josta on tullut liian homogeeninen. Jos sen vastaanottokyky on nollissa, kyllästyy muutosta vaativat ennen pitkää huutamaan ideoitaan kuuroille seinille. Silloin sellaisetkin järkäleet kuin WSOY saattavat kupsahtaa yksinkertaisesti siksi, että liian moni ihminen pyllistää sille.