Kuvakerronnan alkeet

Vietin päivän Keskisuomalaisen koulutuksessa. Aiheena oli kuvajournalismi ja koulittavana kuvaavat toimittajat. Aihe on kiinnostava monelta kantilta, sillä lehtijournalismissa on tapahtumassa vaivihkaa iso muutos: Sisällöt ovat yhä enemmän kuvien varassa, joiden määrää kasvatetaan jatkuvasti. Samalla kuitenkin tingitään ammattikuvaajista kuvaamisen siirtyessä enenevässä määrin kirjoittavien toimittajien harteille.

Tästä on seurannut hauskoja kommervenkkejä ja paljon kökkökuvia lehdissä. Kameratekniikka on jatkuvasti halventunut, mikä on synnyttänyt tuhansia kivikovatasoisia harrastajia, ja ammattilaiset ovat joutuneet kamppailemaan yhä pienenevillä markkinoilla. Samalla kuvajournalismin kiveenhakatut teesit ovat murenemassa. Elämme aikaa, jota media yrittää selittää kuvin, joiden sisältö ja tekninen taso on b-luokkaa.

Toisaalta ammattikuvaavat journalistit ovat virittäneet riman digiaikana kiusallisen alas. Samalla kun tekniset mahdollisuudet ovat levinneet käsiin he kuvaavat yhä kittiputkellä peruspönöjä ja pokkaritasoisia miljööräpsyjä. Haastattelutilanteissa he kuluttavat suljintaan kolme-neljä kertaa ilmeisimmästä kuvakulmasta, eivät ota selvää kaikista faktoista ja häipyvät ensimmäisinä paikalta.

Tilanne on hämmentävä. Se porukka, jonka niskaan lehtijournalismin kehitystä on sälytetty, väistää haasteen ja Hannes Heikura saa vinoilla horisonteillaan ja perspektiivi- ja kompositiovirityksillään vuoden lehtikuvaajapalkintoja putkeen. Toisessa päässä taas aluetoimittajille lyödään kameraa käteen ja toivotaan parasta. Kehitystä on sikäli tapahtunut, että pokkarien sijaan heitä opastetaan järjestelmäkameroiden käyttöön.

Kamera ei kuitenkaan tee kuvaa. Koulutuspäivän olennaisin kysymys ja kulmakivi oli kaiken journalismin lähtökohta: mikä on jutun aihe ja näkökulma. Hienovaraisempi kysymys kuului, että pystyykö kuvasta näkemään jutun aiheen, vai onko siinä yhdentekevältä tuntuvia ihmisiä jäykistelemässä kameran edessä.

Sen verran hakusessa homma vielä oli, että objektiivi- tai perspektiivivääristymiin tai valotuksen ja tarkennuksen tarkkuuteen suhtauduttiin sivuseikkoina. Tottahan se tietysti on, että valokuvaus on tekniikkakeskeinen laji, jonka hallitsemiseen tarvitaan aika monta vuotta kunnollista opiskelua - varsinkin jos tarkoitus olisi samalla ymmärtää jotain digitaalisen kuvan mahdollisuuksista.

Tässä esiin kehimässäni ei kuitenkaan ole mitään ilmeistä ongelmaa: Kuvajournalismikritiikkiä ei ole muutamaa nettisivustoa lukuun ottamatta missään esillä (vaikka esim. alan oppilaitoksia on tukuittain). Lukevalle yleisölle kelpaa ykkösuutisen kuvaksi suttuinen kamerakännykkäkuvakin a lá Metro-lehti.

Tekniikka on kehittynyt kansan tarpeita nopeammin. Kaupallinen maailma käyttää tilanteen tietysti täydellisesti hyväkseen. Kuvataiteilijoille tästä voisi kuvitella heruvan kokonaisia visuaalisen ontologian mantereita. Harmi vaan, että sekin sektori kärsii alabandismista.