Porvoon runokoulukunta, Tampereen Ristoahti-koulukunta ja Helsingin ghettobeat

Koulukunta: määräsuuntaa t. ohjelmaa noudattava taiteilija- t. tiedemiesryhmä, mielipideryhmä, (oppilas)piiri, suunta, jnk tieteen t. taiteen alalla, koulu -- Marburgin k. Itävaltalainen k. Realistinen, psykologinen k. Suuren opettajan ympärille muodostunut k. (Nykysuomen sanakirja, WSOY, 1980)

Koulukunta: Samoja periaatteita noudattava ryhmä t. suunta tieteen, taiteen tms. alalla, oppi-, tyylisuunta, koulu. Filosofinen, taiteellinen k. Prahan k. kielitieteen alalla. (Suomen kielen perussanakirja, Edita, 2004)

Sana koulu mainittiin nykyasuisena ensi kerran vuonna 1685 alkuosana yhdyssanassa koulumestari (Nykysuomen etymologinen sanakirja, Kaisa Häkkinen, WSOY, 2004).

Kymmenen vuotta sitten istuin lukuisia kertoja baareissa Tampereella ja Helsingissä, kun Turun beat-koulukunta tuli lukemaan ryyppäämisestä typeriä runojaan. En hakeutunut kyseisen touhun äärelle, mutta se porukka järjesti itsensä usein samaan kapakkaan missä satuin istumaan.

Uutinen ei ollut se, että Turusta tulee runoja, vaan että siellä on koulukunta. Jonkinlaisena pohjakosketuksena touhulle oli kesä, kun istuin Lasipalatsin terassilla kuuntelemassa viimeisiään vetävän pumpun yhteissettiä. Runojen aiheissa toistui tuolloin ero, kun koulukunnan romanssit olivat kypsyneet poeettiseen beat-vaiheeseensa. Olen myöhemmin kummastellut porukan egoa muistellessani Tapani "Fuck" Kinnusta messuamassa olevansa Suomen Bukowski, yhtälailla ytimistä kirjoittava naturalisti, jolle ei elinaikanaan ymmärretty jakaa merkittäviä kirjallisuuspalkintoja.

Ei mennyt kauaa, kun Turun yliopistoon perustettiin luovan kirjoittamisen appro-opinnot – ja sitten Savukeidas kuin tilauksesta julkaisemaan ja pönkittämään Turun asemaa runouden pääkaupunkina. Jotain oli kuitenkin kadonnut, nimittäin runot. Nykyään Turku on kirjallisuusperiferiaa. Reijo Mäki ölisee ääliöjuttujaan Apteekki-kapakassa kirjallisuuden lipunkantajana. Runokoulukunta oli tehnyt tehtävänsä: määritellyt ja niistänyt liikkumavaran runoudesta, nostanut sen hetkeksi otsikoihin, ja kun julkisuus käänsi katseensa muualle, koko hutera touhu hautautui ennätysajassa pölyyn.

Tampereella elettiin samoihin aikoihin (kenties vieläkin) kirjoittajapiireissä Ristoahti-tyylisuuntaa. Tein paskaduunia jossain varastossa ja tupakkapaikalla yhytin kaltaiseni syrjäytymisvaarassa elävän kirjoittajan. Kävi ilmi, että hän oli osa kirjoittajapiiriä, joka oli omaksunut niin täysin Risto Ahdin terminologian ja estetiikan, että runous käsitettiin kirjallisuutena vain siitä käsin. Kaveri myönsi, että vähän kapeaksi touhu oli mennyt, mutta toisaalta hän ei ollut piireineen kaupungin ainoa. Samankaltaisia tarinoita kuuli Artturissa, kun jutteli ihmisten kanssa. Sivujuonteena ja paikallisena erikoisuutena runouteen liittyi myös Juice Leskisen lakonisen riipivät lyriikat. On paljastavaa, että sosiaalisesta verkostoitumisesta huolimatta Tampereeltakaan ei paljon runoja ilmesty. Tuntuu että Turun kohtalo asettuu myös siellä kynnykseksi: Ristoahti-koulukunta on niin sisäänpäin kääntynyt ja ahdas, että ulkopuoliset eivät saa touhusta otetta. Koulukuntautuminen ei olekaan ollut vapauttavaa, vaan rajoittavaa. Tuntuu myös vahvasti siltä, että Ahti asettaa itsensä kauaksi suomalaisesta kirjallisuudesta nojatessaan William Blakeen ja etsiessään kaikupohjaa ennemmin länsimaisista toteemeista kuin kirjojensa lukijoista.

Helsinki on elänyt runouden keskuksena nyt jo pitkään. Itseoikeutetusti sikäli, että suurin osa runouden rakenteista toimii Helsingistä käsin. Mistään koulukunnasta ei tosin voi puhua, sillä löyhä runouden tuttavapiiri on ennemmin kuin yhtä perhettä, jossa runotapahtumat huipentuvat kuulumisten vaihtamiseen. Societé on ytimenä, koska suomalaisen runouden keskeiset elimet ovat saman pöydän ääressä. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään ahdistavaa, koska runoudessa ei juurikaan liiku raha. Mukana ollaan sydämestä, mutta jotain olennaista silti puuttuu: sisällöllinen pitkäjänteinen keskustelu. Ikään kuin kaikki olisivat poetiikkansa suhteen jo perillä eivätkä sallisi kirjoittamisen epävarmuudelle mitään sijaa. Tähän maaperään osuvien Maaria Pääjärven esseiden painoarvoa onkin siksi hankalaa yliarvioida.


2
Koulukunta-käsite on yleisesti ottaen haitallinen. Sen mekanismi tuntuu olevan predestinoitu, kuten myös lopputulos. Koulukunta-ajatus on tyyppiesimerkki määrittelyn ja haltuun ottamisen tarpeesta, joka taiteessa on helposti turmioksi. Keskeistä on tosin se, tuleeko määrittely sisältä vai ulkoa. Polanskin ja Kieslowskin juuret Lodzin elokuvakoulussa eivät synnyttäneet koulukuntaa, johon olisi identifioiduttu, ja siksi touhu jatkui vuosikausia. Kieslowski piti sitä loukkaavana palatessaan mestarina opettamaan vanhaan kouluunsa, jonka oppilaat eivät lotkauttaneet hänen totuuksilleen korvaansakaan.

Taidekoulukunnat ovat yleensä syntyneet vitutuksesta, kun vallitseva estetiikka on ajautunut umpikujaan ja touhua jatketaan perinteen painolla. Barbizon-koulukunta ja Dogma-elokuva syntyivät irrotakseen vallitsevasta ja todistaakseen sen muumioituneisuuden. Tällaisen kapinallisuuden energia on yleensä modernin vihaisen nuoren miehen (ja nykyään naisenkin) hybris ja se määrittelee itsensä aina suhteessa siihen, mitä se ei suvaitse. Se siis sulkee ulkopuolelleen ja tämä akti on se, mikä yhdistää koulukunnan jäsenet.

Samalla tämä koulukuntamekanismi toimii lukuisten kulttuuriteorioiden polttoaineena. Kapinallisuus on taidekentän reunojen nuorison murrosikää, joka ajan mittaan syleillään establishmentin osaksi. Siten saamme kuulla, miten Aalto-yliopiston varadekaani osoitti riippumattomuuttaan rakenteista ja taiteellista originaliteettia tappamalla jollekin yhdentekevälle videolle kissan, tai miten talousproosan kuningas soitti punk-rokkia nuorena. Ja Pierre Bourdieu käkättää haudassaan. Julkisuudenkipeyshän se vain sai kakarat hyppimään seinille.

Pen Dalton kutsuu tätä vaihetta oidipaalitaiteeksi ja liittää feministinä sen nuorten miesten osaksi. Epäilemättä hän on paljolti oikeassa. Koulukunnat pitäisikin jakaa selvästi a- ja b-tyyppeihin. On Dogma-elokuvaa kohtaan suuri vääryys nähdä se koulukuntana muiden joukossa, sillä se oli liikkeenä puhtaasti sisällöllinen ja kykeni luomaan teoksia, jotka ovat aikansa keskeisimpiä. Kutsuttakoon tällaisia sisällöllisiä avaavia koulukuntia a-tyypin koulukunniksi. Teemumäet, kjellwestöt ja anjasnellmanit saakoon kernaasti ansioluetteloonsa b-koulukuntamaininnan ja papukaijamerkin.

3
Vielä runouteen ja otsikkooni: koko tämä kehiminen sai alkunsa Jyväskylän runokoulukuntahöpinöistä – jotka tosin ovat enimmäkseen tulleet kaupungin ulkopuolelta. Annankin ilmaisia täkyjä koulukuntahaukoille:

Porvoossa on Särö-lehden ympärille muodostunut runoilijayhteisö, joka on lyhyessä ajassa julkaissut monia teoksia. Vieläpä debyyttejä. Yhteistä on itä-uusimaalainen identiteetti ja miniproosamainen ilmaisu sekä kasvavassa määrin vitaalit esiintymiset. Kytköksiä on riittävästi Oriveden, Helsingin ja Jyväskylän suuntaan, jotta kasvupotentiaalia keskeiskoulukuntaan piisaa.

Helsingissä on runous vaivihkaa lyönyt hynttyitään yhteen Suomi-rapin kanssa, josta on kummunnut jonkinlaisia yhteisesiintymisiäkin. Ghettobeat-koulukunnan kainaloon mahtuisi stand-up-haarakin. Tämän liikkeen kokonaisvaltainen pukukoodi-ryhti-sanasto -repertoaari mahdollistaa street-runouden nuppuja ja sangen uskottavan irtaantumisen kustannusmaailman silmälasipäisestä jäykkyydestä.