Jyväskylän runokoulukunta ja muuta potaskaa

Ville Luoma-aho linkkasi blogissaan haastatteluun, jonka hän antoi Ylelle. Mikko Maasolan kirjoittama juttu menee ensimmäisessä virkkeessään pöpelikköön:

"Suomalaisissa kirjallisissa piireissä on jo vuoden päivät puhuttu suorastaan Jyväskylän koulukunnasta."

Juttu on muutenkin laadittu sen verran tyhmästi, että toimittaja on selvästi ottanut taustoista huonosti selvää ja on saattanut tehdä haastattelunkin pohjalta vääriä johtopäätöksiä. Mistään koulukunnasta ei ainakaan ole kyse.

Juttu jatkuu yhtä huonosti:

"Jyväskylässä yliopiston kirjoittajakoulutusohjelma on toiminut tekijöitä yhteen vetävänä linkkinä"

Maasola kirjoittaa vasten minkäänlaista tietämystä asiasta. Kyseisestä ohjelmasta valmistuneena täytyy sanoa, että opiskelijat eivät todellakaan ole saaneet taidekoulumaista koulukuntautumiskuhinaa aikaiseksi - eivätkä varsinkaan kokeellisen runouden ympärille. Pelkästään kirjallisuutta opiskelevissakin on tukuittain enemmän runoilijoita ja muita kirjoittajia. Kokeellisen runouden äärellä pakertavista runoilijoista on kirjoittajaopinnoissa opiskellut ainoastaan Olli-Pekka Tennilä.

Kirjoittajaopintojen professori Tuomo Lahdelma ei ymmärrä kokeellisista kirjoittamisen tavoista Arno Kotroa enempää, eikä hän myöskään ole osallistunut kirjallisen maailman elämään käytännössä muutoin kuin kääntäjänä. Kuvaavaa on, että tapasin hänet, siis oman professorini ja graduni kapteenin, opiskeluaikanani kahdesti kahden kesken, yhteensä parinkymmenen minuutin ajan. Muissa yhteyksissä olen tavannut hänet viitisen kertaa. Mitä ikinä hän professorina tekeekin, on jäänyt minulta epäselväksi, vaikka olen tiedustellut asiaa useilta ihmisiltä. Rahaa siihen kuulemma kuitenkin kuluu paljon.

Luoma-ahon suuhun on myös kirjoitettu repliikki, joka kuulostaa ylimieliseltä:

"- Meitä on ollut tämmönen puuhakolmikko. Lisäkseni Harry Salmenniemi ja Kristian Blomberg, jotka ovat julkaisseita runoilijoita ja tutkijoita. Blomberg on myös Tuli ja savu- runolehden toimittaja. Ollaan paljon yhdessä ja koitetaan ottaa myös muut mukaan, selventää ilmiön taustoja Luoma-aho."

Siis nämä kolme muodostavat Jyväskylän runokoulukunnan, joka ottaa muut mukaansa? Tahatonta ironiaa syntyy jutussa hoetusta "älykkörunouden" käsitteestä, johon Luoma-aho puetaan. En tarkoita, etteikö hän saata olla älykäs, mutta runoilijuutta määrittävänä käsitteenä se on naurettava. Heli Laaksonen on murrerunoilija, Ville Luoma-aho taas älykkörunoilija. Turun koulukunnan panomiehet ja -naiset saavat siis Keski-Suomesta sivistyssanoissa kylpevän vaihtoehdon. Kaiken huipuksi jutun loppu sovittaa Luoma-aholle tähtitieteilijävaihtoehtoa. Älyn sankari ei valinnutkaan Esko Valtaojan viisauden polkua. Punnittuaan asiaa hän sijoitti ällistysmiesmäisen kapasiteettinsa runouteen, taiteenlajiin jonka merkityksiä vain harvat ymmärtävät syvällisesti.

Jutun sävy ei tietenkään ole Luoma-ahon vika, vaan toimittajan. Tuntuu Villen puolesta vähän kurjalta, että lopputulos jää näin pahasti ontumaan. Jutun yhdysmerkkivirheet paljastavat Maasolan kokemattomaksi toimittajaksi. Ylen uskottavuus ja toisaalta jyväskyläläisen runouden henkilöiminen kuitenkin vaativat puuttumista.

Ensinnäkin Jyväskylän luovan kirjoittamisen vahvin ja kiinnostavin puoli on tällä hetkellä sen monimuotoisuus. Koulukuntaantumisen sijaan tekstejä - ja varsinkin runoutta - kirjoitetaan todella monipuolisista lähtökohdista todella monipuolisiin lopputuloksiin. Yhteneväisyyksien sijaan keskeistä on juurikin päin vastoin hajanaisuus. Kokeellinen runouskin nähdään yleensä jonkinlaisena poeettisena periaatteena, jota avantgardistit tavoittelevat, vaikka kyseessä on erilaisten poetiikkojen partikulaarisuus, sellaisten tekstien kirjoittaminen, joiden runous on tapauskohtaista.

Kokeellisen runouden lisäksi Jyväskylässä on useita kiinnostavia perinteisempää tekstiä kirjoittavia nuoria runoilijoita, jotka eivät ole kirjoittajapiirien kanssa nenä pyllyssä. Tämäkin on suuri etu, koska se todistaa että porukka on laaja eikä sulje ketään ulkopuolelleen. Vaikka he eivät julkaisematomia tekstejään muille näytäkään, he ovat läsnä ja keskusteluyhteydessä muissa yhteyksissä.

Erityisen tärkeänä juttuna Jyväskyläläisessä runoudessa on laaja ikähaitari. Jyväskylän runous henkilöityy nyt 30:n molemmin puolin oleviin tekijöihin, vaikka olennaisinta ainakin omasta mielestäni on se, että nuoret ja varttuneemmat tyypit ovat kerääntyneet yhteen runouden äärelle. Koulukuntaantumisen sijaan Jyväskylässä on avautunut laajasti keskusteluyhteyksiä kirjallisuuteen sitoutuneille ihmisille. Touhu ei tapahdu minkään instituution alaisuudessa, mikä on sen vahvuus. Joitain avaavia kytkentöjä on kuitenkin olemassa, kuten:

-Oriveden opisto, jonka kirjoittajapuolta vetää Reijo Virtanen. Opistolta tulee joka vuosi lahjakkaita hienoja kirjoittajia Jyväskylän yliopistoon, joka myöntää parhaiten lopputentissä menestyneille suoran opiskelupaikan.

-Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksen akateemista sisäänpäinkääntyneisyytä vastaan taisteleva Risto Niemi-Pynttäri. Hän myös hoitaa kirjoittajaopintoja ja toimii linkkinä yliopiston ja Kirjailijatalon välillä sekä monissa muissa keskeisissä paikoissa.

-Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden tutkimus, jossa Mikko Keskinen, Juri Joensuu ja Kristian Blomberg valaisevat pimeyttä ja ovat kyenneet liittämään kirjallisuuden tekemisen ja tutkimisen sellaisiin polttopisteisiin, jotka tuntuvat avaavan mahdollisuuksia poetiikkojen suhteen. (Näiden mainittujen hahmojen lisäksi yliopiston kirjallisuuden laitos kumisee tyhmyyttään)

-Vakiopaine-kapakka, jossa leijonanosa Jyväskylän kulttuurielämän parissa ähkivistä pohtii avoimesti esimerkiksi kulttuurin ja runouden merkitystä ja mahdollisuuksia.