WSOY - Goljat ilman Daavidia vai Kyklooppi ilman Odysseusta

Vietin reilun viikon merellä. H-veneemme purjeet nielivät ahneesti tuulta ja horisontissa päiväkausia siintänyt Suursaari vei ajatukseni useana iltana vanhaan venäläiseen aviopariin. Suursaaren majakka on yhä automatisoimaton. Istuin yöllä kalliolla, kun majakan valo pyyhki taivaanrantaa ja ajattelin majakanvartijoina toimivaa venäläispariskuntaa.

Lukemistakin oli mukana: Hesari jossa kerrottiin että Sofi on saanut potkut. Kyseinen hesari oli muutenkin onnistunut numero, mutta tämä skuuppi hihitytti minua itäisen Suomenlahden aalloilla. Antti Majanderin keuhkoontunut kolumni jutun nurkassa hymyilytti monta päivää. Kulttuuritoimituksen esimies käytti arvovaltaansa ja sotki itsensä risuihin näkemättä metsää. No joo, Sofi on tietysti Majanderin kaveri, kirjailitarhan laatii höperöitä kolumnejaan kyseiseen aviisiin kerran viikossa. Kovin pieniin yksityiskohtiin WSOY:n luisu on kuitenkin mediassa ankkuroitu.

Siltaloiden lähtö WSOY:stä tuntui jonkinlaiselta päätökseltä pieleen menneelle kehitykselle. Sitä ennen oli jo pitkään ollut selvää, että kustannusalan jättiläinen tekee pesäeroa kirjallisuuteen kulttuurin elävänä organismina takoakseen rahaa helposti myyvillä ja tuotteistettavilla niteillä. Kohderyhmäksi ja koko kustantamon maaliksi on paljastunut isän- ja äitienpäivä sekä joulu. Keittokirjaa ja Remestä. Jos WSOY olisi elokuvaohjaaja, se olisi Timo Koivusalo: erinomainen budjetinlaatija ja valtavan koneiston suvereeni pyörittäjä, jonka tuotokset ovat parhaimmillaankin sofistikoitunutta kainalopierua.

Anna Baijarsista ei tullut WSOY:lle sen kaipaamaa kulttuurivaikuttaja-toimitusjohtajaa. Uutisten perusteella hän mäkättää ja varjelee asemaansa eikä piittaa kirjallisuudesta, koska ei ymmärrä sitä. Sen sijaan häntä kiinnostaa budjetti, joka laaditaan häikäilemättömästi pääomaa varjellen. Kirjailijoiden tyytymättömyys ei ole salaisuus, kuten ei myöskään koko syndikaattia määrittävä paska meininki. Viime syksynä Baijarsin järjestämään "kriisikokoukseen" saapui vain kaksi kirjailijoina mielellään esiintyvää tyrkkyä, jotka asettivat mittasuhteet koko touhulle ja antoivat kustantamolle sen ansaitsemat kasvot: Tapio Liinoja ja Roman Schatz. Tässä on vuoden 2010 WSOY, suomalaisen kirjallisen kulttuurin suurin vaikuttaja ja kruununjalokivi.

WSOY:n tilanne on kiinnostava ja olen tiedustellut kustantamon ilmapiiriä useilta sen tiimoilla painineilta ihmisiltä. Yleisvaikutelma on täysin kuollut. Mammutti jättliläisbudjetteineen toimii kuin robotti, eikä mihinkään innostavaan ja uuteen näytä löytyvän mitään kiinnostusta. Kaikki on rutiinia ja lukevaa yleisöä halveksivaa bisnestä, jonka huomaa vuosi vuodelta selvemmin, kun seuraa kevään ja syksyn uutuuskirjoja. Väsymys on voittanut, samoin usko elävään kirjallisuuteen. WSOY on päättänyt kaivaa itselleen haudan ja kuopata kirjallisuutta mukanaan mahdollisimman laaja-alaisesti. Siinä missä Timo Koivusalolla on innostumisen kyky, on WSOY:llä pelkkä totinen ja kyyninen "linja". Se muistuttaa hämmästyttävästi myyttistä hirviötä - mutta sen sijaan että kukaan tulisi ja peittoaisi sen, se sokaisee ja kivittää itse itsensä.

Street-runokoulu

Tutkijat kiistelevät onko tässä kuvassa kyseessä street-runokoulu, street-runouden ensimmäinen virallinen manifesti, vai street-runoudesta irronnut poliittinen koulukunta (kyllä, tulkinnalliset sisällöt juuri sanan school kohdalla ovat ehtymättömät, tästä kumpuaakin tämän liikkeen nerous - sanoja ei koskaan valita sattumalta. Kaikki on mietitty loppuun). Olen vahvasti ensimmäisen näkemyksen kannalla, päätään raapiva nuorukainen etualalla on selvästi vasta opettelemassa tätä touhua.

Pari sanaa julkisesta taiteesta

Pekka Jylhä teki Kaivariin Odotus-vitsiteoksen kiillotetusta pronssista, jonka vastaanotto ja tolkuttomat luonnehdinnat lehdissä koettelivat uskoani ihmiskuntaan. Teknisesti heikkotasoinen esittävä ja vieläpä kömpelö teos uskomattoman kehnolla symboliikalla aplodeerattiin kaupunkikuvan osaksi samaan tyyliin kuin tarjoilijan aivastamat limpit olisi kiitetty annokseen kuuluviksi.

Otso Kantokorpi (muutamien aika lailla heikompien julkisen taiteen blogipostausten lomassa) kirjoitti kuitenkin vapauttavasti ja rehellisesti osuvan analyysin, jota lukiessa tunsin suunnatonta huojennusta ja helpotusta, jopa kiitollisuutta. Ehdotukseni Helsingin kaupungille onkin, että Kantokorvelta pyydetään lupa jutun kiveen hakkaamiseen, joka liitetään Odotus-teoksen pysyväksi kiinteäksi osaksi. Teko olisi sikälikin tärkeä, että se osoittaisi mitkä mahdollisuudet kritiikillä on nostaa taidetta aikana, jona se rypee vastaanottonsa kanssa täydellisessä yhdentekevyydessä ja näköalattomuudessa.

Jylhän puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että materiaalivalintana klassinen pronssi on nykyään edistyksellinen. Se kestää säätä ja aikaa - huolimatta siitä, että tällä teoksella on kiinteät kulut, sillä se pitää tavan takaa kiillottaa ja sisään ujutettu lamppu vaihtaa - sekä onttoon teokseen arvatenkin ilmestyvät tupakantumpit ja muut roskat tyhjentää.

Toissa talvena tein juttuprojektia Jyväskylän julkisesta taiteesta. Kiersin parin viikon aikana kaupungin jokaisen julkisen teoksen. Kiinnitin huomiota siihen, miten nuorta Jyväskylän julkinen taide keskimäärin on ja miten käsittämättömän heikko nykytaiteilijoiden materiaalitaju on. Suuri osa teoksista oli ilmestynyt vähän kuin vahingossa katujen varrelle ja otettu sitten osaksi kaupunkikuvaa.

Aihetta taustoittaessani kysyinkin Jyväskylän yhdyskuntatekniikan rakennuttajahortonomi Leena Rapolta seuraavaa: "Huippuvuonna 2002 pystytettiin julkinen taideteos joka 52. päivä. Tällainen tahti voi aiheuttaa vauhtisokeutta. Miten taidehankintojen onnistumista analysoidaan?"

Hän vastasi: "Tarvitseeko sitä analysoida? Taiteen tehtävä lienee herättää tuntemuksia, saada kokemaan ja tuntemaan jotain. Jokainen kokee ja tuntee tavallaan. Palautetta tulee yhdyskuntatekniikalle varsin vähän. Yleensä palaute liittyy pääsääntöisesti patsaiden kuntoon tai kunnostustoiveisiin."

Eli suomeksi: kun teos on pystytetty, se on sillä hyvä. Eikä sen onnistuneisuutta tarvitse sen enempää pohtia. Julkista taidetta on hyvä olla, koska niin yleisesti on totuttu ajattelemaan. Sisältöpuoli ja esteettiset kysymykset ovat sen sijaan yhdentekeviä. Tämä myös näkyy Jyväskylässä ja muissakin kaupungeissa järkyttävällä tavalla. Mitään muuta taidetta tai taiteen lajia tuskin tehdään vastaavalla tavalla vailla lähes mitään laadullisia kriteerejä. Julkinen taide on monelta osin pakkopullaa, joka suhteessa infraan on niin halpaa, ettei siitä tarvitse piitata.

Hämmästyttävin juttu koko oopperassa on kuitenkin nykykuvataiteilijoiden lähes täydellinen materiaalitajun puute. Ennen pitkää se saattaa johtaa jopa onnettomuuteen jalankulkijan jäädessä romahtavan teoksen alle. Julkiset teokset pyrkivät usein näyttävyyteen - kohoten esimerkiksi useiden metrien korkeuteen. Taiteilijat käyttävät enenevässä määrin materiaaleja, kuten pelti tai rauta ja liittävät niitä toisiinsa huterilla juotos- tai hitsaussaumoilla. Mobileissa kymmenien kilojen ulokkeet saattavat uhmata painvoimaa vain satunnaisen laakerin kestävyydellä.

Pahin ongelma on kuitenkin julkisen taiteen "pysyvyys". Niitä puretaan vain harvoin, ne on ajateltu osaksi pysyvää kaupunkikuvaa. Esimerkiksi Jyväskylän Rantaraitilla on huonekaluputkesta tai paksummasta ontosta rautaputkesta väkerrettyjä teoksia, joista näkyy jo kantavissa rakenteissa korroosion jäljet muutaman vuoden jälkeen. Taiteilijat kuvittelevat, että primer-maalit (tai sinkkikerros raudan päällä) ovat ikuisia. Todellisuudessa ne alkavat hilseillä jo vuodessa ja säilyttävät sen jälkeen kosteuden raudan pinnalla. Teoksien huoltamisen tulisi siten olla jokavuotinen projekti, mihin tietenkään millään kaupungilla ei ole varaa. Kultauskin tulisi halvemmaksi. Lopputulos on kammottava. Esteettisesti hilseilevät maalit ja ruostevalumat ovat ehtaa Neuvostoliittoa. Satojen kilojen massat tällaisella hapertuvalla perustalla taas tulevat ryminällä alas sopivassa syysmyrskyssä.

Tämä kaikki tietysti kertoo julkisen taiteen nykymerkityksestä: yhdentekevää kaupungin asukkaille, yhdentekevää kunnallistekniikalle, mutta taiteilijoille tärkeä mahdollisuus työnsä opetteluun ja erilaisiin materiaalikokeiluihin.

Helsinki Poetry Connectionin Kallion keikka

Fleminginkadun Vaihtolavalle kiipesi eilen Helsinki Poetry Connection neljän runoilijan voimin. Pääsin viimein itsekin paikalle haistelemaan tuon juhlavan nimen valinneen lavarunoryhmittymän meininkejä.

Yhtymän primus motor Harri Hertell esitteli aluksi HPC:n runoilijayhteisöksi, joka järjestää Poetry Jam -klubia: "Esitykset kattavat esimerkiksi taide-räppiä, puhemusiikkia sekä julkaisseiden ja julkaisemattomien runoilijoiden esiintymisiä. Olennainen seikka on myös jamien open mic -sessiot. Toiminta pyrkii olemaan ylipäätään kaikin puolin avointa", hän kertoi.

Olen itse ollut hieman varautunut HPC:n englanninkielisestä viihdepaketti-alluusioita sisältävästä terminologiasta, joka pukee runoutta streetwise-pöksyihin. Toisaalta se on tuonut runouteen uusia kiinnostavia kytköksiä, mikä tietenkin on pelkästään mahtava juttu. Pidän myös ajatuksesta, että tekstit ovat esityksille jollain tavoin alisteisia, eli että runouden auditiivista ja foneettista puolta tuodaan esille.

Esitykset aloitti Juho Nieminen kertomalla saaneensa samana päivänä postissa kustannussopimusluonnoksen. Tulevan esikoisrunoilijan tekstit olivat monin tavoin aika perinteistä havaintoon perustuvaa kuvarunoutta. Aiheina esimerkiksi kevään saapuminen tai sadepäivä kaupungilla. Ne toivat eteen hyvin 90-lukumaista keskeislyyristä sielunmaisemaa.

Vastinpareiksi asettuivat temaattisesti näkyvimmin kaupunki ja luonto, josta jälkimmäisen havainnot muistuttivat hetkittäin Hans Lidmanin klassikkonovelleja. Niemisen säkeissä oli yhtä kaikki tarkkoja havaintoja, jotka avasivat paikoin hienoja kiteytyneitä maailmankuvia. Ne korostuivat levollisessa luennassa, jossa esiintyjä ja säkeet tuntuivat yhdistyvän.

Runoissa oli myös selvä paikallistava ja ajallistava Helsinki-kytkös runominän asettuessa romanttisesti maisemaan. Tämä piirre toistui oikeastaan jollain tavoin kaikissa muissakin esityksissä. Se aiheuttaa ainakin minulle vierastamista, sillä en pysty identifioitumaan Tää on mun stadi -ajatukseen vaikka maisemasta olenkin. En ylipäätään usko tällaisiin sukupolvikokemuksiin kovin vahvasti. Niemisen esitys oli yhtä kaikki kiintoisa, tulevan kirjan luen, jos eteen tulee.



Juho 6 riimitteli esityksessään puolinasaalista puhemusiikkia, räppiä ilman biittiä. Runoelmat olivat tarinoivaa vähän ruikuttavaa minä-maailmaa, jonka sielunmaisemaksi maalautui intonaation perusteella Myllypuron Esson parkkipaikan moporinki.

Laajempi konteksti nojautuu Suomi-räpin uuteen aaltoon, jossa Julma Henri, Asa, Jontti & Shaka ym. ovat tuoneet aggressiiviset terveisensä syrjäytymisestä. Koko ilmiö on monin tavoin kiinnostava juurikin runoudesta käsin tarkasteltuna. Rap-biisien lauseet ovat Totuus, jonkinlaista täältä pesee -traumantyöstöä, jolle tuntuu löytyvän kaikupohjaa psyykkisten häiriöiden ja ulkopuolisuuden laajenevasta massasta. Toisaalta naurettava lapsellinen machokulttuuri ja itsesäälinen päihderomantiikka ovat kiusallisen typerää seurattavaa. Se, millä tavoin nämä piirteet värittyvät taide-rap-runoudessa, tuntuu vielä aika epäselvältä. Juho 6:n esitys ei tuonut kovin tarkkaa mielikuvaa sisällöistä, täytynee pitää korvia jatkossa paremmin auki.



Aura Nurmen runot olivat aiheiltaan ja kieleltään niin hajanaisia, että kokonaisuudesta ei voi oikein puhua. Kosketuskohtia kokemusmaailmaan ei tuntunut olevan liiemmin, vaikka eufemistiset maisemat ja runojen etäiset aiheet tuntuivatkin tavoittelevan jonkinlaista tunnemaailmaa. Hänen esityksensä loi Harri Hertellin esityksen tavoin mielikuvan teatterimaisuudesta.

Hertellin runot olivat suhteessa esitykseen monin paikoin kielellisesti osuvia ja paikoin jopa proosallisia. Taustalla säilyi jatkuva reflektio tietoisuuteen esiintymisestä sekä Helsinki 2010 -maisemasta. Kuunteleminen oli viihdyttävää, vaikka tekstit tuntuivat olevan ennemmin preesensiä ja improvisaatiovaikutelmaa tavoittelevia repliikkejä kuin runoja.

Street-runouden manifesti

Päätän itselleni asettaman haasteen street-poetiikan julistamisesta lukuisista käytännön ongelmista huolimatta. En ole esimerkiksi vielä tavannut yhtään street-runoilijaa. Aloitan silti nyt, sillä pelkään että ilmiö ehtii muuten loppua. Sain sitä paitsi yläkerrasta apua. Tutustuin astrologiaan ja käsitin astrologisen kritiikin mahdollisuudet:

Taipumusta itsepetokseen kuvaa niin kutsuttu Barnum-efekti. Sen mukaan ihmisellä on taipumus hyväksyä epämääräisiä ja yleisiä luonnehdintoja omasta persoonallisuudestaan. Efekti on saanut nimensä amerikkalaisen sirkustirehtööri Phineas Barnumin mukaan. Hänellä oli taito tarjota "jokaiselle jotakin".
Psykologit tuntevat runsaasti Barnum-sanastoa: vilpitön, eläytymiskykyinen, tunteellinen, vapautta rakastava... (Geo 1/2010 s.30)

Miksipä tällaiset luonnehdinnat eivät yhtä hyvin sopisi taideteokseen? Street-runouden vapautuminen ja eläytymiskyky ovat juurikin niitä seikkoja, jotka irrottavat sen hallitusta ja kanonisoidusta runouden kentästä. Sehän ei turvaudu kustantamoihin saati edes paperiin. Se elää aikaansa tappavien tyhjyyden äärelle asettuneiden netissä roikkuvien näköalattomuudesta potevien surffaussessioissa ja akateemisesta maailmasta vierautuneiden blogistien poeettisissa julistuksissa.

Street-runouden lähtökohta on sana tai merkki ja sen muunnelmat. Liikkeen ydin, käsite "stop" toimii itsessään poeettisena manifestina. On pysähdyttävä, kyseenalaistettava itsestään selvät lukutavat ja kieli informaationa. On löydettävä yksittäisten sanojenkin mahdollisuus ylittää matemaattinen määräytyvyys. Tämä pyrkimys ei ole wittgensteinilaista älyllisyyttä, se on anarkistista tottelemattomuutta kielisysteemejä kohtaan ja osoitus niiden sopimuksenvaraisuuden mielettömyydestä.

Stop-sana liikenteessä on imperatiivi. Se on loukkaus yksilönvapautta kohtaan ja uhkaus vakavista seurauksista, jos joku uskaltaa toimia vastoin sitä (siis käyttäytyä luovasti ja divergoivasti). Ei olekaan sattumaa, että street-liike sai alkunsa Yhdysvalloissa, individualismin kotimaassa.

Sanan vähäeleiset muunnelmat, "stpo" ja "sotp", saavat aikaan perustavan havainnon. Yhden kirjaimen siirto kumoaa koko käsitteen arkiset merkitysyhteydet. Vaikutus on maaginen - juuri tällä tavalla runous voi murtaa kielen rajat ja tuottaa yhdellä sanalla oman käsitteistönsä. Lyhyesti: ilmaista sen, minkä ilmaiseminen on mahdotonta.

Liikkeen sisällä vallitsee ihailtava tietoisuus valittujen runokeinojen vivahteista. Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista. Kielirekisterien variaatioita painottavasta kokeellisesta runoudesta ei ole street-runouden suhteen apua. Se on poetiikaltaan suorempi ja ytimekkäämpi - se astuu yli rajojen, joita runouden äärelle on ymmärtämättömyydestä pystytetty.

Street-runous on myös fyysistä ja poikkeuksellisen materiaalista. Se asettuu kirjallisuuden ikiaikaiseen traditioon poissaolonsa kautta. Se, mitä lukija (vai pitäisikö sanoa kokija) havaitsee, on pelkkä teos. Runoja ei ole attribuoitu tekijälleen. Tunnistettavuus syntyy kontekstista, mikä kertoo läheisestä suhteesta nykykuvataiteeseen, etenkin Banksyyn ja muihin katutaiteilijoihin, joiden selvästi tunnistettavat teokset synnyttävät julkiseen tilaan samankaltaisen loogisen nyrjähdyksen.

Street-runouden ytimekkyys ja voima puhuttelevat. Siinä missä proosa selittää ja jankkaa tai lyriikka verhoaa kielikuviin on street-runous ennemmin ostensiivista. Sitä on siksi hankalaa ohittaa erikoisuudentavoitteluna tai kuriositeettina, niin marginaalista kuin se vielä onkin.