tag:blogger.com,1999:blog-46017686307184787502024-03-20T11:24:02.242+02:00LaadunvalvontayksikköAlla päivittyvä lista blogeista, jotka määrittävät nettikeskustelua nykykulttuurista. Itse figuroin osoitteissa www.luutii.ma-pe.net
sekä
www.kritiikinuutiset.fialeksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.comBlogger43125tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-63113227716636176672010-10-20T03:53:00.002+03:002010-10-20T04:04:52.106+03:00Akateemisen humanismin rappioJyväskylän yliopisto on ajamassa alas taidekasvatuksen perus- ja aineopintoja. Kuulostaa ehkä pikkujutulta, mutta asia on vakava. Päätöksen vaikutus humanistisiin tieteisiin ja varsinkin niiden kytkeytymiseen kulttuuriin laajemmin saa kolauksen, joka sysää yliopistoa syvemmälle arkistojen varjoihin byrokratiakoneistoksi.<br /><br />Touhun epämääräisyyttä kuvaa se, että taidekasvatuksen alasajoa on hoideltu pikatahtia ja asian tiedottaminen on jäänyt lähes käytävähuhuiksi. Oppiaineen johtaja <span style="font-weight:bold;">Pauline von Bonsdorff</span> sai kuulemani mukaan tiedon tilanteesta myöhään ja unohti sitten kertoa siitä ainejärjestölle, joka joutui sitä myöten pelkäksi yleisöksi itseään koskevaan päätökseen.<br /><br />Viime keväänä taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen opiskelijat valtasivat yliopiston <a href="http://laadunvalvontayksikko.blogspot.com/2010/04/miten-yliopisto-vallataan.html">kahdeksi</a> <a href="http://laadunvalvontayksikko.blogspot.com/2010/04/muistelmia-vallatusta-yliopistosta.html">päiväksi</a> ja perustivat <a href="http://tutkintotehdas.blogspot.com/">Tutkintotehtaan</a> protestiksi opetuksen mitättömälle määrälle. Tapahtuma oli sisällöiltään monin paikoin kiinnostava – ja nyt näyttää että se saavutti tyylipuhtaan pyrrhoksen voiton. Opetuksen määrää lisätään lakkauttamalla perusopintokokonaisuuksia ja satsaamalla ylempiin tutkintoihin. Niin saadaan opetusta kaikille ja maistereita eri opintosuunnista, mutta sen hintana yliopisto eristää itseään käytännön kulttuurista, joka on humanististen tieteiden keskeisin purkuaukko.<br /><br />Jyväskylän yliopiston taidekasvatuksen oppiaine on koko Suomen mittakaavassa ollut olennainen kytkiessään taidehistoriaa ja taiteen teoreettisia kysymyksiä käytäntöihin. Pohdinta siitä, mistä taiteessa on kysymys ja minkälaisia merkityksiä taiteella voi kulttuurille tai yksittäiselle ihmiselle olla, on saanut monipuolisia vastauksia, jotka ovat kumuloituneet laajalle muihinkin humanististen tieteiden opintoihin. Taidekasvatuksen rooli teoreettisena tieteenä, joka tutkii enimmäkseen käytäntöjä ja filosofisten kysymysten käytännön sovelluksia, on tehnyt näkyväksi oikeastaan koko sen apparaatin, jolla humanistiset tieteet ylipäätään luovat merkityksiä ja käytäntöjä kulttuuriin.<br /><br />Taidekasvatuksen sivuopinnot ovatkin olleet tärkein yksittäinen opintokokonaisuuteni yliopistossa – ja ainoa oppiaine, jonka luennoilla vietin järjestelmällisesti aikaa sen sijaan että olisin tenttinyt kurssit. Taidekasvatuksen luennot ovat tuoneet eteeni sekä naurettavimman yliopistossa näkemäni luentosarjan (von Bonsdorffin taidekasvatuksen perusteet) että vaikuttavimman (<span style="font-weight:bold;">Sirkka-Liisa Usvamaa-Routilan </span>Bauhaus-kurssi). Jälkimmäisen vaikutus on kummunnut kaikkeen modernismin parissa myöhemmin tekemääni työhön – ensimmäinen laukaisi graduni tutkimuskysymyksen. <br /><br />Taidekasvatus jos mikä on nimenomaan oppiaine, joka on olennaisimmillaan perus- ja aineopinnoissa. Maisteriopintojen kysymyksenasettelu sekä tutkimuskontekstointi poistaa siitä hauskan puolen: diletanttisen ihmettelyn mahdollisuuden. Seminaarityönä kirjoitin taidekasvatuksesta tutkielman, jossa kävin viikon aikana kaikissa Helsingin taidegallerioissa keräten jokaisen cv:n, lehdistötiedotteen sekä teosluettelon mukaani. Laskin esim. suuruusluokkia sille, kuinka monen henkilötyövuoden verran taidetta Helsingin keskustassa on joka viikko esillä, teosten kokonaismäärän ja tekijöiden keski-iän. Myöhempää kriitikontyötäni ajatellen juuri tämänkaltaiset yliopistoprojektit ovat olleet avainasemassa keinoina yhdistää tutkimus journalismiin ja konkretiaan.<br /><br />Jyväskylän taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen vahvuus on ollut sen laajuudessa. Perusopintojen lopettaminen tulee ennen pitkää kuoppaamaan koko taidekasvatuksen oppiaineen, kun syventäviin opintoihin ei ole enää mahdollista saada niihin johtavaa perustaa ja opiskelijaidentiteettiä. Pitkällä tähtäimellä vaikuttaakin siltä, että koko taikun toimintaa ollaan yksinkertaistamassa, mikä tuottaa tulevaisuudessa harmaan humanistimassan taide- ja kulttuurilaitosten virkamiesportaaksi. Humanismin rappion hedelmiksi kasvaa muodollisen sivistyksen omaavia byrokraatteja.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-46843619684175603002010-10-18T13:39:00.003+03:002010-10-18T13:50:31.050+03:00Turpa runolle1<br />Muutama päivä sitten Itäkeskuksen Tallinnanaukion nurkalta löytyvä kapakka nimeltä Black Bird täyttyi epänormaalista porukasta. He olivat runoilijoita. <span style="font-weight:bold;">Kristiina Wallin</span>, <span style="font-weight:bold;">Jarkko Tontti</span>, <span style="font-weight:bold;">Olli-Pekka Tennilä</span> ja <span style="font-weight:bold;">Sirpa Kyyrönen</span> esiintyivät Nihil Interitin Itä-Helsingin turneella. Tarkoitus oli hankaluuksien sijaan etsiä runoesityksille uusia ympäristöjä. Kapakoissa niitä on toki totuttu ennenkin kuulemaan, mutta lähiökapakoiden porukkaa kiinnostaa kokemusteni mukaan yleensä juominen taidepläjäysten sijaan. Itse olen täälläpäin Helsinkiä tutustunut takavuosina kuppiloissa enimmäkseen entisiin vankilakundeihin ja mömmöporukoihin. Black Bird paljastui kuitenkin siistiksi paikaksi, mikä johtunee kaljan normaalia korkeammasta hinnasta.<br /><br />Aikaisemmin syyskuussa Kontulan Aapeli-baarissa pidetty runoilta oli kertomusten mukaan ollut tunnelmaltaan esiintyjille ahdistava. Siihen verrattuna kaikki sujui leikiten. Tupakkapaikalla vanhempi tuulitakkinen mies keskusteli kanssani tulkinnoistaan kuulemastaan runoudesta, jonka hän koki yleisilmeeltään psykedeeliseksi. "Runous on vaikeaa", hän sanoi, "pitää löytää keino subjektiivisen kokemuksen välittämiseen muille ja vielä esittää se tällaiselle yleisölle." Keskustelimme runouden ilmaisukeinoista ja runoudesta taiteenlajina, ja olisin mielelläni jatkanut jutustelua näistä perustavista aiheista, mutta kiirehdin takaisin sisään nähdäkseni mitä tapahtuisi, kun roteva humalainen kaljupäinen mies raivasi tietään lavan suuntaan. Hän kertoi tekevänsä raudoittajan hommia ja halusi lukea runonsa ääneen. Hänen tekstinsä alusta en muista paljoakaan. Siinä esiintyi upseeri, jolla on niin vitun helppoa. Kastaa pullaa kahviinsa ja liksa juoksee. Loppu meni jotenkin näin: "Mä tuun sun kotiin / ja raiskaan sun vaimon ja lapset / ja kysyn sen ainoan kysymyksen joka meidän välillä on / tahdotko että olen sulle hellä?"<br /><br />Itä-Helsingin runoillat ovat ideana selvästi hyvä, runojen lukeminen muuttuu näissä ympyröissä suoraviivaisemmaksi. Open mic -esityksiä oli raudoittajan lisäksi muitakin, ja niiden energia oli innostunut. Pidän tällaisesta <span style="font-weight:bold;">Francois Villon</span> -hengestä. <br /><br />2<br />Toissapäivänä runous pulppusi Jyväskylässä, jonka Kirjailijatalolla järjestettiin Uuden runouden festivaali. Hemmetin hieno tapahtuma, josta riittää pureksittavaa vielä pitkään. <br /><br />Saavuin hieman myöhässä paikalle, ja näin <span style="font-weight:bold;">Jouni Kempin</span> esittämässä <span style="font-weight:bold;">Ville Luoma-ahon</span> <span style="font-style:italic;">Ruumiita</span>-kokoelmalle tekemäänsä kuvitusta. Graafisen yksinkertaisten tussimaalausmaisten kuvien esikuvana on <span style="font-style:italic;">Sin City</span> -sarjakuva. <span style="font-style:italic;">Ruumiita</span> on Kempin käsissä muuttunut runosarjakuvaksi, jossa teksti saa uusia äänenpainoja. Olen projektiin tutustuttuani ihmetellyt, miten kertomusmaiseksi Luoma-ahon runot muuttuvat kuvien lomaan asemoituna. Niihin syntyy ikään kuin kertojanääni ja tekstiä alkaa lukea narratiivisemmin. Kuvien lomassa runot tuntuvat jotenkin "edistyvän" suhteessa toisiinsa.<br /><br /><span style="font-weight:bold;">Satu Kaikkonen</span> esitti vispo-teoksiaan (visual poetry), joista ihastuin erityisesti aseemisiin töihin (kirjoitusta vailla kieliopillista merkityssisältöä). Hän kuuluu taiteilijoihin, joita ei kotimaassaan ole vielä "löydetty", vaikka kansainvälisesti hän onkin jo tunnettu tekijä. Keskustelimme töiden kauneudesta, josta Kaikkonen ei innostunut ollenkaan. Hän kertoi runoissaan kirjoittavansa merkityksiä, vaikka tekstisisältö onkin pelkästään graafisuutensa varassa. Työn keskeisenä sisältönä on ajatus baabelin kielestä, joka on visuaalisena kaikille ihmisille tunnistettavaa, ohi kielijärjestelmien toiminnan. Yritin kysyä hänen runoteostensa suhteesta grafiikkaan, mutta hän ei osannut eritellä grafiikan ja vispon välisiä eroja, ehkä keskeisin ero on kuitenkin kirjoituksessa. Kiinnostavasti hänen teoksensa elävät myös käytännössä pelkästään digitaalisina. Grafiikan vedokset ja erilaiset materiaalisuudet eivät juuri kiinnosta häntä. Seuraavaksi Kaikkonen aikoo ryhtyä tekemään runoanimaatioita.<br /><br /><span style="font-weight:bold;">J. P. Sipilä</span> esitti videorunouttaan, jota hän lähestyi listaamalla videorunouden määrittelyyn pyrkiviä kriteerejä. Hänen näyttämänsä kaksi videorunoaan tuli myös tarkastelluksi paljolti näistä kriteereistä. Viimeisimmässä työssään hänen ilmaisunsa liikkuu elokuvallisuuden ja näyttelemisen puolelle.<br /><br /><span style="font-weight:bold;">Tiina Lehikoinen</span> jatkoi tätä videorunouden puolta esittämällä lyhytelokuvamaisen teoksensa, jossa runokuvat tulivat monelta osin visualisoiduiksi niiden kielellistämisen sijaan. Pohdimme hänen videoteoksensa katsomista runouden kehyksestä ja sen tuomista merkityssisällöistä. Kysymys on perustavalla tavalla laaja: mikä kaikki voidaan mieltää runoudeksi ja miten se vaikuttaa katsomis/kuulemis/lukemiskokemukseen? Lehikoinen kertoi, ettei ole kovin kiinnostunut määrittelemään teoksiaan eri taiteenlajeihin, hänelle ohjaava tekijä on teoksen taustalla oleva kokemus siitä, mihin hän on pyrkimässä. Näiden eri runokeinojen ja -teosten pohtiminen oli kiehtovaa. Lähtökohtaisesti jo siksi, että runoilijoiden esittämä aineisto oli kovatasoista, mistä johtuen eri runouksien mahdollisuuksien miettimisessä ei tarvinnut jäädä spekulatiiviselle tasolle. <br /><br /><span style="font-weight:bold;">Marko Niemi</span> esitteli tekemiään loistavia digirunoja. Hyvin yksinkertaisesta tekstiaineksesta muodostui liikkeen, kirjainkuvioiden, hahmojen ja kirjainten myötä kiehtovia teoksia. Lukutapahtuman muuntuminen ajalliseksi sessioksi (kuten tutkijat <span style="font-weight:bold;">Juri Joensuu</span> ja <span style="font-weight:bold;">Kristian Blomberg</span> digirunon luentaa kutsuvat) kasvoi tilalliseen mittakaavaan. Niemen runoissa tekstit rakentuvat maailmoiksi hyvin monipuolisesti ja uraauurtavan vapauttavasti. Nykyään hän on keskittynyt yhteistyöhön <span style="font-weight:bold;">Miia Toivion</span> kanssa, esimerkiksi permutoiden hänen runojaan ja muuntaen niitä dialogeiksi. Saimmekin Toivion mukaan festariesiintyjiin mikrofoniin yhdistetyn puhelimen kautta, tämä luenta oli yksi illan kohokohdista.<br /><br />Uuden runouden festivaali oli todella hieno tapahtuma, se jatkui aamuviiteen keskustelullisissa merkeissä, joita monisyiset esitykset ruokkivat. Harvoin pääsee yhtä skarppien ihmisten kanssa pohtimaan runouden sisältöjä ja mahdollisuuksia näin perustavalla tasolla. Runouden merkitysten suhteen uudet runokeinot avaavat ikkunoita moniin taiteisiin ja kutsuvat niitä runouden piiriin. Viime vuosina runous on saanut niin monipuolisia uusia muotoja ja huikaisevia avaruuksia poetiikan suhteen, että tämä tapahtuma pitäisi järjestää paitsi muuallakin kuin Jyväskylässä myös isompana. <br /><br />....<br /><br />Loppuun vielä aivan muusta: Nyt kun <span style="font-weight:bold;">Päivi Räsänen</span> on saanut 20000 ihmistä eroamaan kirkosta, tuli loppukesän Radio Suomen <span style="font-style:italic;">Uutispuntari</span>-lähetys taas ajankohtaiseksi. Kriitikko <span style="font-weight:bold;">Maaria Pääjärvi</span> juttelee <a href="http://areena.yle.fi/audio/1172974">tässä</a> kanssani <span style="font-weight:bold;">Teemu Laaksosen</span> kipparoimana aiheesta sukupuolineutraali avioliitto.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-23439420682421042562010-10-13T16:13:00.002+03:002010-10-13T16:25:47.467+03:00Kirjailijan markkina-arvostaViimeaikainen keskustelu kustantamokirjallisuuden sisällöistä on kiteytynyt ajatuksissani lähinnä kahteen asiaan: kirjailijan henkilöhahmon tuotteistamiseen sekä kustantamoiden vaikutukseen kirjallisuuden sisältöihin.<br /><br />Kirjallisuudessa eletään kiehtovaa aikaa. Vanhat hyvät ajat, eli taloudellisesti riippumattomien kustantamoiden tuottama kaunokirjallisuus, on tullut tiensä päähän sellaisena kuin se on totuttu käsittämään. Uusimmassa <span style="font-style:italic;">Parnassossa</span> <span style="font-weight:bold;">Karri Kokko</span> kiteyttää ongelman<span style="font-style:italic;"> Kirja tienhaarassa vuonna 2020</span> -teoksen kritiikissään: <br /><br /><blockquote>Kriisi (...) on karmaiseva tosiasia, jolla on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka paljon runoesikoisia tai keskiverto romaaneja kiikutetaan kaupasta kotiin. Ne ovat olleet suomen kieltä ja kansallista identiteettiä tukevia ylellisyyksiä, joita on tuettu siinä sivussa. Sen sijaan suurilta, koko palvelun kustantamoilta vietiin laillistettu lupa painaa rahaa, kun tietokirjojen ja oppimateriaalien kustantaminen muuttui likipitäen kannattamattomaksi.</blockquote><br /><br />Tämän mullistuksen keskellä on WSOY, joka on näiden realiteettien lisäksi ampunut itseään jalkaan lähes jokaisessa mahdollisessa käänteessä typerillä johtoportaan lausunnoilla sekä naurettavalla kaunokirjallisuudella etenkin runouden osalta. Kun nämä ongelmat vielä kruunataan paikoin ala-arvoisella kustannustoimittamisella, ei tarvita selvänäkijää haistamaan että jotain on pielessä.<br /><br />Kirjallisuuden aiemmista hyvistä ajoista tulee mieleen 1950-luku, jolloin legendan mukaan kansallisidentiteetin ja -profiilin nälkää tilkittiin kaunokirjallisuudella, mikä johti toisinaan käsikirjoituspulaan. Elettiin kirjailijoiden markkinoita. En tiedä, onko tuo pelkkää legendaa, mutta vaarini pyöri tuolloin Vaasan kirjallisissa piireissä, minkä johdosta mökillämme on kattavasti hänen kriitikkoystävänsä sekä kirjapainajanaapurinsa peruna tuon ajan runoutta. Teokset ovat lähes kaikki leikkaamatta auki viimeiseltä kolmannekseltaan. Lyhyesti: ne ovat naurettavia. Hyvät ajat ei selvästikään tarkoita samaa kuin hyvä kirjallisuus.<br /><br />Kirjallisuuden kehitys viime vuosiin asti on piirtänyt kansallistaiteen kaarta, jonka etuvartioina toimivat kulttuurin ytimiin nojaavat kirjallisuusinstituutiot. Samalla käsikirjoitusten määrä on kasvanut, eikä ole mitään syytä epäillä niiden kasvun jatkumista. Rinnalle on vain astunut bisnes ja kovenevat äänenpainot kirjallisuuden tuotteistamisesta. WSOY on suurin, ja siksi katseet kääntyvät siihen luonnostaan. WSOY:n kustannussopimukset ovat olleet perinteisesti lihavimmat, ja pienemmät pajat ovat sorvanneet palkkionsa sen mukaan. WSOY:n perinne suomalaisen kirjallisuuden selkärankana on lisäksi luonut mielikuvan siitä kustantamona, jossa on parhaat kyvyt jokaisessa hommassa.<br /><br />Viimeisten 20 vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut ratkaisevasti. Kyse on luullakseni estetiikan suhteen suurista ikäluokista, joiden taiteelliset ponnistukset on saatettu tänä aikana valmiiksi ja hiottu periaatteiksi. Väestöryhmänä he yhä vaikuttavat kulttuurin keskeisimmillä palleilla sekä lisäksi vielä vakavaraisena ja laajana kuluttajaportaana. Sen seurauksena on syntynyt sitten koivuklapiproosaa ja virkerajaohjenuoria sekä onnettomia peukalosääntöjä, joiden raskauttava ja turmeleva vaikutus näkyy kaikessa kirjoitetussa kielessä. Omalta kohdaltani menetin uskoni suomalaisen uutuuskirjallisuuden "hyvyyteen" joskus 2000-luvun vaihteessa.<br /><br />Uusien kustannuskäytäntöjen ilmestyttyä on saatu vaihtoehtoja vallitsevaan. Volyymiltaan ne ovat hitusia kokonaisuudesta, mutta näkyviä. Tätä edesauttaa se, että niistä kumpuaa suurin osa sellaisesta kirjallisuudesta, joka ei estetiikaltaan mahdu valmiisiin kaavoihin. Vaikka ne eivät kumoaisikaan kirjakustantamisen rakenteita, ovat ne jo nyt tuoneet kirjallisuuteen sisältöjä, jotka ovat löystyttäneet sitä kuristanutta kettinkiä. Kulttuurikumouksena sillä on kosketuskohtansa 80-luvun punkiin, mutta jälkiviisaana toivon sydämestäni, että se ei lusahda samanlaiseksi keskiluokkaisuuden veltoksi voitoksi ihanteista. Empatia on suudellut nuo kapinalliset itseään pilkkaavaksi resignoituneeksi eliitiksi, joka hellii nuoruusmuistojaan turvallisilla punkmaisilla harrastuksilla. <span style="font-weight:bold;">Kjell Westö</span> esimerkiksi soittaa julkkisfrendiensä kanssa bändissä ja kirjoittaa siitä <span style="font-style:italic;">Yhteishyvään</span> niin vetisiä nostalgiakolumneja, että sivut liimautuvat toisiinsa. Olikohan se ensimmäinen modernin ajan kulttuurikumous, jonka ainoa tarkoitus oli kasvaa aikuiseksi?<br /><br />Nykykirjallisuuteen on kriisin myötä astunut käsityksiä <span style="font-weight:bold;">Jari Sarasvuon</span> huomiotaloudesta sekä <span style="font-weight:bold;">Juha Jokelan</span> esitystaloudesta. Kulttuurin tuotteistamisen keinoina ne ovat niin naurettavia, että en oikein vieläkään usko, että niistä puhutaan tosissaan. Kaikki tarkoitushakuisen esiintymistaidon ja mainonnan keinot ovat kirjallisuudessa kuten muussakin taiteessa häpeällisen typeriä, ihmisarvoa alentavia. Yhtä kaikki kirjoja myydään tuotteina, ja jos tähän virtaan haluaa astua, on käytävä kymppitonnit ja tuttujutut. Tämä on kirjakustantamoiden paradoksi: siinä missä ne vaalivat kirjallista kulttuuriamme ne mainostavat uutuuksia lisätäkseen myyntiä, minkä seurauksena <span style="font-weight:bold;">Heli Laaksonen</span> julkaisee kirjansa Helsingin rautatieasemalla, jonka kattoon on ripustettu juliste hänen naamastaan henkilöauton kokoisena.<br /><br />Mainonta on Suomessa onneksi vielä suhteellisen kömpelöä, kuten kirjailijat ovat onneksi vielä tunnistettavasti ihmisiä. Silti tämä mullistus satuttaa, siltä ei oikein voi suojautua. Tuntuu vahvasti siltä, että kirjailijoiden psyyke ei useinkaan riitä käsittämään sitä rahvaanomaista kiiltokuvaa, joksi heidät tavanomaisenkin markkinoinnin johdosta puetaan. Osa ei selvästi piittaa siitä, he tekevät itsestään jopa pilkkaa, mutta osa muuntuu pelleksi syöksyessään jokaiseen valokiilaan. Any publicity is good publicity ei enää tarkoitakaan tuotteen näkyvyyttä, vaan psyyken rakentumista muiden huomiolle. Se johtaa vaudeville-maailmankuvaan, kollektiiviseen adhd:seen, jonka lopputuloksena <span style="font-weight:bold;">Dr Phil</span> ja <span style="font-weight:bold;">Joonas Hytönen</span> käyvät älyköistä ja BB-talon kännipanot kulttuurista.<br /><br />WSOY:hyn jääneet kirjailijat ovat joutuneet vastaamaan kysymyksiin, jotka ovat koomisia. <span style="font-weight:bold;">Vilja-Tuulia Huotarinen</span> ja <span style="font-weight:bold;">Johanna Venho</span> yhtyvät <span style="font-weight:bold;">Tommi Melenderin</span> <a href="http://antiaikalainen.blogspot.com/">blogissaan</a> kirjoittamaan lausuntoon:<br /><blockquote>En ole ollut WSOY:ssä kertaakaan sellaisessa tilanteessa, että olisi puhuttu jostakin sellaisesta, mikä liittyy brändäämiseen, myyntilukuihin tai tekstin standardisoimiseen ja tuotteistamiseen. Minkäänlaisia kompromisseja en ole tehnyt eikä minulta ole sellaisia vaadittu.</blockquote><br /><br /><span style="font-weight:bold;">Miina Supinen</span> puolustautuu vastaavalla tavalla:<br /><blockquote><br />WSOY:n toiminnasta on vallalla kaikenlaisia outoja käsityksiä. Ihan hiljattain jutustelin erään omakustannekirjailijan kanssa, joka tiesi että Bulevardilta tulee kirjailijoille suurin piirtein jotain mahtikäskyjä käydä Seiskan bileissä örveltämässä.</blockquote><br /><br />Nämä molemmat lausunnot ovat nurinkurisia ja kuvaavat taustalla olevaa ongelmaa ulkokohtaisuudella, josta tuntuu ilmenevän lähinnä alkutuottajan (kirjailija) ja organisaatioportaan etäisyydet. Historia tuntee vain harvoja tapauksia, joissa taidetta on voitu tehdä siten, että sen vastaanotto ja markkina-arvo on tunnettu entuudestaan. Ne liittyvät lähinnä totalitarismeihin. <br /><br />Kustannusmaailmaa yhtään tunteville on lisäksi itsestään selvää, että kirjailijat eivät ole kustantamoissa töissä eivätkä missään alaisuussuhteessa, joka edes mahdollistaisi mitään mahtikäskyjä. Teknisesti kyse on siitä, että kirjailijan käsikirjoitusta luetaan ja sen sisältöjä pohditaan ja muokataan. Sitten teos taitetaan, graafikko tekee ulkoasun, jonka jälkeen kirja painetaan. Tämän jälkeen markkinointiosastolla tehdään mainoskuvia ja -lauseita, ja kirjailijalle järjestetään haastatteluja, esiintymisiä messuilla, turuilla ja toreilla. Prosessin keskeisinä kirjailijaa hyödyttävinä tekijöinä ovat lähinnä markkinoinnin myötä teoksen saama näkyvyys, kustantamon arvovallan ja ammattitaidon tuoma uskottavuus sekä teoksen jakelu kirjakauppoihin. Raadollisesti kustantamo siis tuotteistaa taideteoksen myyntiartikkeliksi ja kytkee teoksen osaksi virallisia kirjallisuuden rakenteita.<br /><br />Kustantamoissa valitaan painettaviksi tietysti vain parhaat käsikirjoitukset. Valintakriteerejä on kuitenkin kaksi: teoksen laatu sekä teoksen potentiaali. Jälkimmäisen perusteella maassamme on sellaisia kirjailijoita kuin <span style="font-weight:bold;">Viivi Avellán</span> tai <span style="font-weight:bold;">Jouni Hynynen</span>.<br /><br />Kirjan markkinoinnissa teoksen sisäiset ansiot ovat käytännössä yhdentekeviä. Tämä on sisäistetty kustantamoissa, mistä johtuen etsitään uudenlaisia kirjailijahahmoja, jotka osaavat hyödyntää julkisuutta kaupallisesti. Tämä taas on jälleen paradoksaalista, sillä on selvää että kirjailijat ovat ilahtuneita saamastaan huomiosta ja että he pyrkivät esittelemään teostaan, vaikka he suhtautuvatkin yhteisrintamana kielteisesti julkisuuteen, jonka he kokevat negatiiviseksi (tuotteistumisen, <span style="font-style:italic;">Seiskan</span> bileet). Raja on lähinnä tyylikysymys – ja tässä olen suurella mielenkiinnolla seurannut <span style="font-weight:bold;">Antti Nyléniä</span>, jonka originellin älykköhahmon markkina-arvo on kirkuvan ilmeinen. Julkinen epäkaupallisuus ja hengellinen sivistys ovat hänen brändinsä (vähän <span style="font-weight:bold;">Mitro Repo</span> -henkeen) ja hänet löytää tavan takaa <span style="font-style:italic;">NYT-liitteen</span> vitsihenkilö-palstalta tai siteeratuista lausunnoista. Nylén on aivan liian terävä myydäkseen nahkaansa halvalla, mutta pieni lipsuminen sisältökysymyksistä kuulumisten julkiseen kertomiseen pukee hänet nykykulttuurin roolihahmoksi, paljon helpommin määriteltäväksi kuin esimerkiksi julkisuuskuningatar <span style="font-weight:bold;">Sofi Oksasen</span>.<br /><br />Skisma tästä julkisuushöpinästä johtuu lähinnä siitä, että kustantamot ovat ottaneet sen esille kertoessaan suunnitelmistaan. Suurilta kustantamoilta on odotettu uudistumista kirjallisuuskäsityksissä. Standardointimoitteet ei aina ole niinkään keskittynyt kirjojen toimittamiseen kuin valintaperusteisiin. On hälyttävää, että kirjallinen kulttuuri elää niin kaukana kustantamoista, että kanssakäymiseen tarvitaan monin paikoin välikäsiä. On hälyttävää, että samaan aikaan kun kirjallisuudessa odotetaan kustantamoilta vastaanottokykyä sisältökysymyksiin, ne sulkevat siltä korvansa siirtäen kirjallisuuden merkitykset toissijaisiksi markkinoinnin tieltä.<br /><br />WSOY:n tilanteessa on selvää, että mitään uudelleenkoulutusleirejä jo vakiintuneille kirjailijoille ei järjestetä. Uudet käytännöt (sikäli kun niitä nyt pystytään synnyttämään) valkenevat meille debytanttikirjailijoiden myötä. Ruohonjuuritasolla on kirjoittamisen opiskelijoiden kesken jo monta vuotta puhuttu kapakoissa siitä, miten mediaa pitää osata käyttää. Tähän mennessä nämä mediaorientoituneet ovat jääneet debytanteissa alakynteen, sillä he eivät ole kyenneet kaikessa ulospäinsuuntautuneisuudessaan luomaan laadullisesti riittävän hyviä tekstejä. Kysymys kuuluu, otetaanko heidät vastaisuudessa siitä huolimatta "lupaavina kykyinä" osaksi kustantamokirjallisuutta näiden muiden avujen vuoksi? Epätyylikkäästi vastaan heti itse: siltä vaikuttaa.<br /><br />Vielä takaisin <span style="font-style:italic;">Parnassoon</span>, jonka keskustelupalstalle nimimerkki <span style="font-weight:bold;">Focus</span> kirjoitti tämän kaaren pidemmästä ajallisesta perspektiivistä:<br /><br /><blockquote>Mikä itseisarvo kirjan julkaiseminen on? Entä kirjailijuus? Elämässä on arvokkaampakin. Kuten hyvä elämä ja sopu itsensä kanssa. Oksettaa, kun yhden kirjan julki saanut hehkuttaa kirjailijuuttaan, samoin tyhmä ja turha media. En kehdannut käyttää titteliä ennen kuin olin saanut julki neljä kirjaa, ja silloinkin jäsenyyden myötä Suomen Kirjailijaliitossa, Suomen Tietokirjailijoissa ja Suomen Näytelmäkirjailijaliitossa, ynnä muita. Parikymmentä teosta julkaisseena katson olevani kirjailija, jossa ei sinänsä ole mitään ylpeilemisen aihetta.</blockquote><br /><br />Ei totisesti ole, mutta nykymaailmassa näiden järjestöjen uskottavuus on monelta kantilta kyseenalainen. Siinä missä tyhmä ja turha media hehkuttaa maailman ja satunnaisten nousukaskirjailijoiden merkityksettömyyttä, on kirjallisuuden luutuneet järjestöt jääneet suojelemaan saavutettuja etuja. Jossain vaiheessa se, mitä voi menettää kasvaa suuremmaksi kuin se, mitä voi saavuttaa. Tämä koskee jokaista ihmistä henkilökohtaisesti, mutta myös kulttuuria, josta on tullut liian homogeeninen. Jos sen vastaanottokyky on nollissa, kyllästyy muutosta vaativat ennen pitkää huutamaan ideoitaan kuuroille seinille. Silloin sellaisetkin järkäleet kuin WSOY saattavat kupsahtaa yksinkertaisesti siksi, että liian moni ihminen pyllistää sille.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-68357837325634126732010-09-28T01:01:00.003+03:002010-09-28T01:15:56.094+03:00Ntamo haastaa WSOY:n<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwRr9HRcBT4EazSlSNlSy4rLWJI9ZsBp6TOoEORWWkX85RuB7VAgSQazGNP-VLnRZ07POJGSKXCf8ju0QgAkMrx-cTNV39iqIKmmdCTTaLHOsfgqRasSwAe1TRG54PNIALlhARmA_1Rlk/s1600/CRW_2898.jpg"><img style="display:block; margin:0px auto 10px; text-align:center;cursor:pointer; cursor:hand;width: 400px; height: 282px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhwRr9HRcBT4EazSlSNlSy4rLWJI9ZsBp6TOoEORWWkX85RuB7VAgSQazGNP-VLnRZ07POJGSKXCf8ju0QgAkMrx-cTNV39iqIKmmdCTTaLHOsfgqRasSwAe1TRG54PNIALlhARmA_1Rlk/s400/CRW_2898.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5521719748226279362" /></a><br /><br /><br />1<br /><span style="font-weight:bold;">Leevi Lehto</span> kertoi tänään Lasipalatsissa ntamon uudistuksista. Ne koskevat kirjojen hintaa (halpenee), ulkoasua (yksinkertaistuu), levitystä (laajenee) sekä tekijänpalkkioita (nousevat). <br /><br />Tapahtuma aloitettiin WSOY:n fiaskosta: "Näen WSOY:ssä runsaasti arvostelun aihetta, mutta eniten arveluttaa kesällä irtisanottujen lukumäärä, 29 on säälittävän vähän. Ainakin toinen mokoma olisi kannattanut irtisanoa. Sanon tämän tosin ntamon perspektiivistä." <br /><br />Lehdon näkemys on uskottava, muttei mielestäni aivan loppuun saatettu. WSOY:n uusi kustannuspäällikkö tulee arvatenkin hoitamaan firman iskukykyyn saattamisen, eli junailemaan ne loput kymmenet potkut ja "raportoimaan" toimitusjohtajalle, kuten tuon yhtiön sisäistä viestintää kutsutaan. (Harvemmin on tarjolla yhtä kurjaa hommaa, kuin minkä <span style="font-weight:bold;">Harri Haanpää</span> käsistään jätti. Osanottoni sille, joka leikkiin ryhtyy, tälläkään kertaa komea titteli ei peitä työn tahmaisuutta.)<br /><br />"Perustin ntamon sloganille, että mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta", Lehto kertoi, ja jatkoi että WSOY edustaa toista äärilaitaa. Se on kustantamo, joka bisneslogiikkansa mukaan ei halua muuttaa joukkojen tietoisuutta – eli se pyrkii tekemään vain sellaista kirjallisuutta, joka kiinnostaa kaikkia (paitsi kenties niitä seitsemää). <br /><br />Toisin sanoen WSOY ei voi tehdä mitään uutta pyrkiessään kaiken aikaa kaikkien hyväksymäksi. Tämä väite todistuukin helposti seuraamalla WSOY:n nykyisiä runokirjoja. Syksyn 2010 rajoja koetellaan esimerkiksi <span style="font-weight:bold;">Teemu Mäen</span> säeteoksella <span style="font-style:italic;">Rääkypönttö</span>, jota en uskalla lukematta kutsua runoudeksi aikaisemman tekeleen perusteella. Markkinat ja teoksen kehys ovat yhtä kaikki valmiiksi pedattuna, oli kansien välissä mitä tahansa. Paitsi laskelmoivuutta se on pelkuruutta, ja mikäli Mäen toinenkin teos on roskaa, kannustan kriitikoita moittimaan sitä tästä syystä vähän normaalia perusteellisemmin.<br /><br />2<br />Lehto kokee, että lukijoista on tullut nykykirjallisuuden kustantajia. Ntamo toteuttaa tätä ajatusta tahallisen huonolla markkinoinnilla, sikäli kuin hyvä markkinointi vaatii suppeaa nimikemäärää, johon puffaaminen keskitetään sekä markkinointiin sijoitettua budjettia, joka otetaan kirjojen hinnasta.<br /><br />Tähän perustuu myös ntamon kirjojen uusi ulkoasu, joka on äärimmilleen yksinkertaistettu. Malli on otettu Ranskasta, jossa käytäntö on vallinnut pokkareissa jo pitkään. "Emme maksa kriitikoille kansikuvista, niitä on parempi esitellä taidenäyttelyissä. Nyt eletään tilanteessa, jossa kirjojen kustannuksia on pakko saada alas", Lehto kertoi. Ntamon kirjoille tuleekin tästä edespäin "kilohinta", eli hinta määräytyy sivumäärän perusteella. Halvimmillaan kirjat maksavat reilun kympin.<br /><br />Kustannustoimittamisesta Lehto kertoi tutuksi tulleita käsityksiään: "Kirja pitäisi voida julkaista sellaisena kuin se on kirjoitettu. Ajatus että kirjaa pitää hioa seuraa vanhasta tekniikasta, kun teoksesta otetaan tuhansien painoksia taloudellisella riskillä. Kustannustoimittajat ovat kustantamojen tarpeeton ylijäämä, jotka vain nostavat kirjan hintaa." Tekstin hiominen palvelee siis laadunvalvontaa, jolla standardoidaan ja tasapäistetään teokset helposti omaksuttavaan annoskokoon. <br /><br />Ajatuksessa on oma viehätyksensä, mutta se ei pidä paikkaansa ntamon teoksissa. On totta, että Lehto ei juuri rukkaa tekstiä, mutta se ei tarkoita etteikö lähes jokaista ntamon teosta olisi hiottu suurellakin ulkopuolisella ammattitaidolla. Sinänsä on samantekevää, tekeekö tuota työtä kustannustoimittaja tai muu tekstityöläinen, mikäli lopputulos on kömpelyyksien karistaminen ja luettavuus. Ntamon etu tässä suhteessa on lähinnä moniäänisyys. "Autenttiseen kieleen", eli kieliopin ja muodollisuuksien kustannuksella ilmaisutapansa luovaan, ntamon teoksilla on paljon matkaa, jos vertailukohdaksi otetaan esimerkiksi netin keskustelupalstat tai opinnäytteet. <br /><br />Kysymykseen kustantajan roolista kirjailijan kasvattajana Lehto vastasi ajattelevansa, että vaalimisen sijaan hän lähinnä löytää tekijöitä ja he löytävät hänet. "WSOY:llä tärkeämpää on kirjailijan kuin kirjan brändi. Ntamon suhteen haluan, että minulla on kustantajana profiili. Ntamo on luonteeltaan kokeellinen taideteokseni." Ntamoon teoksillaan osallistuvat kirjailijat osallistuvat Lehdon käsityksen mukaan siis hänen taideteokseensa. Suhde on siten ennemmin kollegiaalinen kuin hierarkkinen. Mitä sitten tulee brändätyksi? "Taideteoskokonaisuuksien" sijaan itse Lehto tuntuu korostuvan (kuten tässäkin tekstissä). Kustantajan ja taiteilijan roolit eivät sulaudu toisiinsa ollenkaan saumattomasti – brändiksi on teosten sijaan asettunut kustantaja Leevi Lehto.<br /><br />3<br />Lehto puhui kiinnostavasti myös kritiikistä: "Kirjojen nimikkeiden räjähdysmäinen kasvu ei ole vaikuttanut kritiikkiin juuri mitenkään. Niitä kirjoitetaan yhä siitä asetelmasta, että kirjoja on rajallinen määrä." <br /><br />Vaihtoehdoksi hän kokee julkaisuluettelon, joka kattaisi vuoden kaikki kirjat. <br />Kritiikiksi sopisi hänen mukaansa tähtien jakaminen, jolla kriitikot antaisivat leffatyyliin lukusuosituksia. Tällaisen pisteyttävän kulttuurikäsityksen tuotteistava vaikutus ei siis tunnu häiritsevän häntä. Se laadunvalvonta, jonka hän kokee kustannustoimittamisen suhteen turhaksi tulisi siis siirtää kriitikoiden (ja tietysti myös lukijoiden) tehtäväksi. <br /><br />Teosten näkyvyys jää samalla tekijöiden itsensä varaan. "Ntamon kirjailijoista on tullut hyviä teostensa markkinoijia. Se on terve kehitys verrattuna siihen, mikä on ollut esimerkiksi <span style="font-weight:bold;">Sofi Oksasen</span> suhtautuminen markkinointiin."<br /><br />Mikä sitten on Lehdon lopullinen päämäärä? "Visioni on kirjanjakelun kertakaikkinen muuttaminen, että tulee kahdet markkinat."<br /><br />Myyntikäyrä tähän tavoitteeseen on lupaava, mutta absoluuttisesti matka on käytännössä aloittamatta. Vuoden 2009 kirjoja on myyty keskimäärin 60 per kirja, hittinä <span style="font-weight:bold;">Timo Harjun</span> palkintokirja <span style="font-style:italic;">Kastelimme heitä runsaasti kahvilla</span>, jonka painos on nyt noin 500. <br /><br />2010 syyskuun myynti on 16000e, mikä tarkoittaa noin tuhatta kirjaa. <br />Ntamo on julkaissut tähän mennessä 105 kirjaa.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com28tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-49413781015982653602010-09-25T19:24:00.003+03:002010-09-25T19:41:51.878+03:00Yhteenvetojen aikaSuomalainen kirjallisuus elää aikaa, jota voisi verrata moottoritien liittymän kiihdytyskaistaan. Turun kirjamessut lävähtävät käyntiin viikon päästä ja Helsingin messujen tohina kolkuttelee jo ovella. Isänpäivä kurkistelee messujen jälkeisenä myyntipiikkinä, sitten tuutataan Finlandia-palkintosirkus ilmoille ja koko roska paketoidaan joulun hysteriaan.<br /><br />Tarvitaan näkyvyyttä, henkilöitymiä, yhteenvetoja, hierarkioita ja ennen kaikkea tuoreita voimia pusertamaan kakofonisen metakan keskeltä lukuelämyksiä ja muiden kustannuksella huomiota saavia teoksia (nyt jos koskaan kannattaisi kirjailijoiden tehdä jotain skandaalinkäryistä saadakseen etumatkaa armottomana ja vailla lepotaukoja käytävään amok-juoksuun). <br /><br />Kiihdytyskaistan ja konepellin alla murahtelevan moottorin mielikuva syntyy kulttuurijournalismin poikki-ja-pinoon -jutuista, joissa lietsotaan volyymia – näin etenkin <span style="font-style:italic;">Hesarin</span> esikoiskisassa, jossa ei armoa tunneta. "Vielä on aikaa osallistua", lukee esikoiskisakritiikkien kainalossa, ja kirjoja totta tosiaan pusertuukin ilmoille sellaisella tahdilla, että perehtyneetkin puhuvat enimmäkseen teoksista saamistaan mielikuvista. Keskittymiskyky on jo menetetty. <span style="font-style:italic;">Hesarille</span> on toki annettava tunnustus siitä, että se kykenee tänäkin vuonna rutistuksensa tekemään – mutta samalla voi pohtia, että kun teosmassoja luetaan suhteessa kokonaisuuteen, tulee lukutapahtumasta jonkinlainen kollaasi, jossa yksittäiset teokset elävät ja kuolevat kisa-aktin lyhyeen aikajänteeseen ja toisiinsa sidottuna. <br /><br />Kirjallisuuden syystohinassa painottuu tietenkin markkinointi yli kaiken. Kirjamessujen tragediaksi on muodostunut kirjailijahaastattelut, joissa esitellään uutuusteoksia myynnin lisäämiseksi. Messuvieraan heräteostokset ovat tapahtumien perimmäinen motiivi ja pääuutiset kirjamessuista ovatkin aina kävijämäärissä – eikä kirjallisuuden sisällöissä. Vikaa on tietysti eniten messujen järjestäjissä, jotka eivät kykene hahmottamaan kirjallisuutta kustantamoiden ja isbn-koodien ulkopuolelta. Kirjallisuus, kirjoitettu kieli, typistyy heidän säälittävässä maailmassaan tuotteiksi ja kirjailijapersooniksi.<br /><br />Paineet erottautumiseen ja yksilöitymiseen ovatkin kovat. Sosiaalinen media on valjastettu käyttöön, ja <a href="http://www.youtube.com/watch?v=cJky9i92_uk">tällaista</a> <a href="http://www.youtube.com/watch?v=y-fW6H07RLc">tavaraa</a> on mitä luultavimmin tulossa rutkasti lisää. Itsekritiikilläkään ei taida olla niin paljon väliä, kun AD:n maailmankatsomus käskee kirjailijoita marssimaan naama edellä. Kierisin naurussa, jos olisin pisaraakaan kyynisempi.<br /><br />Tämän saman mekanismin älykkäämpi versio tuli hiljattain vastaan ntamolta, jossa on saatu uskottavan tuntuinen tohina kirjallisuuden uuden sukupolven esiinmarssista. <span style="font-weight:bold;">Leevi Lehto</span> on tipoittain lisännyt kiinnostusta parikymppistä <span style="font-weight:bold;">Janne Kortteista</span> kohtaan, jonka esikoisen omalaatuisuus ja rajojen rikkominen on ennen teoksen julkaisua jo melkein manifestoitunut mestariteokseksi. Vaikka teos olisikin loistava (mistä ei suinkaan vallitse yksimielisyys tutustumaan päässeiden kesken), on hype kokonaisuudessaan sosiaalisen median suvereenin hallinnan tulosta.<br /><br />Kirjallisuuden sadonkorjuu rakentuu narratiiviksi, jonka ensimmäinen näytös on pikkuhiljaa päättymässä. Luvassa on vielä käännekohtia ja uutisoinnilla rakentuvia uusia persoonallisuuksia, roppakaupalla lisää mainontaa, ja viimein loppunäytös. <br /><br />Monet kirjailijat tekevät työtään omistautuen ja vuosien sitoumuksella, joskus henkensä kaupallakin. Osa heistä saavuttaa jotakin perustavaa, loput keskittyvät esittelemään kotiaan naistenlehdissä. Kokonaisuudessa on jotain keinotekoista, joka märkii ympäristöönsä nihilismiä. Mieleen tulee, että olisiko tällaiseen sirkukseen voitu pakottaa <span style="font-weight:bold;">Tove Janssonia</span> ilman, että jotain olennaista rikotaan? Olisiko tällaista voitu tehdä <span style="font-weight:bold;">Helene Schjerfbeckille</span>? <span style="font-weight:bold;">Timo Mukalle</span> tehtiin, ja hän maksoi siitä hengellään. <br /><br /><span style="font-weight:bold;">Milan Kundera</span> kirjoittaa, että vähintä mitä kirjailija voi tehdä, on siivota teoksensa ympäriltä. Hän tarkoittaa, että kirjailija on itse vastuussa siitä, että hän ei sotke persoonallaan teostaan – samaten hän tarkoittaa, että kirjailijan persoona ei ole tärkeä (vaikka hänestä siltä usein tuntuukin). Merkitys on teoksilla. Missä vaiheessa tämä ajatus pääsi kääntymään päälaelleen?aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com16tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-34619260251323325352010-09-16T00:11:00.004+03:002010-09-16T00:31:04.157+03:00Jouni Tikkanen luki Tommy Tabermannin kootut"Kuolleista pelkkää hyvää", kuuluu sanonta. <span style="font-weight:bold;">Tommy Tabermannin</span> kuolema kirvoittikin liikuttavan kiittäviä lausuntoja hänestä ihmisenä ja runoilijana. Symppis tyyppihän Tabermann oli. Näin hänet toisinaan Lauttasaaren Kauniissa kampelassa, joka toimi meidän kummankin kantiksena joku vuosi sitten.<br /><br />Siitä ei taideta kuitenkaan päästä mihinkään, että Tabermann oli keskinkertainen runoilija ja heikohko poliitikko, jonka rooli rakkauden poeettisena apostolina oli läskisti falski viimeistään hänen kolmannesta kokoelmastaan eteenpäin. Tabermann pahensi asiaa myymällä runojaan sisustuselementeiksi huonekaluliikkeiden printteihin ja sloganeiksi kitschiä huokuviin lahjaesineisiin. Hän teki itsestään runouden <span style="font-weight:bold;">Esa Saarisen</span> ja voivotteli sitten kovaan ääneen siitä kummunnutta enimmäkseen aiheellista vittuilua. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Hesarin Kuukausiliitteen</span> <span style="font-weight:bold;">Jouni Tikkanen</span> päätti ottaa selvää Tabermannin tuotannosta kirjoittaakseen siitä totuuden, kuten lahjomaton journalisti konsanaan. "Tommy Tabermannia pidettiin imelänä runoilijana, jonka kirjoja sai pilkata lukemattakin. Nyt hän saa uuden mahdollisuuden" kuuluu juhlallinen ingressi, joka antaa ymmärtää että runoilijan tuotannosta olisi jotakin tähdellistä sanottavaa. Harmi vaan, että Tikkasen paukut eivät riittäneet tämän pidemmälle.<br /><br />Juttu koostuu runoista poimituista kömpelösti taustoitetuista sitaateista, joista Tikkanen on kyhännyt runoilijan elämäntuotannon synopsiksen sekä samaan syssyyn tulkinnut sen kaikille ymmärrettävään muotoon. Juttua lukemalla käy selväksi, että Tikkanen on itse asiassa lukenut vain Tabermannin kootut (<span style="font-style:italic;">Runot 1970–2010</span>) koko tuotannon sijaan ja rakentanut juttunsa mm. teoksen toimittaneen <span style="font-weight:bold;">Kaija Valkosen</span> haastattelun ympärille.<br /><br />Juttunsa lopussa hän pohtii Tabermannin tuotantoa tietoisina valintoina, ikään kuin tuolla runoilijalla olisi ollut jokin strategia (jonka puute on hänen koko onnettomuutensa!): "Olikohan liian kunnianhimoinen tavoite yrittää elää runojensa myynnillä Suomen kokoisessa maassa? Se vaatii kovaa julkaisutahtia ja viihteellistä otetta." Tikkanen kirjoittaa todistaen ontuvalla spekulaatiollaan sielunsa koko yksinkertaisuuden ja summaten lehtiartikkelityyliin ylpeytensä siitä ettei ole perehtynyt aiheeseensa tai käsittänyt siitä mitään.<br /><br />Jutun tahaton loukkaavuus on tasolla, joka ylittää hyvän maun rajat. On itsestään selvää, että mikäli aikoo piirtää postuumin kaaren taiteilijan tuotannosta, tulisi joko olla vankka käsitys siitä kokonaisuutena tai henkilökohtainen suhde edes johonkin hänen teokseensa. Tällainen Tikkasen pierun tasoinen juttu Suomen laajalevikkisimmässä aikakauslehdessä on ymmärrettävissä ainoastaan ylimielisyyden ja omahyväisyyden tukevan kännin aikaansaannoksena. En minäkään Tabermannia arvosta runoilijana, mutta niin itserakas en ole, että rohkenisin koottujen runojen selaamisella ja runoutta muuten ymmärtämättömänä summata hänen tuotantonsa muutamaan sattumasitaattiin. Kusisin mieluummin vaikka haudalle.<br /><br />Tabermann edusti runoilijana suuria ikäluokkia ja osallistui nuoruutensa aikana runouden (ja muunkin taiteen) murtumiseen kypsään modernismiin. Hänen kumouksellisuutensa ja avoin eroottisuutensa eli kolmen sukupolven aikana pitkän matkan tuoreudesta eltaantuneisuuteen. Muistan elävästi, miten hänen fyysiset kielikuvansa jäivät 16-vuotiaana aivoihini. Pelkkää fyysistä himoa elänyt neitseellinen ruumiini otti Tabermannin jokaisen sanan todesta. Hän oli ensimmäinen runoilija, joka ei mussuttanut mitään kryptistä potaskaa, säe "kaiken mihin kusemalla yltää" oli kolme vuotta mottonani. Sitten aloin lukea intohimoisemmin ja saada käsitystä kielellisestä ilmaisusta laajemmin, ja Tabermannille kävi vähän kuin <span style="font-weight:bold;">Haddawaylle</span>, se vanheni rujosti ja aikaisempien hittienkin tarttuvuus alkoi nuhjaantua.<br /><br />Yhtä kaikki Tabermannin runoilijan kaari on kiehtova. Hän kirjoitti eroottiset kielikuvat latteuksiksi ja estetisoi groteskin himon turvallisen arkiseksi - ja sitten ulosmittasi statuksensa franchising-tuotteisiin ja eduskuntaan. Se on saavutus, jonka kosketuskohdat profaanin kulttuurin ja suurten ikäluokkien valta-asemien kasvamiseen on kiistaton. Hän on ulkokultaisimpia 60-lukulaisuuden kuvia, disneyhahmoksi muuttunut radikaali - jotain sellaista, josta näen hänen sukupolvensa ja pohjan Suomen poliittisen ilmapiirin muutokselle vasemmistolaisesta oikeistolaiseksi. <br /><br />Muutos, jonka Tabermann eli ja läpikirjoitti, tapahtui estetiikassa ja koko kulttuurissa ja sitä myöten ihmiskuvassa. Sen palauttaminen koottujen teosten sattumasitaatteihin vie Jouni Tikkasen kynällä koko <span style="font-style:italic;">Kuukausiliitteen</span> uskottavuuden.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com11tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-28985829696400988922010-08-31T00:52:00.003+03:002010-08-31T01:43:45.440+03:00Suomalainen American DreamOlen pitkään pohtinut amerikkalaisen unelman suhdetta idiotismiin. Ja toisaalta idiotismin suhdetta viattomuuteen ja dostojevskilaiseen messiaanisuuteen. Tämä aihe on länsimaisen kulttuurin avainkysymyksiä - mikäli uskomme siihen, että kokonaisia kulttuurikäsityksiä voi psykoanalysoida.<br /><br />Jotain asettui tänään paikalleen, kun katsoin Yle Areenalta <a href="http://areena.yle.fi/video/1236121">dokumentin</a> <span style="font-style:italic;">Kansalainen Jussila</span>. <span style="font-weight:bold;">Saku Pollari</span> vietti vuoden 2003-4 ternimaitokapselimessiaan <span style="font-weight:bold;">Petteri Jussilan</span> kanssa. Dokumentin tavoite on ollut kuvata energisen ja yksinkertaisen verkostomarkkinointimiehen elämää arjen tasolla - kuitenkin niin että päähenkilö on saanut rakentaa profiiliaan ja sopia kuvauspäiviksi niitä, jolloin tapahtuu jotain jännää.<br /><br />Lopputulos on posketon, samanaikaisesti surrealistinen ja lattea, jotain säälittävän ja liikuttavan, naurettavan ja kolossaalisen, väliltä – lyhyesti: kuvaus amerikkalaisen unelman ja idiotismin matkasta suomalaisilla maanteillä BMW-katumaasturilla. Narratiivin tasolla tämä suljettu draama vetää vertoja mille tahansa klassikolle, jopa lattea <span style="font-weight:bold;">Welles</span>-nimilaina on motivoitu. Pollarin neroutta kuvaa se, että katsoessani dokumenttia auguurisesti hymyillen jouduin useassa kohtaa pohtimaan omaa elämääni ja valintojani lauseiden ja kohtausten lävistäessä suojaukseni tehden kaikessa mammuttimaisessa typeryydessään kipeää - sarkasmi ei nyt riitä. On suhtauduttava idiotismiin, joka on kulttuurin kokoinen. On oltava idiootti.<br /><br />Tarinan edistyessä nähdään <span style="font-weight:bold;">Jussi Parviainen</span> rakentamassa Jussilan mediakuvaa (sic!). Parviaisen strateginen uskottavuus kytkeytyy lähinnä silmälaseihin ja näyttelevään konsulttireplikointiin. Mediahallintataidot ovat muutamien väläysten perusteella lähinnä höpinää ja tsemppausta, Amerikan tyyliin. Riittaväisäset ja timojutilat kulkevat tämän tarinana mukana - ja omana täydellisen absurdina lisänä <span style="font-style:italic;">7 päivää </span>-lehden toimittaja, joka mm. yrittää Venetsiassa olemattomalla englanninkielen taidollaan ohjata italialaista kuvaajaa lehden visuaaliseen tyyliin. Tollo tekemässä skuuppia idiootista, mistä nämä ihmiset on keksitty! <span style="font-style:italic;">7 päivää</span> -todellisuuden tyhjyys ja tyhmyydellä ylpeily nousee dokumentin sivuteemaksi. Lopputulos on niin lähellä pelleilyä, etten ole vieläkään varma, onko Pollarin kamera tallentanut jotakin autenttista, vai onko suhteeni todellisuuteen näin vieraantunut.<br /><br />Elämä on vaikeaa. Se helpottuu, kun pyrkii siihen mihin tämä maailma meitä kannustaa. Rahan tekemiseen ja dramaattisiin hetkiin, kun ollaan tosissaan (kuten elokuvakohtauksissa ollaan). Niinpä Petteri ja Jutta vievät kameramiehet BMW-kauppaan, josta ostetaan pari uutta autoa, koska se näyttää hyvältä. Se mihin <span style="font-weight:bold;">Kubrick</span> käsittääkseni pyrki <span style="font-style:italic;">Eyes Wide Shut</span> -elokuvalla, tulee Pollarin käsissä ja Suomi-otteella todeksi, läpi, fantastiseksi.<br /><br />Tarinan sisäinen tematiikka on lakonisuudessaan myös eettinen. Neumannit, ilkka-alangot ja benzyskowitczit menettävät hohteensa täydellisesti, kun kamera näyttää heidän todellisuutensa. Niin käy kaikille, joihin Pollarin kamera osuu - paitsi päähenkilö Petteri Jussilalle. Häntä ei voi banalisoida, koska hän on elävä amerikkalainen unelma ja idiootti. Kritiikki ei osu, hänen maailmansa on niin ehyt ja hänen kysymyksenasettelunsa niin yksinkertainen, että sen voi vain joko hyväksyä tai hylätä. Se että koen sen ahdistavaksi ja naurettavaksi on oma ongelmani - sehän kertoo vain vieraantuneisuudestani.<br /><br />En tosin ole yksin. <span style="font-weight:bold;">Susanne Päivärinta</span> murskasi Jussilan kuuluisassa ohjelmassaan. Hän on tarinan superego. Eurooppalainen analyysi amerikkalaisen unelman kulttuurissa. En silti täysin samastu Päivärintaan, en voi uskoa että hän on onnellinen - hän on liiaksi kuin <span style="font-style:italic;">Kurjien</span> komisario Javert. Jussila edustaa tunnetta, hän on väärässä ja typerä. Hän on ihminen, jolla ei ole mitään omaa. Hän on imenyt itseensä sen kaiken, mikä on tämän kulttuurin kuvastoissa ihailtavaa - ja alkanut elää sen mukaan, kyvyttömänä analyysiin, kyseenalaistamiseen, kysymykseen "miksi". Loppu on historiaa. "Elän väärässä ajassa", Jussila kertoo, "mun olisi pitänyt elää antiikissa ja tappaa lohikäärmeitä". Romantiikkakin on kömpelöä, mikä todistaa lumoavan tenhovoimansa viimeistään siinä vaiheessa, kun Jussilla opettaa verkostomarkkinointialaisilleen Parviaisen höpöteesejä. Hänen esikuvansa elintasossa on <span style="font-weight:bold;">Kimi Räikkönen</span> ja unelmana kansainvälinen glamour.<br /><br />Silti tunnen syvää kiitollisuutta Päivärintaa kohtaan. Hän on olemassa, todellinen, journalisti sellaisena kuin olen oppinut tuota ammattia kunnioittamaan. Hän on se kyky punnita, jonka turvin idiotismiakin lopulta voi arvostaa. Ja kuten tragedioissa aina, kohtuuttomimman hinnan Jussilan valinnoista joutuvat maksamaan lapset. Paitsi ilmeisenä asiana päivälehtien toimittajissa myös Pollarissa täytyy olla pahuutta kuvatakseen lapsien kasvoja julkkis-isänsä arkun äärellä.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com7tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-11956028270905816312010-08-29T21:18:00.010+03:002010-08-29T22:07:42.519+03:00Auditiivinen halkileikkaus 30:stä runoesityksestä1<br />Helsinki muuttui viikonlopun ajaksi runouden metropoliksi. Säkeet ovat ryöpynneet runoesityksissä, joiden määrä sekä laatu mahdollistaa jo jonkinlaisen esittävän runouden 2010 halkileikkauksen. Esitysten rönsyilevä runsaus ja runouden kasvaminen niukoista lausutuista säkeistä juovuttavaksi todellisuusperiaatteeksi tosin vei suuren osan analyyttisyydestäni – vaikka läheskään jokainen esitys ei ollut mainittavan vaikuttava. <br /><br />Runoesitystä määrittää tapahtuman luonne. Se mikä painotuotteessa tulee hahmotetuksi kirjaimina, tarkoitteina, viittauksina, muuttuu esityksessä tapahtumaksi, jossa välittyy tekstuaalisten maailmojen lisäksi kokemus preesensistä, vaikutelmia, tuntemuksia – paroksysmaalinen ilmapiiri, jossa teokset sekoittuvat toisiinsa ja tilaan, runoilijaan ja yleisöön, jossa ne konkretisoituvat aikaan ja paikkaan – ja jossa lisäksi jotkin runot ylittävät nämä puitteet ja nostavat kattoa parillakymmenellä sentillä ylemmäs.<br /><br />Viimeiset kaksi päivää ovat olleet tämän vuoden suomalaisessa kirjallisuudessa koko lailla painavat. Määrä korvasi laadun (ja sanon tämän positiivisessa hengessä!), ja samalla kirjallisuuden ja runouden todellisuus astui teksteinä esiin, sana tuli lihaksi ilman että tuotteistetun kirjallisuuden tahmainen käsi, hierarkiat - mikään - tuli kirjallisuuden ja yleisön väliin. Samalla tapahtumien mittakaavan pienuus todisti runouden rituaalimaisuutta. Tämän hetken merkittävin kirjallisuus esitetään muutamalle kymmenelle ihmiselle, vaikka sen sisällöt ovat jo vuosia vaikuttaneet kaiken kirjallisuuden sisältöihin ja kielikäsityksiin yleensä. Tämä on toisaalta myös sisällöllisesti merkityksellinen seikka. Pieni mittakaava mahdollistaa tapahtumiin intiimiyttä, joka paitsi tihentää tilaa myös luo vivahteita ja nyansseja, jotka suureksi osaksi määrittävät kokonaisuutta. <br /><br />2<br />Perjantain Glorian runoyössä oli yli kuusi tuntia ohjelmaa. Lähtökohdissa oli tiettyä ongelmallisuutta, kun Taikin myyjäispöydät reunustivat pääsalia. Yleisö seisoi katsomassa runoilijoita kuin torilla ja yläkerran parvelta taas joutui tihrustamaan esiintyjiä ja kuuntelemaan säkeitä puheensrorinan seassa. Se aiheutti keskittymättömyyttä, joka kuitenkin katosi tiukimpien runosettien ajaksi. <br /><br />Satuin paikalle parahiksi kuulemaan <span style="font-weight:bold;">Arja Tiaisen</span> tykitystä. Hän seisoi lavalla sylissään riisin verran paperiarkkeja, joista hän luki lakonisenälykkäitä aforistisia runojaan, jotka olivat kuin päiväkirjamerkintöjä. Niistä kasautui esseemäistä totuuslauseryöpytystä, jossa suuret sanat asettuivat älyllisiin konteksteihin. Mieleen jäi esimerkiksi että sodan aikana ihmiset olivat salskeita ja että miten sitä ryhdistäytyykään, kun tietää kuolevansa parin viikon päästä. Muistikirjamaisuus toimii tällaisen kumouspuheen kanssa jotenkin huonolla tavalla keskeneräisyyden vaikutelmaa tuovana elementtinä.<br /><br />Mieleen jäi muista esiintyjistä erityisesti <span style="font-weight:bold;">Markku Paasonen</span>, jonka uusi runokirja <span style="font-style:italic;">Tulevassa maailmassa </span>vaikuttaa timakalta. Säkeiden ja lauseiden tuottama todellisuus hautaa kuin aaltoina alleen kaiken muun. Lause kerrallaan muovautuu myllerrysmäinen riemastuttava ja absurdi maisema kuin ontologiahysteerisessä uhmakkaassa puheessa. Havainnoissa ja sanamaalailuissa tuntui tämän vyöryn lomassa olevan tosin tyhjäkäyntiä ja epätarkkuutta. Paasosen luennassa oli jotakin hypnotisoivaa kuin intervallijuoksussa. Hän lopetti esityksensä runoon, jonka hän sanoi syntyneen siitä, kun hän lapsena kuunteli biologisukulaistensa luennointia metsäretkillä. Runo oli mahtava. Siinä hoettiin "saapasta toisen eteen", kunnes tultiin jonkin luonnonlain havainnollistuman ääreen. Seurasi taustoitus ihmisestä, joka on keksinyt periaatteen, jota juuri nyt tarkastelemmme ja sitten runo jatkui saapasta toisen eteen -mantralla. Runoon eristetty kieli loi ristiriidattoman ja loogisen, äärimmäisen turvallisuushakuisen maailmankuvan, joka kieltäytyy katsomasta pimeisiin metafyysisiin nurkkiin.<br /><br />Glorian vitsinumerona oli Lausuntaryhmä Siitä pitäen. Se oli hutilyönti. Runoesityksiin liitetty ääriteatraalisen näyttelevä hupiosuus toimi kuin mainoskatko elokuvassa. Kun runoesityksiä tuodaan viihdemäisyyden ja helpommin lähestyttävyyden piiriin, tulisi kiinnittää tarkkaa huomiota tapahtuman luonteeseen yleensä. Esimerkiksi performanssi toimisi olennaisesti kiinnostavampana esityksellisenä vastinparina runoudelle.<br /><br />3<br />Lauantain Poetry Mash! asetti kovat odotukset, ja ne täyttyivätkin heittämällä.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkWPLSBLJhCUXoXtOaAIkI9oTnPLBnRj7ZW7Tcf39J9xsztJ_QEn0r9I1vc3Mrkz_HCkYfiihUeX5QHf-rMOEoNaR2ZBo3CVtAt3cddDFBetSUmy0l7uDLtp3iBbUMbR8Ge37gJz8Afk4/s1600/IMG_2712.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 149px; height: 200px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjkWPLSBLJhCUXoXtOaAIkI9oTnPLBnRj7ZW7Tcf39J9xsztJ_QEn0r9I1vc3Mrkz_HCkYfiihUeX5QHf-rMOEoNaR2ZBo3CVtAt3cddDFBetSUmy0l7uDLtp3iBbUMbR8Ge37gJz8Afk4/s200/IMG_2712.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5510899711054545618" /></a>Ulkomaisista esiintyjistä aloitti tanskalainen <span style="font-weight:bold;">Martin Glaz Serup</span> runollaan <span style="font-style:italic;">Kenttä</span> kääntäjänsä <span style="font-weight:bold;">Marianna Kurton</span> avustuksella. Runo loi kielellisen logiikan, jossa tautologiana toistui ja personoitui sana ja henkilö Kenttä. Listamaisen runon teemat jatkuivat mm. kännykän verkkoon ja piilotellummin <span style="font-weight:bold;">Bourdieun</span> taidekenttään (vai vaikuttiko se vain siltä). Serupin runoissa proosalausemaiset rakenteet ja kirjalliset sisällöt muodostivat avointa poliittisuutta ja analyyseja. Hänen luentansa rytmi teki kielestä tarkkaa ja vaivatonta. Tanskan kielessä paikallissijat tulevat lauseen loppuun, mikä toi foneettisesti kiinnostavan, jotenkin summaavan päätöksen säkeille. Pidin erityisesti hänen viimeisen runonsa muusikosta, joka huomasi ettei ole koskaan sanonut mitään, mikä olisi tehnyt häneen itseensä vaikutuksen.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiVarocCHnfAWVtdlcHnlHeD-pLu6MM9ucettDYxXkSBBGP0AeTxZJKErU4V7HBqaYO6pwOHGagsNbmhCRKx0IKvVFM_VPpoPRqJIhAaLvqxzdqb1QbW4Wtj9iv67-sfJZpkjBLpoFo3VY/s1600/IMG_2715.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 150px; height: 200px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiVarocCHnfAWVtdlcHnlHeD-pLu6MM9ucettDYxXkSBBGP0AeTxZJKErU4V7HBqaYO6pwOHGagsNbmhCRKx0IKvVFM_VPpoPRqJIhAaLvqxzdqb1QbW4Wtj9iv67-sfJZpkjBLpoFo3VY/s200/IMG_2715.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5510900219060411682" /></a>Ruotsalainen <span style="font-weight:bold;">Aase Berg</span> kuului Tukholman 1990-luvun surrealistisiin runoilijoihin. Nyt hän luki runoja luonnosta, jota hän hahmottaa itsenäisenä organismina. Runot olivat pääasiassa kertomusmaisia hyvin tiiviitä ja lyhytsäkeisiä havaintoja - eli aika perinteisen oloisia muodoltaan. Berg kertoi eläneensä viime vuosina kanojen kanssa, josta kirjoittamansa runosarjan hän luki. Se rakentui kuin mikrokolumnimaisiksi estetisoiviksi havainnoiksi, joista syntyi (ihmis)elämän allegoria. Tuntuu, että näiden runojen muodostama kokonaisuus motivoi myös yksittäisiä tekstejä, että ne muodostavat temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Saamani vaikutelman mukaan siitä kuvastuu kanoja pitkään tarkkailleen ihmisen käsitys kanan muodostamasta maailmankuvasta.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB6ufWtydFEMgmrZzcDAXis-kqPc9i8hYptGMA0t9VU-LMbtby9VWODPRNVnD-chIxfb4WAgA3IM78x0OyoJXTjSKGlclEWWLBE79RpnjHYrRcO0efwQZgBHpSxb2sK3UO1lISU3MUmrk/s1600/IMG_2728.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 150px; height: 200px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhB6ufWtydFEMgmrZzcDAXis-kqPc9i8hYptGMA0t9VU-LMbtby9VWODPRNVnD-chIxfb4WAgA3IM78x0OyoJXTjSKGlclEWWLBE79RpnjHYrRcO0efwQZgBHpSxb2sK3UO1lISU3MUmrk/s200/IMG_2728.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5510900661883263266" /></a>Singaporelainen <span style="font-weight:bold;">Alvin Pang</span> on runoilijana hyvin amerikkalainen, mihin on luultavasti vaikuttanut Iowan yliopistossa vietetyt vuodet. Esiintymisen suvereenius olikin omaa luokkaansa, Pang luki vain yhden runon paperista. Muuten hän rupatteli mitä vaivattomimmin yleisölle. Runo alkoi yleensä osana tekstin synnyn taustoitusta, ja sen alkamisen huomasi vasta hetken päästä lauserytmin muututtua. Esityksestä muodostuikin viihteellinen kokonaisuus, jossa runoilijan ja viihdyttävän rupattelijan roolit menivät ristiin pitkässä monologissa.<br /><br />Pangin runot ovat amerikkalaisen helppoja, jopa tyrkkyjä ja loppuun hiotun kirjoitustaidon tulosta. Kokonaisuudesta muodostui nokkela viisauteen pukeutuva analyyttisiin havaintoihin perustuva runoelma. Se oli vieraan tuntuista, sillä Pang näyttää hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on, protestoimatta, tuntematta surua, äärimmäisen integroituneena kuin <span style="font-style:italic;">Valittujen palojen</span> sivuilla, jossa suuretkin ongelmat kääntyvät aina voitoksi. Avausrunossa hän estetisoi lentämistä ja lentokenttää, matkallaoloa ja ilmatilaa, joka on valtioiden sekä lähdön ja saapumisen välissä tavallaan hahmottumaton ja määrittymätön olemisen tila. Amerikkalaiseen tapaan hänen teemansa ja aforistiset totuudet ilmenivät vertauksissa aina banaaliuteen saakka: hän esimerkiksi rinnasti rakkauden kokemuksen huonekasvin kastelemiseen.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEibHxCBZV_ZdqKQg2jEAKB6VbMELR4nltE8vAnQflxzOnH7ejqYn_-Bssw43ZcbuvEo7d8nlZ25CLnKbx6n6YzjkPdm-fOuJDt7vOYXNWjBBqoTSj1oFX-JrTb1KJrisoGTzKNwu6ZMJbI/s1600/IMG_2731.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 200px; height: 150px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEibHxCBZV_ZdqKQg2jEAKB6VbMELR4nltE8vAnQflxzOnH7ejqYn_-Bssw43ZcbuvEo7d8nlZ25CLnKbx6n6YzjkPdm-fOuJDt7vOYXNWjBBqoTSj1oFX-JrTb1KJrisoGTzKNwu6ZMJbI/s200/IMG_2731.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5510900940694925634" /></a><br />Viimeisenä, tärkeimpänä ja parhaana, esiintyjänä lavalle hyppäsi brittiläinen, Brightonista kotoisin oleva, <span style="font-weight:bold;">Keston Sutherland</span>. Hänen runonsa piiskasivat ja tuuttasivat tavaraa sellaisilla affektioilla, että sitä oli vaikea kuunnella istualtaan. Artikulaatio oli perinteisen huolellisen täsmällistä, sanojen painot ja niihin ladatut merkitykset muodostivat hämmästyttävän vaikutelman siitä, että sanoilla voi olla voimaa, joka selättää käyttäjänsä.<br /><br />Sutherland aloitti rakkausrunolla. Hän kertoi etsineensä Googlen avulla netistä ihmisen, ja löytäneensä jonkun nimeltä <span style="font-weight:bold;">Andrew Chan</span>. "Jos olet täällä Andrew, tämä on siis sinulle" Sutherland sanoi, "ja minä tarkoitan mitä olen kirjoittanut. Tämä runo on 20 sivua pitkä." Sutherlandin runoutta on vaikea kuvailla. Teksti oli manauksenomaista ja neuroottista. <a href="http://www.youtube.com/watch?v=SWMTted_5tA&feature=PlayList&p=1E14B96B8A946E0B&index=0&playnext=1">Lukemisen intonaatio</a> teki sanoista puhujan psyyken kuvia, jota kuunnellessa kadotin virkkeiden merkitykset niihin tunnetiloihin, jotka ovat tuottaneet sanat. Sutherlandin hahmon suggestiivisuus lisäsi tätä vaikutelmaa, joka jatkui hieman toisenlaisena myös seuraavassa kahdessa runossa <span style="font-style:italic;">Reindeer </span>ja <span style="font-style:italic;">Forklift</span>. Tätä kaveria täytyy mitä ilmeisimmin lukea.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com6tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-57228302579962046032010-08-22T23:34:00.002+03:002010-08-22T23:39:50.815+03:00Uusia käänteitä WSOY:n syöksyssäViimeaikaisten uutisten perusteella on käynyt yleisesti yksiselitteisen selväksi, että Suomen suurin kustantamo on paitsi kriisissä myös täysin piittaamaton kielialueemme kirjallisesta kulttuurista. Asiaa <a href="http://www.kiiltomato.net/?cat=editorial&id=210">sivusi</a> taannoin herkullisesti <span style="font-weight:bold;">Irina Björkman</span>: "Kustantamoista huolimatta Suomessa kirjoitetaan yhä hienoja kirjoja." <br /><br />Tänään oli Hesarissa kuin lopun aikojen kirsikkana kakun päällä (yllättävän pienikokoinen!) työpaikkailmoitus: "Tunnistatko hyvän teoksen? Oletko työssäsi tinkimätön ja taitava? Saatat olla Suomen johtavan kustantatamon WSOY:n KOTIMAISEN KIRJALLISUUDEN KUSTANNUSPÄÄLLIKKÖ" Paljastavasti työnkuvan maalailu päättyy lakoniseen norsunluutornijohtamista kuvaavaan lauseeseen: "Raportoit kustantamon toimitusjohtajalle." Ei siis esimerkiksi "työsi sisällöistä vastaat" - WSOY:ssä raportoidaan, kuten armeijassa.<br /><br />Vajaa kuukausi sitten <span style="font-weight:bold;">Mari Mörö</span> kertoi <a href="http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/ovatko-syksyn-kirjat-levallaan/185455">Aamulehdessä</a> WSOY:n olevan kuin atomipommin jäljiltä. Lehti tiedusteli tilannetta toimitusjohtajalta:<br /><blockquote><span style="font-weight:bold;">Anna Baijars</span>, ovatko syksyn kirjajulkaisut levällään, ja onko ohjelmaan tulossa muutoksia?<br />- Olen nyt lomamatkalla, mutta lähtiessäni kaikki oli ihan kunnossa, homma oli silloin hanskassa. Ei siellä ainakaan kustannuspäällikkö <span style="font-weight:bold;">Harri Haanpään</span> mukaan mitään hälyttävää tilannetta ollut.</blockquote><br />Hokema kuuluu, että rotat jättävät uppoavan laivan. Se on WSOY:llä jo tapahtunut. Nyt sitten lähti kapteenikin, Haanpää ei jäänyt esittelemään kirjasyksyn satoa, joka arvatenkin on ikimuistoisesti päin persettä. Kustantamon varustajat ja osakkaat pitävät vielä lippua korkealla, WSOY on kuin Napoleon Moskovassa. Harri Haanpää oli viimeinen yhdyshenkilö, joka sai myyvät kirjailijat jäämään kustantamoon. Jos nyt ei totaalisen mahdotonta, niin ainakin lohduttoman vaikeaa on löytää Haanpään saappaat täyttävä seuraaja.<br /><br />Tämä farssi on tietysti erinomaista viihdettä, mutta kyllä se sapettaakin. Kun WSOY:n kuolinkarjaisut alkoivat häiritä normaaleja päivärytmejä, lähti joukko meikäläisiä journalisteja etsimään yhtiön kirstunvartijaa ulkomailta. Sellainen löydettiin Hollannista. Hän sanoi, että teidän kirjat on huonoja ja teidän kirjailijat on liian tylsiä mediahahmoja, ja sitten hän sanoi, että rahallisesti touhu on jotain säälittävän ja turhan väliltä ja menkää helvettiin siitä häiritsemästä, kun tässä on tärkeämpiäkin asioita.<br /><br />Siis loistavaa molièreläistä draamaa, mutta sen sijaan että meidän reaktio olisi ollut terve ja olisimme nauraneet tälle rahanahneelle ignorantille ja tehneet hänestä esimerkin, joka kirkkaasti muistuttaa muutakin maailmaa siitä että yksinkertaiset ihmiset toisinaan saavat valtaa reilusti yli kykyjensä, me otimme hänet vakavasti ja aloimme surra kirjallisen kulttuurin muutosta. Nyt siis tilanne on se, että WSOY:llä on resursseja muille jakaa, muttei minkäänlaista uskottavuutta kustantamona. Lisäksi suomalainen kirjallinen kulttuuri on paljastunut niin heikoksi, että se ei kykene polkemaan maanrakoon WSOY:n hollantilaisia paskateesejä, vaan se sen sijaan odottaa, milloin tämä rutto leviää muihinkin kustantamoihin. <br /><br />Mitä pitäisi toivoa? Olen jotenkin kahden vaiheilla. Tavallaan loogista olisi toivoa WSOY:n syöksykierrettä, että se pelkästään keskittyisi keitto- ja horoskooppikirjoihin ja Bonnier-kustantamon jatkisten painamiseen koviin kansiin. Että se rypisi alhossaan ja muuttuisi avoimesti niin säälittäväksi kuin se nykyään on. Toisaalta niin suuri kirjallinen järkäle kuin WSOY saattaisi kupsahtaessaan myös yksinkertaisesti vähentää kirjallisuuden merkitystä tässä kulttuurissa. Seuraus olisi silloin vain jonkin jääminen pois ilman että mitään tulee tilalle. Auts.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-38374245905511485792010-08-20T12:44:00.002+03:002010-08-20T13:02:56.926+03:00Mainos: rakas ihana byrokratiaByrokraattinen maailmankuva luhisti uskon moderniin yhteiskuntaan viimeistään Kafkan teoksissa. Olenkin taistellut integraatiota vastaan ja luottanut elämässäni vain ihmisiin, joita voin koskettaa ja jotka asemansa sijasta uskaltavat kohdata muut kuolevaiset yksityishenkilöinä.<br /><br />Yksi asia tässä valtakunnassa on kuitenkin sapettanut ja vituttanut ylitse muiden: puhelinmainonta. Asian kiusallisuutta lisää se, että useat puhelinmyyjät kauppaavat lehtiä, joihin itse kirjoitan. Sekalaisten projektieni johdosta joudun vielä vastaamaan tuntemattomiin numeroihin, koska olen työkseni pääasiassa tavoitettavissa.<br /><br />Väistöliikkeistäni esnimmäinen suuntautui <a href="http://www.intermin.fi/vrk/home.nsf">väestörekisterikeskuksen</a> <a href="https://lomake.fi/b/ec/index.cgi/fill/start?s=5FpdVjHJp0OUBxX&return_url=http%3A%2F%2Fwww.suomi.fi%2Fsuomifi%2Fsuomi%2Fasiointi_ja_lomakkeet%2Flomakkeet%2Fmaist_vrk4_90%2Findex.html&goto_fill_if_possible=YES&lomake_id=801&_lang=fi&__lang=fi&recipient_id=50">tietojenluovutuslomaakkeeseen</a>. Idea on hyvä, mutta ei laisinkaan aukoton. Vielä tulee a-lehtien ja kuvalehtien puheluita ja joku innokas miekkonen haluaa sijoittaa kaikki rahani jonkinlaisessa pyramidibisneksessä, johon pitäisi oikein osallistua koulutuspäivän ajaksi ilmaisine lounaineen. Kalsarikauppa ja puhelinliittymäliikenne onneksi kuitenkin loppuivat.<br /><br />Tänään jatkoin taistelua löydettyäni uuden viraston. Senkin nimi huokuu Kafkaa, mikä lisää luottamustani sitä kohtaan: <a href="http://www.ssml.fi/rajoituspalvelut/kuluttajille/puhelintarjonnan_rajoituspalvelu/">asiakkuusmarkkinointiliitto</a>. Tuolta sivuilta löytyvään numeroon kun soittaa, niin kolme vuotta saa kuulemma rauhassa käyttää omaa puhelintaan. Soitin, ja hyvin sujui. Byrokratian estetiikan mukaisesti puhuin tietokoneen kanssa, joka oli puettu miellyttäväksi naisääneksi, tosin jotenkin 80-luvun robottimaiseksi.<br /><br />Nyt sitten jännittää, mistä löytyy lisää suoramarkkinointia valvovia virastoja. Tuskin ne tässä kaikki ovat, nyt eletään kuitenkin 2000-lukua. Sen verran skeptinen kuitenkin olen, että säilytän puhelimeni muistissa numerot "älävastaa" ja "älävastaa2" sekä "luurikorvaan" - ne kolme sitkeintä.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-43605719170006821832010-08-12T17:56:00.005+03:002010-08-12T18:17:32.280+03:00Nippukritiikki: Valikoima asteroideja, Futurama ja Sanakirja*Eilen juhlittiin kolminkertaisia kirjajulkkareita Dubrovnikissa harvinaisen hienoilla teoksilla. <span style="font-weight:bold;">Henriikka Tavin</span> <span style="font-style:italic;"><a href="http://www.poesia.fi/sanakirja/">Sanakirja</a></span>, <span style="font-weight:bold;">Mikael Bryggerin</span> <span style="font-style:italic;"><a href="http://www.poesia.fi/valikoima-asteroideja/">Valikoima asteroideja</a></span> ja <span style="font-weight:bold;">Teemu Mannisen</span> <span style="font-style:italic;"><a href="http://www.poesia.fi/futurama/">Futurama</a></span> ovat jokainen painavaa tavaraa. Ne muodostavat kukin omalaatuisella tavallaan kielestä, sanoista, kirjaimista ja tekstimassoista runoutta. Teokset ovat suvereeneja kuin itsestään selvästi.<br /><br />Kuuluisassa katkelmassa romaanissaan <span style="font-style:italic;">Pariisin Notre-Dame</span> <span style="font-weight:bold;">Victor Hugo</span> kirjoittaa kirjapainotaidon synnystä fraasilla: "Tämä on syrjäyttävä tuon." Sillä hän kuvaa sitä kopernikaalista kumousta, jolloin kiveen hakattu ja kivestä rakennettu jäi lintujen tavoin maailman joka kolkkaan liihottavien painettujen kirjojen jalkoihin. Arkkitehtuuri oli siihen asti edustanut ikuisuutta, totuutta, muistia. Nyt sen paikan kaappasi kirjallisuus, kun monistetut tekstit levisivät kulovalkean tavoin joka puolelle. 500 vuotta kirjapainotaidon syntymisen jälkeen, tässä hypertekstien maailmassa, Tavi, Brygger ja Manninen kirjoittavat runoudeksi kieltä, joka synty-ympäristönsä ulkopuolella paljastaa kauneutensa, haaveensa, maailmankuvansa, ihmiselämän. <br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiFVA0hEY5RcYAiAB6_s8xmMri0ppueoAFuHbvwArV8sl0du_xJ0C5z9VjjJlJvJN2jM8dz7gJEi4mt6WNP4zDvMEluOZwGX4ScMQwxmvk5GMkBOXspspCYrO_kWH3dSN-b6iH_z9Ja2CY/s1600/mikael.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 150px; height: 200px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiFVA0hEY5RcYAiAB6_s8xmMri0ppueoAFuHbvwArV8sl0du_xJ0C5z9VjjJlJvJN2jM8dz7gJEi4mt6WNP4zDvMEluOZwGX4ScMQwxmvk5GMkBOXspspCYrO_kWH3dSN-b6iH_z9Ja2CY/s200/mikael.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5504538649680729314" /></a>Dubrovnikin lavalle kiipesi ensimmäisenä Brygger. Hän kertoi teoksensa syntyneen runokokoelmalle epätavallisesta aineistosta, fragmenteista ja katkelmista, joihin hän on törmännyt ja joiden poeettisuutta pohtinut. "Tällainen aineisto runokirjan sisällä alkaa lähestyä runoutta kuin itsestään", hän kertoi ja lisäsi, että teokseen päätynyt löydetty aineisto on tarkkaan harkittua. Bryggerin lukemissa runoissa korostui niiden kielellinen logiikka, teksteissä on vain vähän kokemuksellisuutta, runot syntyvät tekstimaailmoista ja konteksteista, jotka luovat etäisyyksiä paitsi semantiikassa myös ajassa. Nimiruno <span style="font-style:italic;">Valikoima asteroideja (1801-2006)</span> tuntuu toimivan teoksen jonkinlaisena avaimena. Mielleyhtymä 1800-luvun nimien kauneuteen ja niillä viitattuihin taivaankappaleisiin on periromanttinen. Nimien muuttuminen kirjain-numero-yhdistelmiksi 2000-luvulla kuvaa paitsi koomisesti kliinistynyttä tiedettä myös sitä ulkokohtaisuutta, jonka se on analyytisyydellään saavuttanut.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkWQuauiZ4zoQ-x89n9mSv2GZLTmwVkU-RDoBun1v-znM3oj9lzcn_9ye2YeweBKWl8bUm75biWuHscCM2ycgQtJM5pNjnA4sSKk4Tk2thZOAnOTr63WemZd5ZkNJ0Gz0wk7bOZVO1u7U/s1600/teemu.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 144px; height: 200px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhkWQuauiZ4zoQ-x89n9mSv2GZLTmwVkU-RDoBun1v-znM3oj9lzcn_9ye2YeweBKWl8bUm75biWuHscCM2ycgQtJM5pNjnA4sSKk4Tk2thZOAnOTr63WemZd5ZkNJ0Gz0wk7bOZVO1u7U/s200/teemu.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5504540326183289474" /></a>Seuraavana esiintyi Manninen, joka luonnehti teostaan ytimekkäästi kertomalla, että <span style="font-style:italic;">Futurama</span> on matka. Hän luki runojaan paatoksellisen teatraalisesti, mikä osuu teoksen maailmaan hyvin. Pitkät monologimaiset runot kuvaavat tulevaisuutta utopiana, joka tarkentuessaan muuttuu hetki hetkeltä lähemmäs dystopiaa. Vaikutelma on paikoin kuin epäonnistunutta unelmointia, mikä tietysti kiinnittää huomion tekstin puhujaan. Samalla Futuraman polveileva tarinointi lähestyy kvasifilosofiaa. Kieli nouseekin teoksen keskiöön, kuten myös Mannisen tekemät valinnat: se mihin hänen huomionsa on kiinnittynyt, mitä hän teokseensa on poiminut. Pidän erityisesti Mannisen herkkyydestä, hänellä on runoilijana ihailtava kyky löytää kieltä, jossa puhuja on avoin ja vilpitön, toisinaan jopa huomaamattaan. Energiset tekstit eivät niinkään pursua affektiivisuutta, vaan jonkinlaisia kielessä tapahtuvia ohikiitäviä hetkiä, jolloin sanoista tuntuu huokuvan välähdyksenä niitä käyttävän ihmisen sisin olemus.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgcV5HMzgxX-Xlmg-oLsdvACEjK8rjN_D9b7nUDM_mqH8BUe27YzrMI_JHIvKoQiVITvpon54dglwTwg-QNOTDRn_dMag_ldiw1atp9djENr4Qv1ilIh0rjU-0vyV3AuKXSioulqrU1LD4/s1600/henriikka.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 154px; height: 200px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgcV5HMzgxX-Xlmg-oLsdvACEjK8rjN_D9b7nUDM_mqH8BUe27YzrMI_JHIvKoQiVITvpon54dglwTwg-QNOTDRn_dMag_ldiw1atp9djENr4Qv1ilIh0rjU-0vyV3AuKXSioulqrU1LD4/s200/henriikka.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5504540627041598418" /></a><br />Henriikka Tavi puhui teoksensa yhteydessä runoudesta yleisemminkin: "Kokeellisuuden käsite runoudessa on Suomessa ihan liian laajassa käytössä. Kyse on yksinkertaisesti ilmaisukielestä. <span style="font-style:italic;">Esim Esa</span> on paljon kokeellisempaa runoutta kuin <span style="font-style:italic;">Sanakirja</span>. Siinä mä vaan testasin erilaisilla metodeilla, että tuleekohan tästä runo, ja tulihan se. Sen sijaan <span style="font-style:italic;">Sanakirjassa</span> on kokeellisuutta hyvin vähän."<br /><br />Tavin runonluenta oli pohtivaa, kuten sanakirjojen suhteen kuuluukin. Runoja kuunnellessa mieleen maalautui sanakirjojen luoma laajempi maailmankatsomus, joka on jonkinlainen kaiken kielessä ja kielen kautta käsittämämme kiteytymä, kielellisen ajattelumme operointikeinojen ja reunaehtojen kartta. Paitsi että <span style="font-style:italic;">Sanakirja</span> on hyvin konseptuaalinen (vai konseptualistinen?) teos, se kasvaa riemastuttavalla tavalla mittojensa yli. Oma suosikkini löytyy sanasta "Ö": <br /><br /><blockquote>Oli synkkä ja mysrskyinen yö. Oli vuoden valoisin lyhin yö. Oli aamu, päivä, ilta ja yö. Oli aamuyö, iltayö, keskiyö, sydänyö, kuutamoyö, pakkasyö, tuliyö, yön loimu, ja ilta palasi yöksi; yö pimeni; yö vaaleni: Hän tuli vasta myöhään yöllä yötä myöten yön pimeyden turvin yöksi yön selkään kotiin, painautui sitä vasten. Ja kului monta hyvää päivää, hyvää huomenta, hyvää iltaa, hyvää yötä! Hyvää yötä! (s.89)</blockquote><br /><br />Tavin kykenee luontevasti sisällyttämään puhkikuluneen kliseen runoonsa niin, että sen kauneus paljastuu ja se on taas kuin poimimaton kukka. Kukapa ei saisi mieleensä <span style="font-style:italic;">Tenavien</span> Ressua nakuttamassa kirjoituskoneella 300:aa romaaninalkuaan ikuisesti samalla avauksella: "Oli synkkä ja myrskyinen yö." Tavin ironia, jos sitä on, on niin lämmintä ja hänen luottamuksensa sanoihin niin vahvaa, että kieli tuntuu hänen kynässään täysin tutkimattomalta kaikkien intuitiivisesti jakamalta olemassaolon alueelta. Runon lopetus, huutomerkkiin päättyvä toistuva hyvän yön toivotus päättää myös teoksen. Se tuo sanakirjoille tyypillisesti jonkun kielenkäyttöhetken preesensiin ja samalla paljastaa laajemminkin sen etäisyyden, joka kirjoittajalla niin usein on lukijaansa.<br /><br />*Näiden kolmen kirjan tekijät ovat paitsi ihailemiani runoilijoita myös läheisesti tuntemiani ihmisiä. Kiitos teille, ystävät, jääviydestäni huolimatta olen kirjoittanut tämän tekstin parhaan ymmärrykseni mukaan vilpittömästi.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com5tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-49545155588736260402010-07-31T15:56:00.001+03:002010-07-31T15:57:45.022+03:00Miksi huonot kirjat voittavat palkintoja?Nykykirjallisuuden keskeinen ongelma ovat jurytetyt kirjoituskilpailut, jotka ohjaavat kirjallista ilmaisua ensisijaisesti muotopäteväksi. “Palkitsemme kilpailuissa tekstejä, joihin emme usko ja hylkäämme sellaisia, jotka ovat kömpelöitä, kummallisia, mutta intohimoisia ja kiinnostavia“, <span style="font-weight:bold;">Geoffrey Sirc</span> kirjoittaa teoksessaan <span style="font-style:italic;">Composition as a Happening</span> (suomennos muistiinpanoistani). Haitallinen vaikutus kuvastuu laajemmin siinä, että tällaiset käsitykset määrittävät hyvän kirjoittamisen ja ohjaavat kirjoittajia keskittymään palkitsemiskelpoiseen ulkoasuun.<br /><br />Sama ongelma koskee tämänhetkistä kirjallisuuskritiikkiä. Ennalta-arvaamattomatkin tekstintuottamistavat omaksutaan osaksi kokonaisuuttaan, lukuaktin eheys ja temaattinen itseensä sulkeutuminen ovat yhä perimmäisiä motiiveja kritiikin laatimiseen. Liiallisen siloisuuden voi tietysti muodikkaasti rikkoa yksinkertainenkin ihminen kirjoittamalla virkkeen lopuksi vaikka sanan anaaliraiskaus. Tyylillisen "hyvyyden" kanssa leikkiminen on halpa keino tekeytyä uudisraivaajaksi. Siksi pitäisikin puuttua 1) kritiikkiin, joka epäonnistuu lukemaan teoslähtöisesti tai kysymyään teoksen merkitystä 2) teoksiin, jotka murtavat lukutottumuksia itsetarkoituksellisesti tai kyseenalaisella moraalilla.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com10tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-29186439378466534852010-07-29T13:31:00.001+03:002010-07-29T13:33:14.611+03:00Nettitreffit - kirjallisuusteoria ja käytännötUnohduin lukemaan pitkää ketjua nettitreffeistä, lukekaa tekin, <a href="http://keskustelu.suomi24.fi/node/9214547/flat">tässä on parasta suomalaista proosaa juuri nyt</a>. Aineistosta saisi helpohkosti ironis-älykästä flarffia, mutta se ei tekisi teksteille oikeutta (flarfin ongelmia ovat usein myös tekstien tahaton poliittisuus ja kyynisyys). Sen sijaan proosana näistä kertomuksista valkenee monia asioita, joita kustantamot ja lehtikieli ovat kielestämme turmelleet.<br /><br />Treffeissä on jotain intiimiä, nettitreffeissä kutkutus vielä kertautuu, kun tapaaminen syntyy lähes tuntemattoman kanssa. Romantiikka, toiveet, eroottiset haaveet ja minäkuva ovat kaikki pinnassa tuon muukalaisen kohtaamisessa. Kokemuksesta syntyvät kertomukset ovat affektiivisia ja niitä ovat kirjoittaneet etupäässä ihmiset, joille tekstin tuottaminen näyttää itsessään olevan saavutus. Se tarkoittaa, että mitä pitempi teksti, sen enemmän asiaa ja parempi juttu. Diletanttisen kirjoittamisen laukaiseva syy on yleensä myös painava, näitä juttuja ei ole naputettu huvikseen, ne ovat syntyneet kokemuksista, jotka ovat jääneet vaivaamaan.<br /><br />Intiimiksi luultu tuleekin alueelle, joka on kaikille tuttu. Se on kirjallisesti kiinnostavaa ja tärkeää. Tyylien kömpelyys ja kielioppivirheet tuntuvat vain lisäävän tekstien todistusvoimaa - kuten myös muutamat postaukset, joista paistaa kirjoittamisen harjaantuneisuus. Tässä tulee näkyväksi osaamisen merkitys kirjalliseen ilmaisuun. Juuri kirjoittamisen ja kielen alueella se tuntuu usein johtavan teksteihin, joiden ajatussisältö on täysin yhdentekevä, mutta joiden kirjoitusasu ikään kuin synnyttää merkityksen tunteen.<br /><br />Erityisen ihastuttavaa näissä kirjoituksissa on se, että kirjoittajan pyrkimys luoda tekstillään status on monesti niin läpinäkyvä, että eetos, asiasisältö ja argumentit muokkaavat jonkinlaisia kaksoiskansalaisuuksia - sen mitä kirjoittajat kokevat olevansa, sekä sen jona he tahtovat esiintyä. Se paistaa lauserakenteissa ja väinölinnamaisissa vihjaavissa syvempää tietoisuutta osoittavissa sivulauseissa. Lukiessa koin liikutusta, pidän näistä ihmisistä, toivon heille kaikille hyvää, toivon että he löytävät kumppanin ja pääsevät siitä epävarmuudesta, jota he kokevat itsensä suhteen. <br /><br />Omat nettitreffikokemukseni ovat kaikki viime vuosisadalta. Ne loppuivat jokainen alkuunsa ja niistä jäi lähinnä ulkopuolisuuden tunne. Ensimmäinen tapaukseni oli syvän ja pohjattoman ahdistuksen äärellä, elämäni surkeimman kesän aikana. Asuin yksin Itä-Helsingissä ja töiden jälkeen istuin lähikapakassa entisten vankilakundien kanssa. Työpäivät kului Lasipalatsissa myymälänhoitajana, ja kirjoittelin pitkiä viestejä Whiterabbitille, joka oli vastannut ilmoitukseen, jonka olin jättänyt syntymäpäivänäni. Sähköpostit olivat pakottavan kirjallisen ilmaisuni ainoa muoto, joka lopulta päätyi tapaamiseen. Ihastuin syvästi ja olin valmis jättämään kaiken leevi&theleavingsmaisesti, kuten romantikon kuuluu. Tyttö säikähti ja välit viilenivät muutamaan treffimäiseen tapaamiseen ja sitten sammuivat teiden erkaannuttua.<br /><br />Toinen tapaus kertoi olevansa uudestisyntymiskierron viimeisessä vaiheessa, eli kutakuinkin valmis astumaan ylempään todellisuuteen. Tapasimme ja hän liitti minut elämänsuunnitelmaansa kokolailla kuristavalla tavalla. Sitä seurasi tekstiviestipommitus ja puhelinsoittokierre, joka koetteli hermojani. Lopulta sain kuulla pilanneeni kaiken ja synnyttäneen katkeruutta tuossa ihmisessä, jota en koskaan oppinut tuntemaan. <br /><br />Vielä oli joku kolmas juttu, kahvitapaaminen, mutta en muista siitä mitään muuta kuin että väkinäistä oli. <br /><br />Netistä on tullut romanttisen haaveilun paikka, jossa toiveilla ja mielikuvilla voi värittää todellisuutta. Se on lyyrinen kyky, joka tuskin tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Harmillista vain, että ihmiset lopettavat liihottelun tavatessaan ja mittaillessaan toisiaan arkirealismilla kahvilan pöydän ääressä.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-28894110747116755092010-07-25T15:32:00.002+03:002010-07-25T15:50:27.034+03:00Runouden tämänhetkinen kansallinen tila<span style="font-weight:bold;">- eli yksinkertainen kertomus monimutkaisesta asiasta<br /></span><br />Muutama vuosi sitten Suomessa oli pulaa kaikista monipuolisen runouden keskeisistä edellytyksistä. Puuttui kustantamot, vähäinen kritiikki oli heikkotasoista ja runoutta luettiin sekä opetettiin liikuttavan yksiäänisesti tiiviin kielen kaanonista käsin, modernismin esikuvia mukaillen. <br /><br />90-luvun herkistelevien keskeislyyrikoiden jälkeen kirjallinen kulttuuri veti luukut kiinni juuri sillä hetkellä, kun runokäsitykset alkoivat muovata kielikäsityksiä ja kaunokirjallisuutta laajemminkin. Oltiin tultu rajalle, jossa 60-lukulaiset lakkasivat ymmärtämästä ja kieltäytyivät oppimasta, koska halusivat mieluummin opettaa (oli siinä laiskuuttakin mukana). Heidän maailmansa oli tullut valmiiksi ja saatettu niin pitkälle, että runouden lukutapoihin oli päässyt livahtamaan tukku standardeja, kuten viimeksi kaunotaiteiden aikana. <br /><br />Sittemmin tapahtui se, mitä kutsutaan termeillä, kuten kokeellinen runous, digirunous, vispo, käsiterunous, flarf, äänirunous, runoperformanssi jne, ja johon törmää esimerkiksi ntamon tai poesian nimikkeitä selaamalla tai Tuli&Savu -lehteä lukemalla. Kaikkia näitä perinteisen säerunouden rinnalle ilmestyneitä runomuotoja ei suinkaan ole keksitty äskettäin. Ne ovat vain olleet syvemmällä marginaalissa tomikontioiden ja arnokotrojen määrittäessä aluetta, joka kustantamoiden runouskäsitykseen on sopinut. Kirjallisuuden laajimpana ja perustavimpana alueena runous pääsi kustantamoiden käsissä hiljalleen karsiutumaan runopersooniksi ja sielunmaisemakirjoiksi. Se oli aamiaiskaurapuuroa, jota lusikoitiin lounaalla, päivällisellä ja illallisellakin samaan aikaan, kun kustantajat toivoivat runopoikiensa ja -tyttöjensä kasvavan helpommin myyviksi prosaisteiksi. <br /><br />Kokeellisista kirjoittamistavoista innostuneiden runoilijoiden työ alkoi saada huomiota muutamien kirjallisuuspalkintojen myötä sekä parin harvan laaja-alaisesti ajattelevan kriitikon toimesta. Nyt runous on sitten kasvanut taidemuodoksi, jonka monimuotoisuudesta ja partikulaarisuudesta lehdet kirjoittavat. Käsiin levinneet runokäsitykset ovat myös inspiroineet poetiikan tutkijoita ryöpyttäessään tuhlailevasti runokeinoja ja -käsityksiä kuin modernismin syntyaikoina konsanaan. Kirjallisuuden tutkimus itse asiassa liittyy nykyrunouteen monipuolisen saumattomasti. Kokeellisen runouden äärellä painivien koulutuspohja lienee keskimäärin maisteritasoa, ellei ylikin. Se synnyttää vähän harmillisesti analyyttisyyden auran koko touhun ympärille, vaikka käsitteellisyys on vain yksi nykyrunouden puolista (eikä mielestäni useinkaan kovin kiinnostava).<br /><br />Pikkuhiljaa nykyrunouden liepeiltä on alkanut kuulua myös soraääniä. Esimerkiksi <a href="http://antiaikalainen.blogspot.com/2010/05/suoraa-puhetta-lyriikasta.html"><span style="font-weight:bold;">Tommi Melender</span> kirjoitti jokin aika sitten</a> asenteensa esiin. Vaikuttaa, että hän tahallisesti oikoo mutkia siteeraten arvostamiaan runouden dropoutteja. <span style="font-weight:bold;">Hännikäisen</span> ja <span style="font-weight:bold;">Sutisen</span> odotukset runoudelta taas vaikuttavat aika omituisilta. Kauempaa katsottuna tulee mieleen, että he potevat oidipaalihybristä liiaksi voidakseen nauttia hyvän runouden yksinkertaisista iloista. Jos pari hassua vuotta (tai vuosikymmentä) elämästään kirjoittaa runoja ja sitten "pettyy runouteen", ei mielestäni ole kovin moukkamaista moittia heitä vastavuoroisesti kärsimättömyydestä.<br /><br />Tämän postaukseni laukaisi oikeastaan <span style="font-weight:bold;">Teppo Paulaston</span> <a href="http://sarolehti.wordpress.com/2010/05/29/lopun-alkua-paskateoria-kattaa-jo-kirjallisuudenkin/#comment-637">toisessa yhteydessä</a> kirjoittama näkemys: <br /><blockquote><br />Jos proosa on madaltanut lukijan olemattomiin, on lyriikalla päinvastainen ongelma. Itsetarkoituksellinen kokeilu on vallitsevana kriitikoiden hyväksymänä tyylilajina tekotaiteelliseen kikkailuun johtava tie. Ei toki aina, mutta ei jokainen voi olla avantgarden keihäänkärki.</blockquote><br /><br />Tässä kiteytyy jotakin sellaista, jota tuntuu olevan ilmassa. Tarvittaisiin enemmän rohkeita näkemyksiä ja tulkintoja, jotta runouden kokeilujen arvo tai arvottomuus selkokielistyisi - jotta runoutta kuten muutakin taidetta voitaisiin lähestyä konkreettisemmin vailla käsiteverkkojen etäännyttävää taksonomiaa. Tällaisia keskusteluja kyllä käydään, mutta kenties liian vähän julkisesti. Sen sijaan pinnalle pulpahtelee ennakkoluuloja avantgarden keihäänkärjistä ja runoshakinpeluusta. Näissä molemmissa runokenttäkäsityksissä esiin nousevat runoilevat egot, vaikka kyse on teoksista. Aika harva runoilija mieltää egonsa tai statuksensa tuotantoaan kiinnostavammaksi. Shakinpeluun sijaan runokeskusteluja käydään kirjoista ja niiden mielekkyydestä.<br /><br />Viimeaikaisena esimerkkinä nykyrunouden kutkuttavasta tilasta on <span style="font-weight:bold;">Jukka Petäjän</span> <a href="http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Uuden+runouden+%C3%A4%C3%A4nenmurros/HS20091019SI1KU03l09">nollaksi katsoman</a> teoksen palkitseminen <a href="http://www.sarv.fi/fi/kritiikin_kannukset/">Kritiikin kannuksilla</a>. Tapaus on sen verran paljastava, että on oikeastaan hämmentävää, että tästä ristiriidasta ei ole sen enempää puhuttu (onkohan milloinkaan SARVin pääpalkintoa saanut teos, joka on kriitikissä lytätty täydellisesti?). Nykyrunouden sisältöjen monimuotoisuuteen ja sen tuottamiin teksteihin olisi voitu saada jonkinlaisia suurempaakin yleisöä kiinnostavia näkemyksiä, jos Petäjällä olisi ollut rohkeutta puolustaa kantaansa vaikkapa <span style="font-style:italic;">Nuoressa Voimassa</span> (jonka päätoimittaja lupasi runsaasti palstatilaa asian jatkokäsittelyyn). Vaikka Petäjä ei hommaan ryhtynyt menettäen samalla kasvonsa, on itse ongelma yhtä kaikki se, että runouden ympärille on jäänyt paljon hämmennystä ja ennakkoluuloja. Erikoisuudentavoittelutuomiot sekä runoteoriashakinpeluuhaukut ovat saaneet vastapainokseen palkittuja ja kiiteltyjä teoksia. (Esimerkiksi tuo <span style="font-weight:bold;">Timo Harjun</span> kirja ei selaukseni perusteella ole niin huono kuin kritiikki antaa ymmärtää, muttei kyllä niin hyväkään kuin palkintolautakunta suitsuttaa. Ehkäpä olisi tarpeen kirjoittaa tästä kirjasta kritiikki, joka tarkastelisi myös kirjan vastaanottoa - varsinkin kun teoksen "kokeellisuus" on varsin maltillista.) <br /><br />Samalla kun epämääräiset ja epätarkat näkemykset nykyrunoudesta maalaavat epäreilua kuvaa runoilijoiden "todellisista motiiveista", löytyy kokolailla <a href="http://neliapina.livejournal.com/480731.html">helposti ymmärrettäviä</a> ja <a href="http://luutii.blogspot.com/2010/06/runouksien-kritiikista.html">selkokielisiä</a> tekstejä <a href="http://neljasseina.blogspot.com/">uusista runokeinoista</a>. Runojakin saa <a href="http://www.poesia.fi/">tarkasteltavakseen</a> niin <a href="http://www.nokturno.org/">vaivattomasti</a>, että runsaudenpula on luultavampi syy epämääräisiin ennakkoasenteisiin kuin tiedon puute. (Nettiin pulpahti äskettäin ilahduttavasti uusi anonyymi <a href="http://patalonia.wordpress.com/">blogi</a>, joka selkokielistää runoutta ja sen saamaa kritiikkiä kiinnostavalla tavalla. <a href="http://jyvaskylaschoolofpoetry.blogspot.com/">Toinenkin blogi</a> tuli jokin aika sitten eteeni, sen nimi kertoo runoilijoiden säälittävästä huumorintajusta, mutta monipuolisen tekijäkaartin tekstit ovat komeita, ja niitä selaamalla saa ainakin jonkinlaisen kuvan nykyrunouden joistakin ilmentymistä.)<br /><br />Runouden nykytila vaikuttaa kaksijakoiselta: vastaanottoa leimaa hienoinen kärsimättömyys sen suhteen, että saataisiin lopullinen selvyys siitä, onko nykyrunous hyvää vai huonoa, kaivataan taas standardeja. Kritiikki on tällä hetkellä myötäkarvaista, koska kukaan ei halua olla julkikonservatiivi eli suvaitsematon. Sivulauseissa runoilijoita moititaan sisäpiirileikeistä, vaikka heidän ongelmansa on ennemmin se, että etäällä pysyttelevä yleisö ei pääse ennakkoluuloistaan. Runoilijoiden selittäessä erilaisia runokeinojaan kärsivällisesti ja perusteellisesti heitä syytetään arroganssista ja elitismistä, sillä heidän selityksiensä ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Se taas johtuu siitä, että he ottavat jo valmiiksi huomioon vastaväitteet ja laativat siksi monimutkaisia virkkeitä ja pitkiä ajatuspolkuja puolustaakseen diversiteettiä manifestoinnin sijasta.<br /> <br />Runot ovat onneksi näistä kirjallisuuskeskusteluista voittopuolisesti irrallaan. Ne vain odottavat lukijaansa ja paljastavat salaisuutensa jokaiselle avoimelle silmäparille, useimmiten ne ovat kokemuksellisia ja suoria eivätkä kryptisiä. Osassa nykyrunoudesta kieltä ja tekstin hahmottamista vain käytetään toisin kuin aiemmin.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com12tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-76324603953299359812010-07-22T14:48:00.001+03:002010-07-22T14:51:34.300+03:00Kun Dumari tulee, Dumari tappaaAjauduin takaisin Helsinkiin kuin vesi suihkun lattiakaivoon. Taustakohinamainen elämä ja aherrus tunkeutuivat muutamassa tunnissa solujen väleihin muuttaen orgaanisen aikakäsitykseni takaisin mekaaniseksi. Tunnen olevani jälleen itsestäni vastuussa, tutusti kyborgina muiden joukossa, osa "meitä". Löysinkin itseni heti metropolin polttopisteestä, <span style="font-weight:bold;">Tuomari Nurmion</span> keikalta Tavastialla.<br /><br /><span style="font-weight:bold;">Tuomari Nurmio & Hunajaluut</span> on jonkinlainen sukupolvensa dream team, jossa <span style="font-weight:bold;">Tohtori Hillillä</span> paukuttaa rumpuja, <span style="font-weight:bold;">Esa Kuloniemi</span> soittaa sähkökitaraa ja <span style="font-weight:bold;">Aija Puurtinen</span> bassoa Nurmion levittäessä paletiltaan kaikki tunnetuimmat kansallisomaisuudeksi muuttuneet laulunsa leveällä sudilla ja säästelemättä. Ei yhtään välibiisiä eikä hengähdystaukoa, siitä huolimatta vajaan parin tunnin ilta ei riittänyt läheskään kaikkiin hitteihin. <br /><br />Kokoonpanon viime syksynä aloittaman keikkailun idea on uudet sovitukset ja paikoin aikamoisen läskiksi ajautuvat soundit, jotka on sorvattu Nurmion 30-vuotistaiteilijataipaleen merkkipaaluihin. Ikää ja karismaa saaneen Nurmion äänessä on vaikuttavaa rosoa, eikä hän roiku missään menneessä. Kun hän esittää vuosikymmenien takaisia laulujaan, hän ei toista niitä, vaan tuo ne tähän hetkeen. Silti vanhojen biisien soittamisesta tulee mieleen, että tämä oli alun loppu.<br /><br />Kymmenen vuotta sitten samaisella Tavastialla Nurmio soitti 20-vuotistaiteilijauransa juhlakeikan. Paikalle kokoontunut yleisö odotti tietysti nostalgiailtaa, mutta Nurmio näytti haikailuille kankkua vyöryttämällä tuoreinta tuotantoaan, eikä soittanut ainuttakaan klassikkoa. Hän on ollut monipuolisuudessaan ja suvereeniudessaan omaa luokkaansa paitsi muusikkona myös lyyrikkona.<br /><br />Vaikka eilinen keikka oli jonkinlainen unelmien täyttymys, mieltäni kaihertaa tunne, että kaikki sujui liian suunnitellusti. Uudet sovitukset toivat Nurmion biiseihin runttia, kuubalaisia rytmejä, reggaeta, hienoja sooloja, irtonaisuutta. Silti soitossa oli jotakin analyyttistä, kuin esiintyjät olisivat olleet liian taitavia ja siksi selättäneet osaamisellaan ne äänet, joita soittimista lähtee, kun ylitetään se raja, jolloin ilmaisuntarve sivuuttaa tekniikan.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-67485245315461143012010-07-07T16:16:00.004+03:002010-07-07T16:44:42.330+03:00Kritiikkikeskustelua Yle Puheessa<span style="font-style:italic;">Kulttuuripeilin</span> <span style="font-weight:bold;">Teemu Laaksonen</span> soitti Yleltä ja kysyi, lähdenkö juttelemaan kritiikistä. En päässyt, keskusteluun osallistui kriitikko <span style="font-weight:bold;">Kyösti Niemelä</span> <a href="http://areena.yle.fi/audio/1123593">(alkaa 28. minuutin kohdalla)</a>. Aihe on kuuma ja tukalakin: <span style="font-weight:bold;">Veli-Pekka Leppänen</span> kirjoitti Hesariin 7.3. <a href="http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Norsu+on+vastenmielinen+el%C3%A4in/HS20100307SI1KU02p90">torppauksen</a> <span style="font-weight:bold;">Teemu Kaskisen</span> ja <span style="font-weight:bold;">Heikki Heiskasen</span> dekkarista <span style="font-style:italic;">Norsun vuosi</span>. Tästä katkeroituneena Kaskinen on kirjoittanut uusimpaan <span style="font-style:italic;">Imageen</span> perusteellisen ja henkilökohtaisen jutun kohtaamastaan vääryydestä, josta nyt siis Laaksonen teki tärkeän julkisen keskustelun.<br /><br />Kaskisen maalaama asetelma on 1800-lukulaisen klassinen: kriitikon tarkoitushakuinen kölin alta uittaminen sortaa puhtaasti poliittisin perustein kirkasotsaista sarkasmia luoneen romaanitaiteilijan.<br /><br />Kysymys kuuluu: mitä on kritiikki ja mitä sen tulisi olla? Saako tällaista kritiikkiä tehdä, vai onko sen paikka menneisyydessä? Onko tämä rakentavaa kritiikkiä vai (<a href="http://www.tulijasavu.net/2009/02/kritiikin-kritiikin-kritiikkia/"><span style="font-weight:bold;">Mervi Kantokorvenkin</span> paheksumaa</a>) vihakritiikkiä?<br /><br />Aiheen käsittely ei Laaksosen hyvistä kysymyksistä huolimatta osu ytimeen. Jäädään vatvomaan taistolaisuutta ja Suomen poliittista ilmapiiriä - sekä aika yleisen tason kulttuurispekulaatiota. Kysehän on taideteoksesta ja kritiikin sydämessä tulisi olla pohdintaa siitä, millaista on taideteoksen kokeminen. Leppäsen kritiikki on kova, ja sen luoma tuomio on moraalinen. Hänen tekstinsä perusteella <span style="font-style:italic;">Norsun vuosi</span> on peräkammarinpoikien väkivaltapornoa. <span style="font-style:italic;">Kulttuuripeilin</span> lähitarkasteluun joutuu erityisesti kritiikin kohta: <blockquote><br />Norsun vuodessa ihmisillä tehdään ja teetetään monenlaista arveluttavaa, peräti helposti tunnistettavilla poliitikoilla. Todellisuusvastineilla saisi kyllä leikitellä varsin varoen, semminkin kun oikeita vihasivustoja päätyy paraikaa poliisitutkintaan. <br />Eikä vasta-argumenttina nyt kelpaa, että kirjallisuushan heijastelee tosielämää. Ennemminkin soveltuu koeteltu neuvo: älä yllytä hullua.</blockquote><br />Tästä päädytään taidekeskustelun sijaan heikkotasoiseen politiikkavatvomiseen, mikä romaanikirjallisuuden suhteen ei ole mielestäni kovin kiinnostavaa. Romaani on maailma, jossa lukijan olemus joko tulee tai ei tule puhutelluksi. Taideteos on kokemus. Kriitikolla täytyy olla oikeus kieltäytyä suvaitsemasta kaikkea, kritiikin tehtävähän on pohtia taideteoksen maailmaa laajemmin. Tyrmäävä kritiikki on paikallaan ja tärkeä, jos teoksen moraali on vastenmielinen. <br /><br /><span style="font-style:italic;">Norsun vuoden</span> suhteen keskustelussa olisi pitänyt lähteä siitä, miksi kirja on tehty. Nyt ainoat viitteet siitä ovat vihjaukset postmodernista ironiasta ja sarkasmista: revitään pää irti viiden sivun yksityiskohtaisella kuvauksella ja sanotaan, että tämä on tehty hirtehisellä huumorilla. Kriitikkoa syytetään poliittisesta konservatiivisuudesta, vaikka osuvin kysymys olisi ollut: miksi tällainen kirjallisuus on hänen mielestään vastenmielistä ja minkä takia sitä ei tarvitse hyväksyä.<br /><br />Taidekritiikissä ei ole kysymys mielipiteellisestä tykkkään/entykkää -tekstistä. Kritiikin tehtävä on pohtia ja tiivistää taideteoksen merkityksiä. Kritiikin on nähtävä teoksen luoma maailmankuva ja sovitettava se ihmiselämään.<br /> <br />Kaskisen katkeruus on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta <span style="font-style:italic;">Imagen</span> panos tähän tapaukseen vaikuttaa typerältä. Kaskinen kertoo vastaavansa kokemaansa asiattomuuteen asiattomasti, mikä on oksennusta eikä keskustelua. Sitä kannattaisi tehdä sähköpostissa tai päiväkirjassa julkisen foorumin sijaan. Hänellä ei myöskään ole kovin uskottavaa näkemystä kritiikkiin. Kun Laaksonen kysyy Kaskiselta kritiikin tehtävää, tämä vastaa, että se on "kertoa mitä ajassa tapahtuu" sekä esittää toimittajan "oma näkökulma".<br /><br />Ei se niin ole. Vastaus on itse asiassa yksinkertaisuudessaan keskustelun tyhjentävä. Jos kritiikin ja taustoittavan uutisoinnin välimatkan tulisi kirjailijan mielestä olla näin lyhyt, tuskin tarvitsee enää ihmetellä, miksi hän tuohtuu kaikesta kielteisestä teostaan luonnehtivasta palautteesta. <br /><br />Esikoiskirjan saamat kehut hän tosin kiitollisesti otti vastaan. Ehkäpä "ajassa tapahtuminen" ei sitten koskaan ole moraalisesti arveluttavaa tai vain muuten heikkotasoista.<br /><br />Kaskiselle kuitenkin pieni ja kriittisesti maltillinen hatunnosto julkisesta metelistä. Kysymyksenasettelun tarkennuttua se saattaisi jopa viedä keskustelua kritiikin asemasta eteenpäin.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-6751590236958669472010-07-06T15:19:00.002+03:002010-07-06T15:35:58.306+03:00Jyväskylä Parnassossa - Karri Kokon matkareportaastista ja sen vastaanotostaTaustaa: <br />Kirjoitin Keskisuomalaiseen taannoin <a href="http://laadunvalvontayksikko.blogspot.com/2010/03/nykyrunousartikkeli-keskarissa.html">artikkelin</a> eräänlaisena yhteenvetona pitkään jatkuneelle jyväskyläläisen kokeellisen runouden esiinmarssille eri yhteyksissä, haastatellen pääasiassa itseäni viisaampia <span style="font-weight:bold;">Maaria Pääjärveä</span> ja <span style="font-weight:bold;">Teemu Mannista</span>. Sittemmin <span style="font-weight:bold;">Ville Luoma-aho</span> linkkasi <a href="http://neliapina.livejournal.com/">blogissaan</a> Ylelle antamaansa <a href="http://yle.fi/alueet/keski-suomi/2010/04/runo_roihahti_jyvaskylassa_1633123.html">haastatteluun</a>, johon kirjoitin <a href="http://laadunvalvontayksikko.blogspot.com/2010/04/jyvaskylan-runokoulukunta-ja-muuta.html">omat täydennykseni</a> sekä myöhemmän <a href="http://laadunvalvontayksikko.blogspot.com/2010/05/porvoon-runokoulukunta-tampereen.html">laajennuksen</a>, johon taas <span style="font-weight:bold;">Reijo Valta</span> esitti <a href="http://poistyopoydalta.blogspot.com/2010/05/jyvaskylan-runokoulukunta.html">näkemyksensä</a>, kunnes <span style="font-weight:bold;">Paavo Haavikko</span> perusti <a href="http://jyvaskylanrunokoulukunta.blogspot.com/">Jyväskylän runokoulukunnan</a>. Kaikkea muutakin tietysti tapahtui joka puolella aiemmin, samaan aikaan ja myöhemmin, mutta tässä on omat tartuntani aiheeseen.<br /><br />Nykytilanne: <br />Nyt sitten Parnassossa ilmestyi <span style="font-weight:bold;">Karri Kokon</span> kirjoittama laajahko reportaasi jyväskyläläisestä runoudesta. Teksti on mainio - varsinkin kun ottaa huomioon, että mittarissa oli aikamoiset asteet jo ennen kuin hän otti löylykauhan käteensä. Isot pojatkin ovat pikkuhiljaa heräämässä, <span style="font-weight:bold;">Teppo Kulmala</span> <a href="http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/jyv%C3%A4skyl%C3%A4-runouden-imussa/577131">kirjoitti</a> Parnasson luettuaan referaatin sekä oman taustoituksensa Keskisuomalaiseen ja muistutuksen paikallisen kirjallisen elämän isommasta kuviosta, josta ne runoilijatkin ponnistavat. Kulmalalle on vastattava, että hän on tietysti osaltaan oikeassa, mutta kirjallisuuden sisällölliseltä puolelta katsottuna hänen sanansa runoilijoiden sisäänpäinlämpiävyydestä ovat kohtuuttomia. Avoin ja julkilausuttu lähtökohta kun on kaikkien vähänkään kiinnostuneiden tervetulleeksi toivottaminen.<br /><br />Kokon visiitti on kaupungissa tietenkin vielä tuoreessa muistissa, enkä ole hänen reportaasistaan kuullut mitään kielteistä. Päin vastoin, reissu elää suullisena perimätietona, josta on irronnut omia hauskoja anekdoottipolkujaan. Koska runoporukka on tunnetusti suorasanaista ja itseään säästelemätöntä, se lienee todiste tekstin onnistuneisuudesta. Totta onkin, että Kokolla on ihailtava kyky kirjoittaa lämpimästi ja kohdettaan arvostavasti, hän on erinomainen toimittaja. Tekstin pysyttäytyminen tiukasti makrotasolla tosin herättää kysymyksiä, kuten tapaus Kulmala osoittaa. Kokon jutussa oleva <span style="font-weight:bold;">Risto Niemi-Pynttärin</span> lause: "Yhtäkkiä vanha vaan alkoi näyttää vanhalta" taisi osua, vaikka sen tarkoitus tuskin olikaan astua kenenkään varpaille. <br /><br />On vaikeaa kirjoittaa edes reportaasiin mitään Jyväskylän runoääntä/poetiikkaa, eikä Kokko sitä ole yrittänytkään. Lukiessa kuitenkin etsii johtolankaa, ilmiötä, joksi nousee nyt henkilöt, merkittävimmin <span style="font-weight:bold;">Kristian Blomberg</span>. Hän onkin mukana monituisissa asioissa, mikä johtuu siitä että hänellä on paitsi kyky saattaa aloittamansa asiat ensiluokkaisella statsilla loppuun, myös perusteellisuutta ja korvaamaton lahja löytää merkityksiä - eikä pahemmin tarvetta keulia.<br /><br />Kokko kirjoittaa osuman kertoessaan runosalongista: "kuka tahansa saa osallistua. Salonkiin ei tulla esiintymään. Lukeminen ja keskustelu tapahtuvat samalla tasolla." Tämä on iso asia. Pidän itselleni tärkeimpänä Jyväskylän kirjallista elämää määrittävänä juttuna sitä, että henkselinpaukuttelu puuttuu. Kaikki saa osallistua, kaikista ollaan kiinnostuneita, sisällöt ratkaisevat. Hierarkioiden puute tuottaa keskittyneisyyttä ja avoimuutta. Omaa kiinnostustani touhuun on lisäksi ratkaisevasti määrittänyt se, että kun kenellä tahansa nusahtaa hommat kohdilleen, sitä juhlitaan kuin kaadettua hirveä rautakaudella. Toisaalta pieleen menneistä jutuista annetaan kovaakin palautetta. Se synnyttää ilmapiirin joka on oma kulttuurinsa. <br /><br />Samaan aikaan kun isot kustantamot ja lehdistö pukee kirjailijoita yksityisyrittäjiksi, brändeiksi ja kilpailijoiksi toisiaan vastaan tai omituisiksi klikeiksi, sivuutetaan Jyväskylässä koko touhu kuin sitä ei olisi olemassakaan. Se on ihmeellistä ja se on onnellista. Se on kirjallisuutta, jolla ei ole välimatkaa elämään ja jota ei tarvitse myöhemmin löytää aikansa väärin ymmärrettynä taiteena. On ihailtavaa viisautta kyetä muodostamaan oma näkemys. Sitä kuvastaa esimerkiksi se, että tekstien volyymi tai kustantaja tai kirjoittajan asema ei vaikuta juuri mitenkään luentoihin. Eikä palautteen antajan status tee arvion painoarvoa asiasisältöä suuremmaksi. Isällisiä ja äidillisiä äänenpainoja ei ole (tai ne sivuutetaan), ja se on mitä ilmeisimmin elämänlaatua kohentava seikka. <br /><br />Sen sijaan käytössä on kunnollista vanhan ajan sivistystä. Hätiköityjä johtopäätöksiä osataan asettaa parempiin mittasuhteisiin eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Pahimmillaan kirjallisuuden opiskelu on harrastus tai kuriositeetti, jota työelämässä hävetään repsahduksena kaupallisen alojen tutkintoihin verrattuna. Kun riittävän moni jättää menemättä työelämään ja jatkaa vaan kirjojen lukemista, niille muodostuu käyttöarvoa ja niiden merkityksiä osataan siirtää nykyaikaan. Vielä kun löytyy kiinnostusta tekstien kirjoittamiseen ja muiden kuuntelemiseen ollaan ajautumassa tilanteeseen, josta Kokko kirjoittaa Blombergin suulla vaikuttavasti: "Runous valtakuntana on historiallisesti syvä ja edustaa vapautta. Saa olla yhtä aikaa nöyrä ja ylpeä tajutessaan kuuluvansa tasaveroisena joukkoon."<br /><br />Kokon jutussa on yksi kauneusvirhe, joka löytyy <span style="font-weight:bold;">Katariina Vuorisen</span> haastattelusta. Se on kirjoitettu passiiviin, mutta sanottu yksikön ensimmäisessä: "Nuorten jyväskyläläisrunoilijoiden esiinmarssi ei kuitenkaan näy valtakunnan tasolla, ja se harmittaa. Kun Yle Teeman Kirjamaa vieraili Jyväskylässä 2009, esiin nostettiin pelkkiä prosaisteja, pääasiassa vanhemmasta päästä."<br /><br />Ei harmita. Jyväskylän kirjallisuudessa inspiroi paljolti juuri se, että se ei ole valtakunnan keskellä muuten kuin maantieteellisesti. Eikä Kirjamaahan suhtauduta käsittääkseni sellaisella vakavuudella, että tapausta pidettäisiin menetettynä mahdollisuutena. Hyvä se on prosaistienkin kanssa jutella (tosin Kirjamaan tapa lähestyä asioita on kovin myötähäpeää herättävä).<br /><br />Reportaasikokonaisuudessa nousee vielä kuvat esiin. <span style="font-weight:bold;">Anna Koivisto</span> on kuvannut Kirjailijatalon portailta vastavaloon tumman peruspotretin suht kovassa valossa, mikä on omituinen veto. Vakiopaineen kanssa samankaltainen homma, mutta miljöön sijaan kuvassa on baaritiskin vastapuolen ilmoitustaulu - ja viimeisenä kuvana osa <span style="font-weight:bold;">Kari Alosen</span> veistoksesta, joka ei liity oikein mihinkään, paitsi kömpelön kirjallisesti teosnimen kautta.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-2503649709376072772010-06-24T13:32:00.003+03:002010-06-24T14:36:36.143+03:00WSOY - Goljat ilman Daavidia vai Kyklooppi ilman OdysseustaVietin reilun viikon merellä. H-veneemme purjeet nielivät ahneesti tuulta ja horisontissa päiväkausia siintänyt Suursaari vei ajatukseni useana iltana vanhaan venäläiseen aviopariin. Suursaaren majakka on yhä automatisoimaton. Istuin yöllä kalliolla, kun majakan valo pyyhki taivaanrantaa ja ajattelin majakanvartijoina toimivaa venäläispariskuntaa.<br /><br />Lukemistakin oli mukana: Hesari jossa kerrottiin että <span style="font-weight:bold;">Sofi</span> on saanut potkut. Kyseinen hesari oli muutenkin onnistunut numero, mutta tämä skuuppi hihitytti minua itäisen Suomenlahden aalloilla. <span style="font-weight:bold;">Antti Majanderin</span> keuhkoontunut kolumni jutun nurkassa hymyilytti monta päivää. Kulttuuritoimituksen esimies käytti arvovaltaansa ja sotki itsensä risuihin näkemättä metsää. No joo, Sofi on tietysti Majanderin kaveri, kirjailitarhan laatii höperöitä kolumnejaan kyseiseen aviisiin kerran viikossa. Kovin pieniin yksityiskohtiin WSOY:n luisu on kuitenkin mediassa ankkuroitu.<br /><br /><span style="font-weight:bold;">Siltaloiden</span> lähtö WSOY:stä tuntui jonkinlaiselta päätökseltä pieleen menneelle kehitykselle. Sitä ennen oli jo pitkään ollut selvää, että kustannusalan jättiläinen tekee pesäeroa kirjallisuuteen kulttuurin elävänä organismina takoakseen rahaa helposti myyvillä ja tuotteistettavilla niteillä. Kohderyhmäksi ja koko kustantamon maaliksi on paljastunut isän- ja äitienpäivä sekä joulu. Keittokirjaa ja <span style="font-weight:bold;">Remestä</span>. Jos WSOY olisi elokuvaohjaaja, se olisi <span style="font-weight:bold;">Timo Koivusalo</span>: erinomainen budjetinlaatija ja valtavan koneiston suvereeni pyörittäjä, jonka tuotokset ovat parhaimmillaankin sofistikoitunutta kainalopierua.<br /><span style="font-weight:bold;"><br />Anna Baijarsista</span> ei tullut WSOY:lle sen kaipaamaa kulttuurivaikuttaja-toimitusjohtajaa. Uutisten perusteella hän mäkättää ja varjelee asemaansa eikä piittaa kirjallisuudesta, koska ei ymmärrä sitä. Sen sijaan häntä kiinnostaa budjetti, joka laaditaan häikäilemättömästi pääomaa varjellen. Kirjailijoiden tyytymättömyys ei ole salaisuus, kuten ei myöskään koko syndikaattia määrittävä paska meininki. Viime syksynä Baijarsin järjestämään "kriisikokoukseen" saapui vain kaksi kirjailijoina mielellään esiintyvää tyrkkyä, jotka asettivat mittasuhteet koko touhulle ja antoivat kustantamolle sen ansaitsemat kasvot: <span style="font-weight:bold;">Tapio Liinoja</span> ja <span style="font-weight:bold;">Roman Schatz</span>. Tässä on vuoden 2010 WSOY, suomalaisen kirjallisen kulttuurin suurin vaikuttaja ja kruununjalokivi.<br /><br />WSOY:n tilanne on kiinnostava ja olen tiedustellut kustantamon ilmapiiriä useilta sen tiimoilla painineilta ihmisiltä. Yleisvaikutelma on täysin kuollut. Mammutti jättliläisbudjetteineen toimii kuin robotti, eikä mihinkään innostavaan ja uuteen näytä löytyvän mitään kiinnostusta. Kaikki on rutiinia ja lukevaa yleisöä halveksivaa bisnestä, jonka huomaa vuosi vuodelta selvemmin, kun seuraa kevään ja syksyn uutuuskirjoja. Väsymys on voittanut, samoin usko elävään kirjallisuuteen. WSOY on päättänyt kaivaa itselleen haudan ja kuopata kirjallisuutta mukanaan mahdollisimman laaja-alaisesti. Siinä missä Timo Koivusalolla on innostumisen kyky, on WSOY:llä pelkkä totinen ja kyyninen "linja". Se muistuttaa hämmästyttävästi myyttistä hirviötä - mutta sen sijaan että kukaan tulisi ja peittoaisi sen, se sokaisee ja kivittää itse itsensä.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-7920580503354547372010-06-09T23:02:00.002+03:002010-06-09T23:11:27.594+03:00Street-runokoulu<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVklP7jppWouy8AQKiLoAXo3OlcV_TIM6zkPZnO86h6RgfLfxJlzqP_xPxTkX5LLdy3TfRKHFav4YNR7Uwse2nJPgOXs2UVpiKiHmJfCQNOlOpC5vxtxfgPFFfNvbEfvOWynxPCm7mkbw/s1600/a32_shcool.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 250px; height: 188px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVklP7jppWouy8AQKiLoAXo3OlcV_TIM6zkPZnO86h6RgfLfxJlzqP_xPxTkX5LLdy3TfRKHFav4YNR7Uwse2nJPgOXs2UVpiKiHmJfCQNOlOpC5vxtxfgPFFfNvbEfvOWynxPCm7mkbw/s400/a32_shcool.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5480868960166366962" /></a><br />Tutkijat kiistelevät onko tässä kuvassa kyseessä street-runokoulu, street-runouden ensimmäinen virallinen manifesti, vai street-runoudesta irronnut poliittinen koulukunta (kyllä, tulkinnalliset sisällöt juuri sanan school kohdalla ovat ehtymättömät, tästä kumpuaakin tämän liikkeen nerous - sanoja ei koskaan valita sattumalta. Kaikki on mietitty loppuun). Olen vahvasti ensimmäisen näkemyksen kannalla, päätään raapiva nuorukainen etualalla on selvästi vasta opettelemassa tätä touhua.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-55387478474067681402010-06-07T15:30:00.003+03:002010-06-07T15:46:53.978+03:00Pari sanaa julkisesta taiteesta<span style="font-weight:bold;">Pekka Jylhä</span> teki Kaivariin <span style="font-style:italic;">Odotus</span>-vitsiteoksen kiillotetusta pronssista, jonka vastaanotto ja <a href="http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Odottava+%C3%A4iti+-veistos+t%C3%A4n%C3%A4%C3%A4n+Helsingin+Kaivopuistoon/1135256699915">tolkuttomat luonnehdinnat</a> lehdissä koettelivat uskoani ihmiskuntaan. Teknisesti heikkotasoinen esittävä ja vieläpä kömpelö teos uskomattoman kehnolla symboliikalla aplodeerattiin kaupunkikuvan osaksi samaan tyyliin kuin tarjoilijan aivastamat limpit olisi kiitetty annokseen kuuluviksi.<br /><br /><span style="font-weight:bold;">Otso Kantokorpi</span> (muutamien aika lailla heikompien julkisen taiteen blogipostausten lomassa) <a href="http://alastonkriitikko.blogspot.com/search/label/Pekka%20Jylh%C3%A4">kirjoitti kuitenkin vapauttavasti</a> ja rehellisesti osuvan analyysin, jota lukiessa tunsin suunnatonta huojennusta ja helpotusta, jopa kiitollisuutta. Ehdotukseni Helsingin kaupungille onkin, että Kantokorvelta pyydetään lupa jutun kiveen hakkaamiseen, joka liitetään <span style="font-style:italic;">Odotus</span>-teoksen pysyväksi kiinteäksi osaksi. Teko olisi sikälikin tärkeä, että se osoittaisi mitkä mahdollisuudet kritiikillä on nostaa taidetta aikana, jona se rypee vastaanottonsa kanssa täydellisessä yhdentekevyydessä ja näköalattomuudessa.<br /><br />Jylhän puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että materiaalivalintana klassinen pronssi on nykyään edistyksellinen. Se kestää säätä ja aikaa - huolimatta siitä, että tällä teoksella on kiinteät kulut, sillä se pitää tavan takaa kiillottaa ja sisään ujutettu lamppu vaihtaa - sekä onttoon teokseen arvatenkin ilmestyvät tupakantumpit ja muut roskat tyhjentää. <br /><br />Toissa talvena tein juttuprojektia Jyväskylän julkisesta taiteesta. Kiersin parin viikon aikana kaupungin jokaisen julkisen teoksen. Kiinnitin huomiota siihen, miten nuorta Jyväskylän julkinen taide keskimäärin on ja miten käsittämättömän heikko nykytaiteilijoiden materiaalitaju on. Suuri osa teoksista oli ilmestynyt vähän kuin vahingossa katujen varrelle ja otettu sitten osaksi kaupunkikuvaa. <br /><br />Aihetta taustoittaessani kysyinkin Jyväskylän yhdyskuntatekniikan rakennuttajahortonomi <span style="font-weight:bold;">Leena Rapolta</span> seuraavaa: "Huippuvuonna 2002 pystytettiin julkinen taideteos joka 52. päivä. Tällainen tahti voi aiheuttaa vauhtisokeutta. Miten taidehankintojen onnistumista analysoidaan?" <br /><br />Hän vastasi: "Tarvitseeko sitä analysoida? Taiteen tehtävä lienee herättää tuntemuksia, saada kokemaan ja tuntemaan jotain. Jokainen kokee ja tuntee tavallaan. Palautetta tulee yhdyskuntatekniikalle varsin vähän. Yleensä palaute liittyy pääsääntöisesti patsaiden kuntoon tai kunnostustoiveisiin."<br /><br />Eli suomeksi: kun teos on pystytetty, se on sillä hyvä. Eikä sen onnistuneisuutta tarvitse sen enempää pohtia. Julkista taidetta on hyvä olla, koska niin yleisesti on totuttu ajattelemaan. Sisältöpuoli ja esteettiset kysymykset ovat sen sijaan yhdentekeviä. Tämä myös näkyy Jyväskylässä ja muissakin kaupungeissa järkyttävällä tavalla. Mitään muuta taidetta tai taiteen lajia tuskin tehdään vastaavalla tavalla vailla lähes mitään laadullisia kriteerejä. Julkinen taide on monelta osin pakkopullaa, joka suhteessa infraan on niin halpaa, ettei siitä tarvitse piitata.<br /><br />Hämmästyttävin juttu koko oopperassa on kuitenkin nykykuvataiteilijoiden lähes täydellinen materiaalitajun puute. Ennen pitkää se saattaa johtaa jopa onnettomuuteen jalankulkijan jäädessä romahtavan teoksen alle. Julkiset teokset pyrkivät usein näyttävyyteen - kohoten esimerkiksi useiden metrien korkeuteen. Taiteilijat käyttävät enenevässä määrin materiaaleja, kuten pelti tai rauta ja liittävät niitä toisiinsa huterilla juotos- tai hitsaussaumoilla. Mobileissa kymmenien kilojen ulokkeet saattavat uhmata painvoimaa vain satunnaisen laakerin kestävyydellä.<br /><br />Pahin ongelma on kuitenkin julkisen taiteen "pysyvyys". Niitä puretaan vain harvoin, ne on ajateltu osaksi pysyvää kaupunkikuvaa. Esimerkiksi Jyväskylän Rantaraitilla on huonekaluputkesta tai paksummasta ontosta rautaputkesta väkerrettyjä teoksia, joista näkyy jo kantavissa rakenteissa korroosion jäljet muutaman vuoden jälkeen. Taiteilijat kuvittelevat, että primer-maalit (tai sinkkikerros raudan päällä) ovat ikuisia. Todellisuudessa ne alkavat hilseillä jo vuodessa ja säilyttävät sen jälkeen kosteuden raudan pinnalla. Teoksien huoltamisen tulisi siten olla jokavuotinen projekti, mihin tietenkään millään kaupungilla ei ole varaa. Kultauskin tulisi halvemmaksi. Lopputulos on kammottava. Esteettisesti hilseilevät maalit ja ruostevalumat ovat ehtaa Neuvostoliittoa. Satojen kilojen massat tällaisella hapertuvalla perustalla taas tulevat ryminällä alas sopivassa syysmyrskyssä.<br /><br />Tämä kaikki tietysti kertoo julkisen taiteen nykymerkityksestä: yhdentekevää kaupungin asukkaille, yhdentekevää kunnallistekniikalle, mutta taiteilijoille tärkeä mahdollisuus työnsä opetteluun ja erilaisiin materiaalikokeiluihin.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-3622964277789730442010-06-03T16:56:00.004+03:002010-06-03T17:07:15.372+03:00Helsinki Poetry Connectionin Kallion keikkaFleminginkadun Vaihtolavalle kiipesi eilen <a href="http://hkipoetryconnection.blogspot.com/">Helsinki Poetry Connection</a> neljän runoilijan voimin. Pääsin viimein itsekin paikalle haistelemaan tuon juhlavan nimen valinneen lavarunoryhmittymän meininkejä.<br /><br />Yhtymän primus motor <span style="font-weight:bold;">Harri Hertell</span> esitteli aluksi HPC:n runoilijayhteisöksi, joka järjestää Poetry Jam -klubia: "Esitykset kattavat esimerkiksi taide-räppiä, puhemusiikkia sekä julkaisseiden ja julkaisemattomien runoilijoiden esiintymisiä. Olennainen seikka on myös jamien open mic -sessiot. Toiminta pyrkii olemaan ylipäätään kaikin puolin avointa", hän kertoi.<br /><br />Olen itse ollut hieman varautunut HPC:n englanninkielisestä viihdepaketti-alluusioita sisältävästä terminologiasta, joka pukee runoutta streetwise-pöksyihin. Toisaalta se on tuonut runouteen uusia kiinnostavia kytköksiä, mikä tietenkin on pelkästään mahtava juttu. Pidän myös ajatuksesta, että tekstit ovat esityksille jollain tavoin alisteisia, eli että runouden auditiivista ja foneettista puolta tuodaan esille. <br /><br />Esitykset aloitti <span style="font-weight:bold;">Juho Nieminen</span> kertomalla saaneensa samana päivänä postissa kustannussopimusluonnoksen. Tulevan esikoisrunoilijan tekstit olivat monin tavoin aika perinteistä havaintoon perustuvaa kuvarunoutta. Aiheina esimerkiksi kevään saapuminen tai sadepäivä kaupungilla. Ne toivat eteen hyvin 90-lukumaista keskeislyyristä sielunmaisemaa. <br /><br />Vastinpareiksi asettuivat temaattisesti näkyvimmin kaupunki ja luonto, josta jälkimmäisen havainnot muistuttivat hetkittäin <span style="font-weight:bold;">Hans Lidmanin</span> klassikkonovelleja. Niemisen säkeissä oli yhtä kaikki tarkkoja havaintoja, jotka avasivat paikoin hienoja kiteytyneitä maailmankuvia. Ne korostuivat levollisessa luennassa, jossa esiintyjä ja säkeet tuntuivat yhdistyvän.<br /><br />Runoissa oli myös selvä paikallistava ja ajallistava Helsinki-kytkös runominän asettuessa romanttisesti maisemaan. Tämä piirre toistui oikeastaan jollain tavoin kaikissa muissakin esityksissä. Se aiheuttaa ainakin minulle vierastamista, sillä en pysty identifioitumaan Tää on mun stadi -ajatukseen vaikka maisemasta olenkin. En ylipäätään usko tällaisiin sukupolvikokemuksiin kovin vahvasti. Niemisen esitys oli yhtä kaikki kiintoisa, tulevan kirjan luen, jos eteen tulee.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAsRkxhFlJIedeyWB4zgm7EIjdnkqZpJAXNI8Et0QoxSzz-AvluLGpyH_7zj3IBCwAWtUmy2ehmE1tk32yNmwlX9oeDhw2LGl_UuKeRDRoYWzFNKdEBvhaM5KaFnp9b-YThxyul_vaoI4/s1600/lr+juho+kuusi.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 291px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjAsRkxhFlJIedeyWB4zgm7EIjdnkqZpJAXNI8Et0QoxSzz-AvluLGpyH_7zj3IBCwAWtUmy2ehmE1tk32yNmwlX9oeDhw2LGl_UuKeRDRoYWzFNKdEBvhaM5KaFnp9b-YThxyul_vaoI4/s400/lr+juho+kuusi.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5478548287475923794" /></a><br /><br /><span style="font-weight:bold;">Juho 6</span> riimitteli esityksessään puolinasaalista puhemusiikkia, räppiä ilman biittiä. Runoelmat olivat tarinoivaa vähän ruikuttavaa minä-maailmaa, jonka sielunmaisemaksi maalautui intonaation perusteella Myllypuron Esson parkkipaikan moporinki. <br /><br />Laajempi konteksti nojautuu Suomi-räpin uuteen aaltoon, jossa <span style="font-weight:bold;">Julma Henri</span>, <span style="font-weight:bold;">Asa</span>, <span style="font-weight:bold;">Jontti & Shaka</span> ym. ovat tuoneet aggressiiviset terveisensä syrjäytymisestä. Koko ilmiö on monin tavoin kiinnostava juurikin runoudesta käsin tarkasteltuna. Rap-biisien lauseet ovat Totuus, jonkinlaista täältä pesee -traumantyöstöä, jolle tuntuu löytyvän kaikupohjaa psyykkisten häiriöiden ja ulkopuolisuuden laajenevasta massasta. Toisaalta naurettava lapsellinen machokulttuuri ja itsesäälinen päihderomantiikka ovat kiusallisen typerää seurattavaa. Se, millä tavoin nämä piirteet värittyvät taide-rap-runoudessa, tuntuu vielä aika epäselvältä. Juho 6:n esitys ei tuonut kovin tarkkaa mielikuvaa sisällöistä, täytynee pitää korvia jatkossa paremmin auki.<br /><br /><a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEislbDyfTW__KJXsbodUqA90h65g9VQGeplehwoLBf2Ypu7Tyd-etreaWX0772l513q_4Yyhv6B4yYMKZaSx3FwkQBRAODngaErGB5HCTmhwuDDW6qPoTDb79Xep_lNuevvJbN7OitykCc/s1600/lr+aura+nurmi.jpg"><img style="float:left; margin:0 10px 10px 0;cursor:pointer; cursor:hand;width: 304px; height: 400px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEislbDyfTW__KJXsbodUqA90h65g9VQGeplehwoLBf2Ypu7Tyd-etreaWX0772l513q_4Yyhv6B4yYMKZaSx3FwkQBRAODngaErGB5HCTmhwuDDW6qPoTDb79Xep_lNuevvJbN7OitykCc/s400/lr+aura+nurmi.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5478548594554175186" /></a><br /><br /><span style="font-weight:bold;">Aura Nurmen</span> runot olivat aiheiltaan ja kieleltään niin hajanaisia, että kokonaisuudesta ei voi oikein puhua. Kosketuskohtia kokemusmaailmaan ei tuntunut olevan liiemmin, vaikka eufemistiset maisemat ja runojen etäiset aiheet tuntuivatkin tavoittelevan jonkinlaista tunnemaailmaa. Hänen esityksensä loi Harri Hertellin esityksen tavoin mielikuvan teatterimaisuudesta. <br /><br />Hertellin runot olivat suhteessa esitykseen monin paikoin kielellisesti osuvia ja paikoin jopa proosallisia. Taustalla säilyi jatkuva reflektio tietoisuuteen esiintymisestä sekä Helsinki 2010 -maisemasta. Kuunteleminen oli viihdyttävää, vaikka tekstit tuntuivat olevan ennemmin preesensiä ja improvisaatiovaikutelmaa tavoittelevia repliikkejä kuin runoja.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-53111686866737430482010-06-01T13:41:00.005+03:002010-06-01T13:58:32.205+03:00Street-runouden manifesti<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiy6IleLIayVrW0DRRXgO9eSN4enpJ12xrFMr-GYbz3tn47-LGsVNyzEd79x3tNhmaWx-oFQIjn4td76PMD2h23bFHgoqqfQXHCYyYWYNKdBzSExOboB-zoB3-shyphenhypheneKN_twcGJk8s_5eVc/s1600/stop.jpg"><img style="display:block; margin:0px auto 10px; text-align:center;cursor:pointer; cursor:hand;width: 400px; height: 290px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiy6IleLIayVrW0DRRXgO9eSN4enpJ12xrFMr-GYbz3tn47-LGsVNyzEd79x3tNhmaWx-oFQIjn4td76PMD2h23bFHgoqqfQXHCYyYWYNKdBzSExOboB-zoB3-shyphenhypheneKN_twcGJk8s_5eVc/s400/stop.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5477754708210676914" /></a><br /><br /><br />Päätän itselleni asettaman haasteen street-poetiikan julistamisesta lukuisista käytännön ongelmista huolimatta. En ole esimerkiksi vielä tavannut yhtään street-runoilijaa. Aloitan silti nyt, sillä pelkään että ilmiö ehtii muuten loppua. Sain sitä paitsi yläkerrasta apua. Tutustuin astrologiaan ja käsitin astrologisen kritiikin mahdollisuudet: <br /><br /><blockquote>Taipumusta itsepetokseen kuvaa niin kutsuttu Barnum-efekti. Sen mukaan ihmisellä on taipumus hyväksyä epämääräisiä ja yleisiä luonnehdintoja omasta persoonallisuudestaan. Efekti on saanut nimensä amerikkalaisen sirkustirehtööri Phineas Barnumin mukaan. Hänellä oli taito tarjota "jokaiselle jotakin".<br /> Psykologit tuntevat runsaasti Barnum-sanastoa: vilpitön, eläytymiskykyinen, tunteellinen, vapautta rakastava... (Geo 1/2010 s.30)</blockquote><br /><br />Miksipä tällaiset luonnehdinnat eivät yhtä hyvin sopisi taideteokseen? Street-runouden vapautuminen ja eläytymiskyky ovat juurikin niitä seikkoja, jotka irrottavat sen hallitusta ja kanonisoidusta runouden kentästä. Sehän ei turvaudu kustantamoihin saati edes paperiin. Se elää aikaansa tappavien tyhjyyden äärelle asettuneiden netissä roikkuvien näköalattomuudesta potevien surffaussessioissa ja akateemisesta maailmasta vierautuneiden blogistien poeettisissa julistuksissa.<br /><br />Street-runouden lähtökohta on sana tai merkki ja sen muunnelmat. Liikkeen ydin, käsite "stop" toimii itsessään poeettisena manifestina. On pysähdyttävä, kyseenalaistettava itsestään selvät lukutavat ja kieli informaationa. On löydettävä yksittäisten sanojenkin mahdollisuus ylittää matemaattinen määräytyvyys. Tämä pyrkimys ei ole wittgensteinilaista älyllisyyttä, se on anarkistista tottelemattomuutta kielisysteemejä kohtaan ja osoitus niiden sopimuksenvaraisuuden mielettömyydestä.<br /><br />Stop-sana liikenteessä on imperatiivi. Se on loukkaus yksilönvapautta kohtaan ja uhkaus vakavista seurauksista, jos joku uskaltaa toimia vastoin sitä (siis käyttäytyä luovasti ja divergoivasti). Ei olekaan sattumaa, että street-liike sai alkunsa Yhdysvalloissa, individualismin kotimaassa. <br /><br />Sanan vähäeleiset muunnelmat, "stpo" ja "sotp", saavat aikaan perustavan havainnon. Yhden kirjaimen siirto kumoaa koko käsitteen arkiset merkitysyhteydet. Vaikutus on maaginen - juuri tällä tavalla runous voi murtaa kielen rajat ja tuottaa yhdellä sanalla oman käsitteistönsä. Lyhyesti: ilmaista sen, minkä ilmaiseminen on mahdotonta. <br /><br />Liikkeen sisällä vallitsee ihailtava tietoisuus valittujen runokeinojen vivahteista. Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista. Kielirekisterien variaatioita painottavasta kokeellisesta runoudesta ei ole street-runouden suhteen apua. Se on poetiikaltaan suorempi ja ytimekkäämpi - se astuu yli rajojen, joita runouden äärelle on ymmärtämättömyydestä pystytetty.<br /><br />Street-runous on myös fyysistä ja poikkeuksellisen materiaalista. Se asettuu kirjallisuuden ikiaikaiseen traditioon poissaolonsa kautta. Se, mitä lukija (vai pitäisikö sanoa kokija) havaitsee, on pelkkä teos. Runoja ei ole attribuoitu tekijälleen. Tunnistettavuus syntyy kontekstista, mikä kertoo läheisestä suhteesta nykykuvataiteeseen, etenkin <span style="font-weight:bold;">Banksyyn</span> ja muihin katutaiteilijoihin, joiden selvästi tunnistettavat teokset synnyttävät julkiseen tilaan samankaltaisen loogisen nyrjähdyksen.<br /><br />Street-runouden ytimekkyys ja voima puhuttelevat. Siinä missä proosa selittää ja jankkaa tai lyriikka verhoaa kielikuviin on street-runous ennemmin ostensiivista. Sitä on siksi hankalaa ohittaa erikoisuudentavoitteluna tai kuriositeettina, niin marginaalista kuin se vielä onkin.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-59701240622726438072010-05-29T00:10:00.002+03:002010-05-29T00:15:17.793+03:00Street-variaatio 2<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEghyrSWpySkzV4BF2-cCtyogpFzEs0rD88XMHGFjIGAzpUJIemM7okGhhT1nIjdE8sYZEiUk9lwGLaTrEet7I4rxwc4gIQZw9EsgZSk7D8fvNLpoOOUnFLKQZuG-wj7EwtYTYCbdiZU2jo/s1600/sotp.jpg"><img style="display:block; margin:0px auto 10px; text-align:center;cursor:pointer; cursor:hand;width: 260px; height: 270px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEghyrSWpySkzV4BF2-cCtyogpFzEs0rD88XMHGFjIGAzpUJIemM7okGhhT1nIjdE8sYZEiUk9lwGLaTrEet7I4rxwc4gIQZw9EsgZSk7D8fvNLpoOOUnFLKQZuG-wj7EwtYTYCbdiZU2jo/s400/sotp.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5476432512903409282" /></a><br /><br /><br />Homma etenee omalla painollaan. Olen pikkuhiljaa laatimassa paradigmanmurrospamflettia.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-40609345155049106642010-05-24T14:34:00.006+03:002010-05-24T15:28:09.535+03:00Kertomuksia nuoruuteni Pariisista - vihdoin painettuna<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglsWE5S3KThEDR7fdpvVTBC5HsbVr-HUef_D0-OsY7XFKpxvKbfR_aWcwOo1WZCmJj8CLd9W8e8nIHNMC5BexEUoqiKUmFQeA3QhRhChINAoXCgHc2ID-nQ7YJnvkJkpekwTmYROW4378/s1600/2Bellevilless%C3%A4+maalaava+Papo+on+harvoja+pariisilaistaiteilijoita,+jotka+yh%C3%A4+jatkavat+modernismin+perint%C3%B6%C3%A4.jpg"><img style="display:block; margin:0px auto 10px; text-align:center;cursor:pointer; cursor:hand;width: 400px; height: 300px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEglsWE5S3KThEDR7fdpvVTBC5HsbVr-HUef_D0-OsY7XFKpxvKbfR_aWcwOo1WZCmJj8CLd9W8e8nIHNMC5BexEUoqiKUmFQeA3QhRhChINAoXCgHc2ID-nQ7YJnvkJkpekwTmYROW4378/s400/2Bellevilless%C3%A4+maalaava+Papo+on+harvoja+pariisilaistaiteilijoita,+jotka+yh%C3%A4+jatkavat+modernismin+perint%C3%B6%C3%A4.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5474806981331978402" /></a><br />Meinaan aina unohtaa mainita ilmestyneistä perusteellisemmistakin jutuista. Se johtuu siitä, että kirjoittajan näkökulmasta ne on vihdoin ohi, ja huomio on siirtynyt jo muualle. <br /><br /><a href="http://www.taidelehti.fi/taide_2-10/">"Pariisin muistelmat" täytyy kuitenkin mainita</a>, sillä projektin loppuunsaattaminen kesti pitkään ja vaati perehtymistä monelta kantilta. Vähäisin ei suinkaan ollut se, että Pariisista kirjoittaminen jo itsessään on modernistinen klishee, joka tosin on rakentanut kirjallista maailmankuvaani niin paljon, että en voi olla inspiroitumatta. Hommaa vielä väkevöittää se, että samastuakseen sata vuotta sitten vitaaliin kaupunkiin täytyy olla pullokaupalla punaviiniä ja luontaisen eskapistinen kyky nähdä kirjastoissa ja kirjaimissa omaa soluhengitystä timakampaa elämää. Kysymys on myös kulttuurista kokonaisuutena - sekä ideaalitasolla että konkreettisena juttuna. Näistä kahdesta siis Taide-lehden 50-vuotisjuhlavuoden kakkosnumerossa mm. tällaisin katkelmin: <br /><blockquote><br />Törmään Agnesiin kadulla, kerron hänelle kulttuuriprojektistani ja päädymme baariin. Hän vaatii saada tarjota ja kertoo olevansa kyllästynyt ranskalaisiin. Hän on Afrikkalaisen diplomaatin tytär ja valmistunut sisustussuunnittelijaksi jokin aika sitten. ”Et saisi edes koskea minuun”, hän sanoo. Tietysti kosketan häntä. Agnesilla on suunnitelma illan kulusta, siihen tarvitaan lisäkseni toinen mies. Muutamalla yksityiskohdalla hän suorasukaisesti maalaa eroottiset toiveensa, olemmehan Pariisissa. Hän on eronnut kihlatustaan (joka soittaa hänelle taukoamatta) ja tahtoo kovasti unohtaa miehet mahdollisimman monen miehen avustuksella.</blockquote> <br /><br />Tästä reportaasista muuten Hesarin Kuukausiliitteen esimies <span style="font-weight:bold;">Lauri Malkavaara</span> sanoi: "Tästä ei saa juttua tekemälläkään." Tottahan se on, käsitteet kuten modernismi pitäisi määritellä ja nimet, kuten <span style="font-weight:bold;">Olavi Paavolainen</span>, taustoittaa infolaatikoin. Kulttuurin keskeiset käsitteetkään kun eivät enää sovi valtalehteen oletuksella, että peruslukija ne tietäisi.<br /><br />Samaisen reissuni keskisuomalaisena kiinnepisteenä toimi <span style="font-weight:bold;">Alwar Cawén</span>, jonka housuihin etsiydyin latinalaiskorttelien flirttiä pursuavien kapakoiden pöydissä. Löysin myös yhden viimeisistä modernisteista, Bellevillen taiteilijakaupunginosassa työskentelevän <span style="font-weight:bold;">Papon</span> (kuvassa). Tämä Pariisi-juttu ilmestyi Keskisuomalaisessa:<br /><br /><br /><span style="font-weight:bold;"><br />Hyvästi moderni Pariisi</span><br /><br />Sadassa vuodessa kuvataide on menettänyt asemaansa yhtenäiskulttuurin kuvastimena. Nyky-Pariisi on vaarassa muuttua maalaustaiteen hautausmaaksi turisteille.<br /><br />Runsaat sata vuotta sitten eurooppalainen kuvataide nousi Pariisissa ylittämättömälle tasolle. Sulatusuunina toimineen metropolin kulttuurissa oli suomalaisillakin asemansa, jota vahvisti kansallisuusaate. Taiteilijamme puhalsivat yhteen hiileen, jonka hehkua kotimaasta asti ihailtiin. Suomalaisen kulttuurin peruskiviä valettiinkin 1800-luvun lopun Pariisissa.<br /><br />Tuosta aikansa hermokeskuksesta juontaa polku Korpilahdelle asti. Pitäjässä syntyneen <span style="font-weight:bold;">Alvar Cawénin</span> (1886–1935) vanhempien lähipiiriin kuului lähes koko Suomen maalaustaiteen kerma. Perheen luona vierailleet suuruudet toivat maailman tuulet mukanaan – ja istuttivat poikaan kaunotaiteen siemenen.<br /><span style="font-weight:bold;"><br />Puhtaan paletin murros</span><br /><br />Opiskeltuaan porvarillisen muotokuvamaalauksen taidon Cawén saapui Pariisiin maailmannäyttelyvuotena 1908. Parahiksi näkemään skandaalinakin pidettyä murrosta. Kuvataide oli menettämässä kansallisen projektin luonnettaan, ja puhtaan paletin maalaukset pyyhkivät tieltään tarkkaan töpötellyt muotokuvat. Modernismi oli lyönyt särön, josta oli murtautuva kokonaisia kuvatodellisuuksia. <br /><br />Cawénin esikuvina olleet suomalaismaalarit tunsivat epäonnistuneensa. Nuorukainen ymmärsi, että perinteinen kaunotaide oli saanut kuoliniskun. Maalauksen syvintä olemusta oli etsittävä muualta.<br /><br />Kului neljä vuotta ennen kuin Pariisissa syttynyt uuden taiteen kipinä alkoi leimuta Cawénin maalauksissa. Suuri sysäys oli kubismi, joka mahdollisti kuvapinnan ajattelemisen konstruktiona ja väripintoina. 1919 Pariisin-matkan apurahahakemuksessa Cawén kirjoittaakin tutkimuskohteekseen <span style="font-weight:bold;">Picasson</span>. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet. Maalausten sisällöt olivat henkilökohtaisempia, ja estetiikka haki muotoaan kieli- ja valtiorajojen yli. Korpilahden suurmiehestä ei koskaan tullut suurta suomalaisuuden kuvaajaa.<br /><br /><span style="font-weight:bold;">Pariisi syksyllä 2009</span><br /><br />Modernismin vallankumous näyttää jättäneen nyky-Pariisiin yllättävän vähän jälkiä. Eiffel-torni on toki selvä muistutus tuon ajan uusista ihanteista, joskin iltavaloineen jo hieman kitschin oloinen. <br /><br />Näkyvimmällä sijalla ovat kuningasajan arkkitehtuuri sekä museot, joita kaupungissa on peräti 170. Pariisin ilmapiirissä sytyttävintä tuntuu olevan menneisyys, jota 15 miljoonaa turistia vuosittain imee keskustan alueelta itseensä. Toki taiteilijoitakin on yhä Seinen rannoilla. He toisintavat koeteltuja tekniikoita ja aiheita käypähintaisiksi matkamuistoiksi. <br /><br />Pariisin sydämestä löytyy vain historiaa, lukuisia laadukkaita taidegallerioita myöten. Ne myyvät enimmäkseen vanhoja teoksia, tuotteistavat parhaansa mukaan nostalgiaa, josta turismiteollisuus takoo rahansa. Alvar Cawénin jalanjäljet pyyhkiytyivät melkein ennen maahan painumistaan. Pariisin kuvataide näyttää pysähtyneen modernismia edeltäneen impressionismin aikaan. <br /><br /><span style="font-weight:bold;">Pariisin viimeinen modernisti</span><br /><br />Vitaalia kulttuuria on etsittävä lähiöistä ja laitakaupungilta. Bellevillestä löytyy tunnetuimmat nykytaiteilijoiden korttelit. Matkaa sinne johdattelee tihenevät ja suurenevat graffitit, kaduille virtsaavat miehet sekä aleneva hintataso. <br /><br />Kaupungin näkyvin itsenäisenä elävä kuvakulttuuri on graffiteissa, laittomissa seinämaalauksissa, jotka jatkavat modernismin kaikua kuin rikkinäinen puhelin tilallisella ja kapinoivalla kuvamaailmallaan. Kaupunki onkin yrittänyt hiljalleen sisällyttää graffiteja osaksi taidetta Grand Palaicen ja Fondation Cartier -museon näyttelyillä.<br /><br />Bellevillen sydämestä, Tourtille-kadulta, löytyy yksi Pariisin viimeisistä modernisteista, karismaattinen <span style="font-weight:bold;">Papo</span>. Hän on työskennellyt täällä sijaitsevassa ateljeessaan 15 vuotta. Papo kokee, että ajatus suuresta taiteesta on kuollut<br />- Taideliikkeet ja taidetta koskevat suuret näkemykset ovat poissa. Taide on eriytynyt yhtenäiskulttuurista.<br /><br />Kun kysyn hänen suhdettaan graffiteihin, hän vastaa niiden olevan tyhjiä, nuorten juttu, sukupolvikysymys joka ei liity häneen mitenkään. Suhde traditioon on sen sijaan selvä:<br />- Koen osallistuvani modernismin henkeen. Työskentelyssäni keskityn materiaaleihin. Kuvapinnat ovat maalauksessa aina etusijalla. Taiteen käsitteellinen puoli ei kiinnosta minua – pyrin tekemään kuvistani ennemmin tekoja.<br /><br />Lienee tarpeetonta sanoa, että hän on erinomainen maalari.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-4601768630718478750.post-80786386075607134512010-05-23T14:13:00.002+03:002010-05-23T14:17:29.126+03:00Kokeellista street-runoutta USA:sta<a onblur="try {parent.deselectBloggerImageGracefully();} catch(e) {}" href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiFyMdZsN74QSVAIU4Q8xNXWpKmhmFUxSF-uVt2QEsUtS0jwoXeXDr2pVqzg2oD4gRnrIsSOqlCgo3w3mbanipjRLmMQ-bVXWplUob8ObzKEZYDolub1PCceHJNrldwPvdtQEcRSvaI3uI/s1600/stpo.jpg"><img style="display:block; margin:0px auto 10px; text-align:center;cursor:pointer; cursor:hand;width: 400px; height: 300px;" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiFyMdZsN74QSVAIU4Q8xNXWpKmhmFUxSF-uVt2QEsUtS0jwoXeXDr2pVqzg2oD4gRnrIsSOqlCgo3w3mbanipjRLmMQ-bVXWplUob8ObzKEZYDolub1PCceHJNrldwPvdtQEcRSvaI3uI/s400/stpo.jpg" border="0" alt=""id="BLOGGER_PHOTO_ID_5474422950041159714" /></a><br /><span style="font-weight:bold;">Banksy</span> osoitti että sapluunoilla voi ottaa urbaanin ympäristön kuvataiteen keinoin ironis-älykkäästi haltuun. Seuraava iso juttu on kokeellinen street-runous.aleksis salusjärvihttp://www.blogger.com/profile/17426631099997340031noreply@blogger.com0