Blogroll

lauantai 29. toukokuuta 2010

Street-variaatio 2




Homma etenee omalla painollaan. Olen pikkuhiljaa laatimassa paradigmanmurrospamflettia.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Kertomuksia nuoruuteni Pariisista - vihdoin painettuna


Meinaan aina unohtaa mainita ilmestyneistä perusteellisemmistakin jutuista. Se johtuu siitä, että kirjoittajan näkökulmasta ne on vihdoin ohi, ja huomio on siirtynyt jo muualle.

"Pariisin muistelmat" täytyy kuitenkin mainita, sillä projektin loppuunsaattaminen kesti pitkään ja vaati perehtymistä monelta kantilta. Vähäisin ei suinkaan ollut se, että Pariisista kirjoittaminen jo itsessään on modernistinen klishee, joka tosin on rakentanut kirjallista maailmankuvaani niin paljon, että en voi olla inspiroitumatta. Hommaa vielä väkevöittää se, että samastuakseen sata vuotta sitten vitaaliin kaupunkiin täytyy olla pullokaupalla punaviiniä ja luontaisen eskapistinen kyky nähdä kirjastoissa ja kirjaimissa omaa soluhengitystä timakampaa elämää. Kysymys on myös kulttuurista kokonaisuutena - sekä ideaalitasolla että konkreettisena juttuna. Näistä kahdesta siis Taide-lehden 50-vuotisjuhlavuoden kakkosnumerossa mm. tällaisin katkelmin:

Törmään Agnesiin kadulla, kerron hänelle kulttuuriprojektistani ja päädymme baariin. Hän vaatii saada tarjota ja kertoo olevansa kyllästynyt ranskalaisiin. Hän on Afrikkalaisen diplomaatin tytär ja valmistunut sisustussuunnittelijaksi jokin aika sitten. ”Et saisi edes koskea minuun”, hän sanoo. Tietysti kosketan häntä. Agnesilla on suunnitelma illan kulusta, siihen tarvitaan lisäkseni toinen mies. Muutamalla yksityiskohdalla hän suorasukaisesti maalaa eroottiset toiveensa, olemmehan Pariisissa. Hän on eronnut kihlatustaan (joka soittaa hänelle taukoamatta) ja tahtoo kovasti unohtaa miehet mahdollisimman monen miehen avustuksella.


Tästä reportaasista muuten Hesarin Kuukausiliitteen esimies Lauri Malkavaara sanoi: "Tästä ei saa juttua tekemälläkään." Tottahan se on, käsitteet kuten modernismi pitäisi määritellä ja nimet, kuten Olavi Paavolainen, taustoittaa infolaatikoin. Kulttuurin keskeiset käsitteetkään kun eivät enää sovi valtalehteen oletuksella, että peruslukija ne tietäisi.

Samaisen reissuni keskisuomalaisena kiinnepisteenä toimi Alwar Cawén, jonka housuihin etsiydyin latinalaiskorttelien flirttiä pursuavien kapakoiden pöydissä. Löysin myös yhden viimeisistä modernisteista, Bellevillen taiteilijakaupunginosassa työskentelevän Papon (kuvassa). Tämä Pariisi-juttu ilmestyi Keskisuomalaisessa:



Hyvästi moderni Pariisi


Sadassa vuodessa kuvataide on menettänyt asemaansa yhtenäiskulttuurin kuvastimena. Nyky-Pariisi on vaarassa muuttua maalaustaiteen hautausmaaksi turisteille.

Runsaat sata vuotta sitten eurooppalainen kuvataide nousi Pariisissa ylittämättömälle tasolle. Sulatusuunina toimineen metropolin kulttuurissa oli suomalaisillakin asemansa, jota vahvisti kansallisuusaate. Taiteilijamme puhalsivat yhteen hiileen, jonka hehkua kotimaasta asti ihailtiin. Suomalaisen kulttuurin peruskiviä valettiinkin 1800-luvun lopun Pariisissa.

Tuosta aikansa hermokeskuksesta juontaa polku Korpilahdelle asti. Pitäjässä syntyneen Alvar Cawénin (1886–1935) vanhempien lähipiiriin kuului lähes koko Suomen maalaustaiteen kerma. Perheen luona vierailleet suuruudet toivat maailman tuulet mukanaan – ja istuttivat poikaan kaunotaiteen siemenen.

Puhtaan paletin murros


Opiskeltuaan porvarillisen muotokuvamaalauksen taidon Cawén saapui Pariisiin maailmannäyttelyvuotena 1908. Parahiksi näkemään skandaalinakin pidettyä murrosta. Kuvataide oli menettämässä kansallisen projektin luonnettaan, ja puhtaan paletin maalaukset pyyhkivät tieltään tarkkaan töpötellyt muotokuvat. Modernismi oli lyönyt särön, josta oli murtautuva kokonaisia kuvatodellisuuksia.

Cawénin esikuvina olleet suomalaismaalarit tunsivat epäonnistuneensa. Nuorukainen ymmärsi, että perinteinen kaunotaide oli saanut kuoliniskun. Maalauksen syvintä olemusta oli etsittävä muualta.

Kului neljä vuotta ennen kuin Pariisissa syttynyt uuden taiteen kipinä alkoi leimuta Cawénin maalauksissa. Suuri sysäys oli kubismi, joka mahdollisti kuvapinnan ajattelemisen konstruktiona ja väripintoina. 1919 Pariisin-matkan apurahahakemuksessa Cawén kirjoittaakin tutkimuskohteekseen Picasson. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet. Maalausten sisällöt olivat henkilökohtaisempia, ja estetiikka haki muotoaan kieli- ja valtiorajojen yli. Korpilahden suurmiehestä ei koskaan tullut suurta suomalaisuuden kuvaajaa.

Pariisi syksyllä 2009

Modernismin vallankumous näyttää jättäneen nyky-Pariisiin yllättävän vähän jälkiä. Eiffel-torni on toki selvä muistutus tuon ajan uusista ihanteista, joskin iltavaloineen jo hieman kitschin oloinen.

Näkyvimmällä sijalla ovat kuningasajan arkkitehtuuri sekä museot, joita kaupungissa on peräti 170. Pariisin ilmapiirissä sytyttävintä tuntuu olevan menneisyys, jota 15 miljoonaa turistia vuosittain imee keskustan alueelta itseensä. Toki taiteilijoitakin on yhä Seinen rannoilla. He toisintavat koeteltuja tekniikoita ja aiheita käypähintaisiksi matkamuistoiksi.

Pariisin sydämestä löytyy vain historiaa, lukuisia laadukkaita taidegallerioita myöten. Ne myyvät enimmäkseen vanhoja teoksia, tuotteistavat parhaansa mukaan nostalgiaa, josta turismiteollisuus takoo rahansa. Alvar Cawénin jalanjäljet pyyhkiytyivät melkein ennen maahan painumistaan. Pariisin kuvataide näyttää pysähtyneen modernismia edeltäneen impressionismin aikaan.

Pariisin viimeinen modernisti

Vitaalia kulttuuria on etsittävä lähiöistä ja laitakaupungilta. Bellevillestä löytyy tunnetuimmat nykytaiteilijoiden korttelit. Matkaa sinne johdattelee tihenevät ja suurenevat graffitit, kaduille virtsaavat miehet sekä aleneva hintataso.

Kaupungin näkyvin itsenäisenä elävä kuvakulttuuri on graffiteissa, laittomissa seinämaalauksissa, jotka jatkavat modernismin kaikua kuin rikkinäinen puhelin tilallisella ja kapinoivalla kuvamaailmallaan. Kaupunki onkin yrittänyt hiljalleen sisällyttää graffiteja osaksi taidetta Grand Palaicen ja Fondation Cartier -museon näyttelyillä.

Bellevillen sydämestä, Tourtille-kadulta, löytyy yksi Pariisin viimeisistä modernisteista, karismaattinen Papo. Hän on työskennellyt täällä sijaitsevassa ateljeessaan 15 vuotta. Papo kokee, että ajatus suuresta taiteesta on kuollut
- Taideliikkeet ja taidetta koskevat suuret näkemykset ovat poissa. Taide on eriytynyt yhtenäiskulttuurista.

Kun kysyn hänen suhdettaan graffiteihin, hän vastaa niiden olevan tyhjiä, nuorten juttu, sukupolvikysymys joka ei liity häneen mitenkään. Suhde traditioon on sen sijaan selvä:
- Koen osallistuvani modernismin henkeen. Työskentelyssäni keskityn materiaaleihin. Kuvapinnat ovat maalauksessa aina etusijalla. Taiteen käsitteellinen puoli ei kiinnosta minua – pyrin tekemään kuvistani ennemmin tekoja.

Lienee tarpeetonta sanoa, että hän on erinomainen maalari.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Kokeellista street-runoutta USA:sta


Banksy osoitti että sapluunoilla voi ottaa urbaanin ympäristön kuvataiteen keinoin ironis-älykkäästi haltuun. Seuraava iso juttu on kokeellinen street-runous.

tiistai 18. toukokuuta 2010

Porvoon runokoulukunta, Tampereen Ristoahti-koulukunta ja Helsingin ghettobeat

Koulukunta: määräsuuntaa t. ohjelmaa noudattava taiteilija- t. tiedemiesryhmä, mielipideryhmä, (oppilas)piiri, suunta, jnk tieteen t. taiteen alalla, koulu -- Marburgin k. Itävaltalainen k. Realistinen, psykologinen k. Suuren opettajan ympärille muodostunut k. (Nykysuomen sanakirja, WSOY, 1980)

Koulukunta: Samoja periaatteita noudattava ryhmä t. suunta tieteen, taiteen tms. alalla, oppi-, tyylisuunta, koulu. Filosofinen, taiteellinen k. Prahan k. kielitieteen alalla. (Suomen kielen perussanakirja, Edita, 2004)

Sana koulu mainittiin nykyasuisena ensi kerran vuonna 1685 alkuosana yhdyssanassa koulumestari (Nykysuomen etymologinen sanakirja, Kaisa Häkkinen, WSOY, 2004).

Kymmenen vuotta sitten istuin lukuisia kertoja baareissa Tampereella ja Helsingissä, kun Turun beat-koulukunta tuli lukemaan ryyppäämisestä typeriä runojaan. En hakeutunut kyseisen touhun äärelle, mutta se porukka järjesti itsensä usein samaan kapakkaan missä satuin istumaan.

Uutinen ei ollut se, että Turusta tulee runoja, vaan että siellä on koulukunta. Jonkinlaisena pohjakosketuksena touhulle oli kesä, kun istuin Lasipalatsin terassilla kuuntelemassa viimeisiään vetävän pumpun yhteissettiä. Runojen aiheissa toistui tuolloin ero, kun koulukunnan romanssit olivat kypsyneet poeettiseen beat-vaiheeseensa. Olen myöhemmin kummastellut porukan egoa muistellessani Tapani "Fuck" Kinnusta messuamassa olevansa Suomen Bukowski, yhtälailla ytimistä kirjoittava naturalisti, jolle ei elinaikanaan ymmärretty jakaa merkittäviä kirjallisuuspalkintoja.

Ei mennyt kauaa, kun Turun yliopistoon perustettiin luovan kirjoittamisen appro-opinnot – ja sitten Savukeidas kuin tilauksesta julkaisemaan ja pönkittämään Turun asemaa runouden pääkaupunkina. Jotain oli kuitenkin kadonnut, nimittäin runot. Nykyään Turku on kirjallisuusperiferiaa. Reijo Mäki ölisee ääliöjuttujaan Apteekki-kapakassa kirjallisuuden lipunkantajana. Runokoulukunta oli tehnyt tehtävänsä: määritellyt ja niistänyt liikkumavaran runoudesta, nostanut sen hetkeksi otsikoihin, ja kun julkisuus käänsi katseensa muualle, koko hutera touhu hautautui ennätysajassa pölyyn.

Tampereella elettiin samoihin aikoihin (kenties vieläkin) kirjoittajapiireissä Ristoahti-tyylisuuntaa. Tein paskaduunia jossain varastossa ja tupakkapaikalla yhytin kaltaiseni syrjäytymisvaarassa elävän kirjoittajan. Kävi ilmi, että hän oli osa kirjoittajapiiriä, joka oli omaksunut niin täysin Risto Ahdin terminologian ja estetiikan, että runous käsitettiin kirjallisuutena vain siitä käsin. Kaveri myönsi, että vähän kapeaksi touhu oli mennyt, mutta toisaalta hän ei ollut piireineen kaupungin ainoa. Samankaltaisia tarinoita kuuli Artturissa, kun jutteli ihmisten kanssa. Sivujuonteena ja paikallisena erikoisuutena runouteen liittyi myös Juice Leskisen lakonisen riipivät lyriikat. On paljastavaa, että sosiaalisesta verkostoitumisesta huolimatta Tampereeltakaan ei paljon runoja ilmesty. Tuntuu että Turun kohtalo asettuu myös siellä kynnykseksi: Ristoahti-koulukunta on niin sisäänpäin kääntynyt ja ahdas, että ulkopuoliset eivät saa touhusta otetta. Koulukuntautuminen ei olekaan ollut vapauttavaa, vaan rajoittavaa. Tuntuu myös vahvasti siltä, että Ahti asettaa itsensä kauaksi suomalaisesta kirjallisuudesta nojatessaan William Blakeen ja etsiessään kaikupohjaa ennemmin länsimaisista toteemeista kuin kirjojensa lukijoista.

Helsinki on elänyt runouden keskuksena nyt jo pitkään. Itseoikeutetusti sikäli, että suurin osa runouden rakenteista toimii Helsingistä käsin. Mistään koulukunnasta ei tosin voi puhua, sillä löyhä runouden tuttavapiiri on ennemmin kuin yhtä perhettä, jossa runotapahtumat huipentuvat kuulumisten vaihtamiseen. Societé on ytimenä, koska suomalaisen runouden keskeiset elimet ovat saman pöydän ääressä. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään ahdistavaa, koska runoudessa ei juurikaan liiku raha. Mukana ollaan sydämestä, mutta jotain olennaista silti puuttuu: sisällöllinen pitkäjänteinen keskustelu. Ikään kuin kaikki olisivat poetiikkansa suhteen jo perillä eivätkä sallisi kirjoittamisen epävarmuudelle mitään sijaa. Tähän maaperään osuvien Maaria Pääjärven esseiden painoarvoa onkin siksi hankalaa yliarvioida.


2
Koulukunta-käsite on yleisesti ottaen haitallinen. Sen mekanismi tuntuu olevan predestinoitu, kuten myös lopputulos. Koulukunta-ajatus on tyyppiesimerkki määrittelyn ja haltuun ottamisen tarpeesta, joka taiteessa on helposti turmioksi. Keskeistä on tosin se, tuleeko määrittely sisältä vai ulkoa. Polanskin ja Kieslowskin juuret Lodzin elokuvakoulussa eivät synnyttäneet koulukuntaa, johon olisi identifioiduttu, ja siksi touhu jatkui vuosikausia. Kieslowski piti sitä loukkaavana palatessaan mestarina opettamaan vanhaan kouluunsa, jonka oppilaat eivät lotkauttaneet hänen totuuksilleen korvaansakaan.

Taidekoulukunnat ovat yleensä syntyneet vitutuksesta, kun vallitseva estetiikka on ajautunut umpikujaan ja touhua jatketaan perinteen painolla. Barbizon-koulukunta ja Dogma-elokuva syntyivät irrotakseen vallitsevasta ja todistaakseen sen muumioituneisuuden. Tällaisen kapinallisuuden energia on yleensä modernin vihaisen nuoren miehen (ja nykyään naisenkin) hybris ja se määrittelee itsensä aina suhteessa siihen, mitä se ei suvaitse. Se siis sulkee ulkopuolelleen ja tämä akti on se, mikä yhdistää koulukunnan jäsenet.

Samalla tämä koulukuntamekanismi toimii lukuisten kulttuuriteorioiden polttoaineena. Kapinallisuus on taidekentän reunojen nuorison murrosikää, joka ajan mittaan syleillään establishmentin osaksi. Siten saamme kuulla, miten Aalto-yliopiston varadekaani osoitti riippumattomuuttaan rakenteista ja taiteellista originaliteettia tappamalla jollekin yhdentekevälle videolle kissan, tai miten talousproosan kuningas soitti punk-rokkia nuorena. Ja Pierre Bourdieu käkättää haudassaan. Julkisuudenkipeyshän se vain sai kakarat hyppimään seinille.

Pen Dalton kutsuu tätä vaihetta oidipaalitaiteeksi ja liittää feministinä sen nuorten miesten osaksi. Epäilemättä hän on paljolti oikeassa. Koulukunnat pitäisikin jakaa selvästi a- ja b-tyyppeihin. On Dogma-elokuvaa kohtaan suuri vääryys nähdä se koulukuntana muiden joukossa, sillä se oli liikkeenä puhtaasti sisällöllinen ja kykeni luomaan teoksia, jotka ovat aikansa keskeisimpiä. Kutsuttakoon tällaisia sisällöllisiä avaavia koulukuntia a-tyypin koulukunniksi. Teemumäet, kjellwestöt ja anjasnellmanit saakoon kernaasti ansioluetteloonsa b-koulukuntamaininnan ja papukaijamerkin.

3
Vielä runouteen ja otsikkooni: koko tämä kehiminen sai alkunsa Jyväskylän runokoulukuntahöpinöistä – jotka tosin ovat enimmäkseen tulleet kaupungin ulkopuolelta. Annankin ilmaisia täkyjä koulukuntahaukoille:

Porvoossa on Särö-lehden ympärille muodostunut runoilijayhteisö, joka on lyhyessä ajassa julkaissut monia teoksia. Vieläpä debyyttejä. Yhteistä on itä-uusimaalainen identiteetti ja miniproosamainen ilmaisu sekä kasvavassa määrin vitaalit esiintymiset. Kytköksiä on riittävästi Oriveden, Helsingin ja Jyväskylän suuntaan, jotta kasvupotentiaalia keskeiskoulukuntaan piisaa.

Helsingissä on runous vaivihkaa lyönyt hynttyitään yhteen Suomi-rapin kanssa, josta on kummunnut jonkinlaisia yhteisesiintymisiäkin. Ghettobeat-koulukunnan kainaloon mahtuisi stand-up-haarakin. Tämän liikkeen kokonaisvaltainen pukukoodi-ryhti-sanasto -repertoaari mahdollistaa street-runouden nuppuja ja sangen uskottavan irtaantumisen kustannusmaailman silmälasipäisestä jäykkyydestä.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Kuvakerronnan alkeet

Vietin päivän Keskisuomalaisen koulutuksessa. Aiheena oli kuvajournalismi ja koulittavana kuvaavat toimittajat. Aihe on kiinnostava monelta kantilta, sillä lehtijournalismissa on tapahtumassa vaivihkaa iso muutos: Sisällöt ovat yhä enemmän kuvien varassa, joiden määrää kasvatetaan jatkuvasti. Samalla kuitenkin tingitään ammattikuvaajista kuvaamisen siirtyessä enenevässä määrin kirjoittavien toimittajien harteille.

Tästä on seurannut hauskoja kommervenkkejä ja paljon kökkökuvia lehdissä. Kameratekniikka on jatkuvasti halventunut, mikä on synnyttänyt tuhansia kivikovatasoisia harrastajia, ja ammattilaiset ovat joutuneet kamppailemaan yhä pienenevillä markkinoilla. Samalla kuvajournalismin kiveenhakatut teesit ovat murenemassa. Elämme aikaa, jota media yrittää selittää kuvin, joiden sisältö ja tekninen taso on b-luokkaa.

Toisaalta ammattikuvaavat journalistit ovat virittäneet riman digiaikana kiusallisen alas. Samalla kun tekniset mahdollisuudet ovat levinneet käsiin he kuvaavat yhä kittiputkellä peruspönöjä ja pokkaritasoisia miljööräpsyjä. Haastattelutilanteissa he kuluttavat suljintaan kolme-neljä kertaa ilmeisimmästä kuvakulmasta, eivät ota selvää kaikista faktoista ja häipyvät ensimmäisinä paikalta.

Tilanne on hämmentävä. Se porukka, jonka niskaan lehtijournalismin kehitystä on sälytetty, väistää haasteen ja Hannes Heikura saa vinoilla horisonteillaan ja perspektiivi- ja kompositiovirityksillään vuoden lehtikuvaajapalkintoja putkeen. Toisessa päässä taas aluetoimittajille lyödään kameraa käteen ja toivotaan parasta. Kehitystä on sikäli tapahtunut, että pokkarien sijaan heitä opastetaan järjestelmäkameroiden käyttöön.

Kamera ei kuitenkaan tee kuvaa. Koulutuspäivän olennaisin kysymys ja kulmakivi oli kaiken journalismin lähtökohta: mikä on jutun aihe ja näkökulma. Hienovaraisempi kysymys kuului, että pystyykö kuvasta näkemään jutun aiheen, vai onko siinä yhdentekevältä tuntuvia ihmisiä jäykistelemässä kameran edessä.

Sen verran hakusessa homma vielä oli, että objektiivi- tai perspektiivivääristymiin tai valotuksen ja tarkennuksen tarkkuuteen suhtauduttiin sivuseikkoina. Tottahan se tietysti on, että valokuvaus on tekniikkakeskeinen laji, jonka hallitsemiseen tarvitaan aika monta vuotta kunnollista opiskelua - varsinkin jos tarkoitus olisi samalla ymmärtää jotain digitaalisen kuvan mahdollisuuksista.

Tässä esiin kehimässäni ei kuitenkaan ole mitään ilmeistä ongelmaa: Kuvajournalismikritiikkiä ei ole muutamaa nettisivustoa lukuun ottamatta missään esillä (vaikka esim. alan oppilaitoksia on tukuittain). Lukevalle yleisölle kelpaa ykkösuutisen kuvaksi suttuinen kamerakännykkäkuvakin a lá Metro-lehti.

Tekniikka on kehittynyt kansan tarpeita nopeammin. Kaupallinen maailma käyttää tilanteen tietysti täydellisesti hyväkseen. Kuvataiteilijoille tästä voisi kuvitella heruvan kokonaisia visuaalisen ontologian mantereita. Harmi vaan, että sekin sektori kärsii alabandismista.