Nykykirjallisuuden keskeinen ongelma ovat jurytetyt kirjoituskilpailut, jotka ohjaavat kirjallista ilmaisua ensisijaisesti muotopäteväksi. “Palkitsemme kilpailuissa tekstejä, joihin emme usko ja hylkäämme sellaisia, jotka ovat kömpelöitä, kummallisia, mutta intohimoisia ja kiinnostavia“, Geoffrey Sirc kirjoittaa teoksessaan Composition as a Happening (suomennos muistiinpanoistani). Haitallinen vaikutus kuvastuu laajemmin siinä, että tällaiset käsitykset määrittävät hyvän kirjoittamisen ja ohjaavat kirjoittajia keskittymään palkitsemiskelpoiseen ulkoasuun.
Sama ongelma koskee tämänhetkistä kirjallisuuskritiikkiä. Ennalta-arvaamattomatkin tekstintuottamistavat omaksutaan osaksi kokonaisuuttaan, lukuaktin eheys ja temaattinen itseensä sulkeutuminen ovat yhä perimmäisiä motiiveja kritiikin laatimiseen. Liiallisen siloisuuden voi tietysti muodikkaasti rikkoa yksinkertainenkin ihminen kirjoittamalla virkkeen lopuksi vaikka sanan anaaliraiskaus. Tyylillisen "hyvyyden" kanssa leikkiminen on halpa keino tekeytyä uudisraivaajaksi. Siksi pitäisikin puuttua 1) kritiikkiin, joka epäonnistuu lukemaan teoslähtöisesti tai kysymyään teoksen merkitystä 2) teoksiin, jotka murtavat lukutottumuksia itsetarkoituksellisesti tai kyseenalaisella moraalilla.
Blogroll
-
-
Outoja aikoja - YKSI Kesä on nyt, jos omiin silmiin on uskominen. Käynnissä on silti edelleen kaksikin pahaa ja jo loputtoman tuntuista sotaa, surkeutta ja tuhoa riittää n...13 tuntia sitten
-
Purkan jauhaja - "HV hj Joko lukasit aamun helpottavimman uutisen? Purukumin lätkyttäjä lähtee lätkimään Jalosen mukana lätkäjoukkueesta. Hurraatia vaan! Nyt helepottaa. ...17 tuntia sitten
-
Singaporen malli ikääntyneille työntekijöille - Käytin pariviikkoa sitten 3.5. puheenvuoron ministeri Satosen järjestämässä seminaarissa, joka oli lähtölaukaus entisen työministerin Jari Lindströmin selv...1 päivä sitten
-
SARVin toimisto on kiinni viikolla 21 - Suomen arvostelijain liiton toimisto on kiinni viikolla 21 (20.–24.5.2024) Tarton opintomatkan takia. SARVin asioihin palataan jälleen 27.5.2024. Iloista...1 päivä sitten
-
Sodan väkivaltaisuus tihkuu kotirintamalle Célinen romaanissa Sota - *Louis-Ferdinand Céline: Sota. Suom. Ville Keynäs. Siltala 2024.* *Päivi Brink kirjoittaa:* Vuonna 1944 yli 5000 sivua *Louis-Ferdinand Célinen* käsik...1 päivä sitten
-
Huumorintajun testirataa - On kimurantti juttu, mistä huumori, vitsit ja nauru juontuvat. Alan asiantuntija Mark Shatz sanoo, että huumorintaju on yhtä uniikki kuin sormenjälki. On...1 päivä sitten
-
Koira haudattuna - *[ja ketunhäntä kainalossa?]* *Pysäytyskuva Ylen lähetyksestä 11.5.2024.* *Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä, vielä...2 päivää sitten
-
Shamrock Haiku sivuilta pari - Väsyneenä tähtien katselusta katson alas maahan - lätäkkö täynnä tähtiä Copyright Konstantin Kedrov (2006), suom Tikkis 2024 Olen ottanut erilaisia hai...3 päivää sitten
-
KIRJASTA LYHYESTI JA SUOSITELLEN: NATURALBAUSTOFFE / NATURAL BUILDING MATERIALS (DETAIL) - *KIRJASTA LYHYESTI JA SUOSITELLEN: NATURALBAUSTOFFE / NATURAL BUILDING MATERIALS (DETAIL)* Luonnonmateriaaleista rakentamista esittelevä DETAIL-ku...3 päivää sitten
-
Taideteokselle uudet tekarit – nykytaiteen konservaattorin arki on täynnä yllättäviä tapauksia - Kiasman pitkäaikainen konservaattori Siukku Nurminen tarvitsee työssään kokemuksen lisäksi kemian opintoja ja kekseliäisyyttä. Yhden teoksen parissa tarp...3 päivää sitten
-
Hevoisilla ja ratsuilla - Otsikko viittaa kuningas Herootekseen, joka tuli murjaanien maalle. Aihe on kehaista, että Heikki Halilan jykevä elämäkertateos professori Toivo Mika...4 päivää sitten
-
-
-
Kirjailija tai kustantaja – lähetä toisinkoisesi meille! - Toisinkoisen raadin luettavaksi kaivataan kirjallisuutta laidasta laitaan, aina lastenkirjoista runouteen ja esseeteoksiin. Kriteerinä on, että teos on kir...1 viikko sitten
-
The Ultimate College Packing List College Pack Tips Offtocollege - If you are searching about the ultimate college packing list college pack tips offtocollege you've visit to the right web. We have 35 images about The Ul...2 viikkoa sitten
-
-
Biseksuaali Alexander Stubb - Päivitys: Katsoin läpi Nykypäivä-lehden mikrofilmit vuodelta 2004. Kyseistä juttua, josta netissä on spekuloitu, ei ole olemassa. Tässä ainoa kohta, j...3 viikkoa sitten
-
ehkä jälleen saatavilla - Petra Vallilan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana ollut esikoisteos ehkä (2022) on jälleen saatavilla Poesian verkkokaupasta ja kirjakaupois...3 viikkoa sitten
-
Rajat auki? on tulossa lokakuussa! - Rajat auki? on tulossa lokakuussa! Ennakkotilaa jo nyt. Rajat auki? -tietokirja esittelee maahanmuuttoa laaja-alaisesti Euroopan unionista Orpon hallitu...3 viikkoa sitten
-
Kirjallisuuden katoamisesta: Vaikea laji 2.0 - Julkaisin tammikuussa Helmivyön kautta (eli käytännössä omakustanteena) kirjoituskokoelman *Vaikea laji, *johon olin kerännyt kaikenlaisia omaa kirjoitt...3 viikkoa sitten
-
Mutta miten kävi Biafran - Jossain ketjussa kommentoitiin eilistä kulttuurikeskustelua radiossa. Itse asia meni ohi. Muistan kyllä olleeni tyytymätön johonkin siinä keskustelussa. ...4 viikkoa sitten
-
Siemenarkisto ja kaukainen tulevaisuus - Siemenarkistossa ihminen tajuaa pienuutensa, varsinkin kun huoman miten paljon suurempia siemenet ovat minuun verrattuna. En tarkoita vain männynsiemeniä, ...4 viikkoa sitten
-
Borgeslainen tangolabyrintti - Tomás Eloy Martínezin romaani The Tango Singer (El cantor de tango) veti minut äärelleen aiheellaan. Miten mainio yhdistelmä kiinnostukseni kohteita! Valit...4 viikkoa sitten
-
Lassi Kämäri -palkinto 2024 - Kivi, sakset, paperi. Mikä ei kuulu joukkoon? Sakset. Jokainen, joka taistelee toimeentulostaan taiteen kivisellä tiellä, tietää oikean vastauksen. Meillä ...4 viikkoa sitten
-
Puškinin ensimmäinen Runopuulaaki Kuopiossa - Kaunis sää on suosinut Pusselin synttäreitä Kuopiossa Valkeisenlammen rannan patsaalla vuodesta 1994 lähtien. Vain kerran on jouduttu pakenemaan sadet...4 viikkoa sitten
-
Merkitys ja ala-aine - Kolmas osa energia-trilogiasta on ilmestynyt, löytyy niikkärin verkkokaupasta nimellä Merkitys ja ala-aine.1 kuukausi sitten
-
Ekokriisi on ihmisen kriisi ja linnut sen hälytysmerkkejä - Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff, kuva Janne VasamaKun isoja mustia lintuja putoilee taivaalta pommin lailla, kertoo se tietysti luontokadosta ja monim...2 kuukautta sitten
-
Jorge Semprúnista ja tutkimus tekoälyn kirjallisuustietoisuudesta - Lukurauhan päivänä ( 18.2.) kävin Oodissa, lainasin elokuvaohjaaja Jean Renoirin kirjan ”Renoir, isäni”,luin Jorge Semprúnin muistelmateosta ”Hyväst...2 kuukautta sitten
-
Säpinää Oopperan grillillä - *Oopperan grilli* jysähti painosta. 51 uutta runoa, *Suonna Konosen* ansiokas esipuhe ja *Juho Juntusen* kansitaide. Dynamiittia on käsiteltävä varovasti...4 kuukautta sitten
-
JOUTILAISUUDESTA - *Jouppilanvuoren legendaarinen meditaatiolava. Monet ovat täällä mietiskelleet ei-mitään ja saaneet runsaasti kosmista säteilyä avaruudellisiin ideoihi...4 kuukautta sitten
-
-
Teräkseen taittuneet modernismin sarvet - *Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallista elämää, k...5 kuukautta sitten
-
Tampereen Kirjafestarit 2023 - Idiootti on tänä vuonna mukana Tampereen Kirjafestareilla, jotka järjestetään la–su 2.–3.12.2023 Tampere-talossa. Myyntiaika on klo 10–18. Tervetuloa!5 kuukautta sitten
-
Lukupäiväkirja 2023: Alan Mooren & Jacen Burrowsin Providence - Nykysarjakuvan grand old man ja anarkistimaagi Alan Moore lienee parhaiten tunnettu Watchmenista, V for Vendettasta ja From Hellistä. Myöhäisemmän vaiheen ...6 kuukautta sitten
-
Puhe Kiukaan kirjasyksyn avajaisissa 21.10.2023 - *Kiukaan kirjasyksyn avajaiset pidettiin lauantaina 21.10.2023 ravintola Punavuoren Ahvenessa Helsingissä. Samalla tilaisuudessa juhlistettiin Tuulia ...6 kuukautta sitten
-
Itsetuhon kestävöinti: (an)arkiston poetiikkaa - Tämä teksti on uudelleenmuokattu versio Laitos-numerossa (Tuli & Savu nro 86) julkaistusta esseestä. Jos arkiston käsite on nykyään käynyt epävakaaksi, sit...8 kuukautta sitten
-
Eletyt muutokset - On kaikki niin kuin ennenkin, eikä mikään ole ennallaan. Kummallinen olotila. Yllättäen kesäsuunnitelmat menivät uusiksi. En olekaan siellä minne ensiksi s...9 kuukautta sitten
-
Käärijöitä äidin oomme kaikki - ”Vesi on hyvää ja aspiriini maistuu, / höyryt kun vähitellen päästä jo haihtuu. / Viikon sisään lompakkokin laihaksi vaihtuu, / kunnes koittaa viimein se l...1 vuosi sitten
-
Kuudes viesti: Markku Eskelinen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytöselle 9.2.2023 10.32 - Vastaan vastauksiisi saman tien. Vastaukseni ovat lihavoidulla mustalla punaisten vastaustesi alla. *Lähettäjä: *Ville Hytönen *Lähetetty: *torstai ...1 vuosi sitten
-
[tuli-savu] [filtered] to 16.3. Eeva-Liisa Mannerin lyhytproosa ja modernistisen novellitaiteen perintö - *Eeva-Liisa Mannerin lyhytproosa ja modernistisen** novellitaiteen perintö* *Elävät ja kuolleet kirjailijat kohtaavat – Pirkkalaiskirjailijat 80 vuotta* *K...1 vuosi sitten
-
Sanailua soittolistasta nettiradioon - Bloggaan pitkästä, pitkästä aikaa ihan vaan sen vuoksi, että olen saanut kirjoittaa musiikista aivan liian vähän. Ottaen huomioon, miten valtava osa se o...1 vuosi sitten
-
Vee niin kuin Vastapaino - Viime vuonna *alma materini* täytti 40 vuotta. En tarkoita Tampereen yliopistoa, jossa aloitin opiskeluni 1980-luvun lopulla, vaan Vastapaino-nimistä tie...1 vuosi sitten
-
Tuuliajolla paranoian maisemissa - Olen runsaan viikon sulatellut Cormac McCarthyn uutta romaania The Passenger. Odotukset olivat… The post Tuuliajolla paranoian maisemissa appeared first ...1 vuosi sitten
-
Neljä ratsastajaa 5: Teppo joutuu lahtiin - *Neljä ratsastajaa* -romaanisarjani toiseksi viimeinen osa on ilmestynyt omakustanteena, sadan kappaleen erikoisliimanidoksena. *Teppo joutuu lahti...1 vuosi sitten
-
Yövieras 6 - Nainen kulki aamuisin pienen kastelukannunsa kanssa keittiönikkunani ohi. Sanokaamme häntä vaikka Oiliksi, koska tarina kertoo hänestä ja koska hän on o...1 vuosi sitten
-
Lopulta rakkauden ja kuoleman on otettava mittaa toisistaan - Blogin päivitys on päässyt venähtämään monestakin syystä. Yksi niistä on syksyllä ilmestyvä romaanini Valovuosi. Nyt on viimeiset editoinnit menossa. Pilkk...1 vuosi sitten
-
VAATIMATON - VAATIMATON Minulla on ongelma: En tiedä kuka minä olen. Ja minkälainen olen. Viime aikoina olen lähes epätoivoisena pysähtynyt m...2 vuotta sitten
-
Hylättyjä esineitä 61 | Kuva ja sana | Word as Image - *Kirjoittajan päiväkirja* jatkaa siitä, mihin blogi *Kuva ja sana* (2021–2007) päättyi. Uusi blogi: https://kirjoittajanpvk.blogspot.com/2 vuotta sitten
-
-
Opetus- ja kulttuuriministeriö Facebookin asialla? - Suomen tekijänoikeuslainsäädännön remonttia on viime aikoina valmisteltu ahkerasti. Remontti johtuu vuonna 2019 hyväksytystä EU:n tekijänoikeusdirektiivi...2 vuotta sitten
-
Säveltäjän leipä - Kirjoitus on julkaistu alunperin 30.9.2021 englanniksi Finnish Music Quarterlyssa. Aloitin sävellysopintoni Sibelius-Akatemiassa 1990-luvun jälkipuoli...2 vuotta sitten
-
Pimeä aika - myyttiä myytin päälle - Ajatus pimeästä keskiajasta on myytti - mutta harva tulee ajatelleeksi kuinka suomalaisesta myytistä onkaan kysymys. Jos katsotaan englanninkieliseen maa...2 vuotta sitten
-
"Avoimella maisemalla ei tarkoiteta metsätaloudellisia uudistusaloja" - *Luontaisesti syntyneitä, merkittäviltä osin jaloista lehtipuista koostuvia metsikköjä, joissa jaloja lehtipuita kasvaa runkomaisina puina vähintään 20 k...2 vuotta sitten
-
Viimeinen näytelmä: Venetsian kauppias - Tämä on Shakespere-blogini viimeinen postaus. Olen lukenut nyt kaikki näytelmien uudet suomennokset. Kiitos kaikille, jotka olette lukeneet tätä. Olen saan...3 vuotta sitten
-
KIRJOITTAMISESTA | Erkka ja Lyyti, viimeinen osa - *Pielisjoki.**"sanoisin että koko patsas-instituutio on aika ongelmallinen. se että joitakin ihmisiä nostetaan muiden yläpuolelle luo ihmisten välisiä k...3 vuotta sitten
-
-
COV ui hittibiiseihin - Kirkan Niin paljon se sattuu on paljon ajankohtaisempi kappale, kun sen kuuntelee COVID-korvalla, Niin COVin se sattuu... Tai mitä sanotte Katri Helena...4 vuotta sitten
-
Tasa-arvo käsikirjoituksessa - Minna CanthHyvää tasa-arvon ja Minna Canthin päivää! Päivän agendan mukaisesti ajattelin tänään kirjoittaa hiukan tasa-arvonäkemyksistä käsikirjoitusvaihe...4 vuotta sitten
-
-
Disinformaation levittäjät eivät tarvitse deepfake-teknologiaa niin kauan kuin ihmiset lankeavat halpoihin vedätyksiin - Viime aikoina on kirjoitettu paljon niin sanotuista deepfakeista eli syväväärennöksistä. Deepfakella tarkoitetaan koneoppimisen ja tekoälyn avulla tuotettu...4 vuotta sitten
-
Michael K ja kertomuksen vaarat - Yksi kesäkirjoistani on ollut vuoden 1983 Booker-voittaja Michael K:n elämä (suom. Seppo Lopponen), jonka löysin kesähuvilan kirjahyllystä, kuten edellisen...4 vuotta sitten
-
Rauman Keskustelupuisto on Eurooppa - Katselen Keskustelupuiston tonttia Rauman keskustassa. Vanha paikka kylpee kevätillan auringonvalossa. Tyhjäksi jääneellä keskikaupungin palasella on ka...5 vuotta sitten
-
Vaihda uuteen osoitteeseen - Tämä "Varaiines" poistuu piakkoin. Jos haluat jatkossakin lukea juttujani, niin vaihda kirjanmerkiksi seuraava osoite: https://inez54321.blogspot.com/ Ent...5 vuotta sitten
-
-
Trafi ei luovuta suojattuja tietoja yksityisille pysäköintivalvonta yrityksille - Blogille yksityishenkilön välittämän Trafin lakimiehen kanssa käydyn kirjeenvaihdon perusteella, Trafi *ei enää* luovuta ajoneuvon omistajan tai haltijan t...5 vuotta sitten
-
Julkaistua 860: Niinistön muotokuva ei ole yhteisötaidetta - Tällainen ilmestyi eilen *Helsingin Sanomien* mielipidekirjoituksissa. Lillukanvarsista ei ole kyse. Pidän asiaa melko tärkeänä. Taiteesta puhuminen koet...6 vuotta sitten
-
My Chinese Landscape - Kauko-Idän kulttuurien harrastajana ja ihailijana astuin sisään Muu-Galleriaan, jossa oli viime sunnuntaihin asti esillä Sara Pathiranen näyttely ”My Chine...6 vuotta sitten
-
Oftentimes these programs can target students which might be people of certain tribes, or which are pursuing specific professional levels. - Alternative of school 1925, when was actually an article entertaining although writing. Below are a few decent composition topics that children may come ac...6 vuotta sitten
-
Toinen musta aurinko - Orionissa esitetään huomenna ja sunnuntaina Andrew Dominikin dokumenttielokuvaa *One More Time with Feeling* (2016). Tiedämme, että päähenkilö kuoli ennen...6 vuotta sitten
-
Henkilöhahmonluomistarina - Hän hoippuu, tönäisee tuolia kymmenen senttiä, se liikahtaa, ei pidä uudesta asennosta, se on vähän kuin toisella kyljellä tuoliystävänsä vierellä, kääntän...6 vuotta sitten
-
Multilingual Poetry Jam - How is it that we can reach shared truths and establish common ground in our complex world, a place that is home to speakers of some 6,000 different lan...6 vuotta sitten
-
Resepti Helsingin poliisin sekoittamiseksi seuraavana itsenäisyyspäivänä - Natsit, vastamielenosoittajat, alpakat, lapset, puput, 612. Pelaajien moninaisuudesta huolimatta itsenäisyyspäivän katushakin voitti poliisi. Aseiden kan...6 vuotta sitten
-
-
Olavi Paavolaisen ristiretki fasismia ja kansallissosialismia vastaan - Olavi Paavolainen (1903–1964) oli aikansa Louis Theroux, Morgan Spurlock tai Michael Moore, kulttuuri-ilmiöiden kuvaaja. Tosin dokumentaristina Paavolainen...6 vuotta sitten
-
Blade Runner - 35 vuotta myöhemmin - Tulevaisuus harvemmin paljastuu tieteiselokuvan näköiseksi, mutta 35 vuotta vanha Blade Runner kertoo kaikenlaista menneisyydestä. Kuten että 80-luvulla ...6 vuotta sitten
-
Syyskuu - Lastenkirjahyllyssä on arvio Opossumi repussa -kirjasta. Kirja on otettu kivasti vastaan. Lasten palaute kouluvierailuilla saa työn tuntumaan mielekkäält...6 vuotta sitten
-
s 35 - rakkauslesti sielubidee elelinkaari muistin kaiteet luoletus palkanan saitsija ristintienristeys6 vuotta sitten
-
Kauhun (hassun) hyvältä tuntuva leima - Kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin, sain tänä keväänä valmiiksi vuosien työn, kauhukirjallisuuteen kallellaan olevan trilogian. Vaikka teoksissani ...6 vuotta sitten
-
Kuka tarvitsee kirjoittajakoulutusta? - Nuori Voima -lehden neljännessä podcastissa käsitellään mm. kirjoittajakoulutusta. Erkka Mykkänen on ollut vuoden Viita-akatemiassa ja vuoden Kriittisess...7 vuotta sitten
-
Kiirastorstain polku - After not quite half an hour, the *camino* begins a short and slightly exposed traverse to the left. Just after, past a few beige/red-coloured steps cut ...7 vuotta sitten
-
-
Testamentti - Hyvä lukijani, tämä on loppu. Kaasuputki-blogi käynnistyi yskähdellen joulukuussa 2009. En ollut itsekään varma sisällöstä tai muodosta. Kunhan vain olisi ...7 vuotta sitten
-
Vastaanottoa - Esikoisteokseni "Villieläimiä" on Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Tunnustuksen otan nöyränä vastaan. Olen saanut muutaman puntaroidun ja...7 vuotta sitten
-
Muistojen bulevardilla - Terveisiä menneestä! Runouslehti Tuli&Savu uudistettiin vuonna 2003, uusi formaatti, uudet yhteistyökumppanit painotalo Art-Print ja Taideteollisen korkea...7 vuotta sitten
-
Blogi siirtyy - Tämä blogi siirtyy uuteen osoitteeseen liukkonen.fi. Tapaamisiin siellä.Kategoria(t): Uncategorized7 vuotta sitten
-
Haudan takaa - On kulunut vuosi rakkaan isäni kuolemasta. Isäni joka oli paras ystäväni. Monesti haluaisin laittaa hänelle tekstiviestin tai soittaa, hän oli ainoa joka o...7 vuotta sitten
-
Heleyteen - (*Jokamiehen taikakirja*. Kerännyt Werner Anttila. Karisto, 1950, s. 178)7 vuotta sitten
-
-
Hamlet Helsinginkadulla - Jouko Turkan muistolle - --> Jouko Turkka on kuollut. En ole toipunut tästä uutisesta. Tärkeä opettajani, nerokas taiteilija on poissa. En ole Suomessa nähnyt *Hypnoosin* (1985)...7 vuotta sitten
-
-
Crazy Ex-Girlfriend - Vähintäänkin tämän vuoden parhaita suuren maailman televisiolöytöjä on tänä kautena alkanut ja katsomani Crazy Ex-Girlfriend. Ideansa perusteella ...7 vuotta sitten
-
-
BLOGIN VAIHTO...NYT! - *Hei ystävä.* Kiitos, että luit tätä vanhaa blogiani. Nyt kirjoitan uutta osoitteessa: http://jpuusa.blogspot.fi Se käsittelee sekä yhteiskuntaa, että kuva...8 vuotta sitten
-
Osoitteenmuutos / A change of address - Olen siirtänyt blogin sisällön kotisivuilleni ja jatkan sen satunnaista päivittämistä siellä. I...8 vuotta sitten
-
Tanskalaisen dekkarin parhautta: Q-osasto - Ruotsin pääministeri Olof Palme murhattiin talvella 1986 Tukholmassa. Viime viikolla uutisoitiin poliisin löytäneen murha-aseesta uusia DNA-jälkiä. Läpimur...8 vuotta sitten
-
Surulliset liput, pommit ja poliisit - Tein identiteettipolitiikkaa, sellainen näköjään kiinnostaa laajasti. Poistin Ranskan lipun FB-profiilikuvani päältä. En kehota ketään tekemään samoin, tai...8 vuotta sitten
-
Rohkeus-blogi luettavissa säätiön verkkosivuilla - Rohkeus-blogiamme voit lukea nykyään osoitteessa http://www.koneensaatio.fi/rohkeat-avaukset/rohkeus-blogi/ You can read the boldness blog at http://www.k...8 vuotta sitten
-
Jatkokertomus 11/? - Kuinka kauan voi sana pitää valonsa? Kuinka kauan hehku on jaksanut pysyä kiinni murusissa, leijua katossa? Kun minä herään, sitä ei ole. On hämärää, oud...8 vuotta sitten
-
Time to go - The party's over: Books from Finland's last post The post Time to go first appeared on Books from Finland.8 vuotta sitten
-
Olé-lehden artikkeli - -- (Artikkeli *Olé*-lehden numerosta 5/2015. Aiheena kirjani *Valkoinen baletti: kirjoituksia Real Madridista*. Lehden voi tilata täältä, kirjan täältä.)...8 vuotta sitten
-
Johonkin pitää lopettaa - Tarinoiden lopettaminen on oma taitolajinsa. Loppuja on erilaisia, sekä rakenteeltaan että muulta tyypiltään – avoin loppu, kaiken yhteen sitova loppu, alk...9 vuotta sitten
-
Pelastautumissuunnitelma – Otavan nuortenromaanikilpailun jälkikirjoitus - Otavan nuortenromaanikilpailun voitti espoolainen toimintaterapeutti Nadja Sumanen valloittavalla ja ihanan elämänmyönteisellä käsikirjoituksellaan Rambo...9 vuotta sitten
-
Antiaikalainen siirtyy uuteen paikkaan - Blogini ilmestyy vastedes Imagen sivuilla. Vanhat juttuarkistot löytyvät sieltä. Linkki uuteen paikkaan tässä: http://blogit.image.fi/antiaikalainen/ Ja t...9 vuotta sitten
-
Kirjan esipuhe - *Kirjamme * Verkko suljettu: internet ja avoimuuden rajat* on jo ehtinyt kauppojen hyllyille ja jokunen arviokin näyttäisi löytyvän, joten lienee aika pa...9 vuotta sitten
-
-
Lauantaiesseiden esipuhe - Kun Juha Koirasen elokuva Partanen tuli televisiosta kymmenisen vuotta sitten, nauroin hämmentyneenä läpi tarinan tietämättä oikein itsekään, mille. Zaida ...9 vuotta sitten
-
Sivut muuttaneet - Muotokuvatiskin uudet nettisivut löytyvät osoitteesta www.muotokuvatiski.net!9 vuotta sitten
-
Loppu/muutto - Runsaan seitsemän ja puolen vuoden bloggaamisen jälkeen olen päättänyt arkistoida Koiranmutkia-blogin. Tämä jää tähän. Alusta on palvellut hyvin, Nemo on v...10 vuotta sitten
-
Archives Of Pain - *Manic Street Preachers* julkaisi albumin *The Holy Bible* lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Olin silloin brittiläistä ”indiepoppia” ja kaikkea siih...10 vuotta sitten
-
Se on sitten kevät - Aika vierähti viime merkinnästä. Viimeksi olin flunssassa ja kesä oli alussa, nyt se on vielä jonkun matkan päässä. Opetuksen lomasta on selvästikin vaikea...10 vuotta sitten
-
Holmes ja Poirot - Klassisen englantilaisen salapoliisiromaanin suuret sankarit Sherlock Holmes ja Hercule Poirot ovat poikkeuksellisen hyvin hengissä, vaikka Holmesin ensies...10 vuotta sitten
-
Anonymous Artwork - Galleria Huuto Jätkäsaari 1:ssä, 2.-13.10.2013 *Kalle Turakka PurhonenIlona Valkonen,Maiju Salmenkivi,Aleksi Tolonen,Marja Viitahuhta,Anja Helminen,Miia R...10 vuotta sitten
-
Plan B? - Ja kätilönä Mombasassa paikan heti sain. Heräsin eilen tuo lause päässäni. Olin tehnyt unessa runoa, jossa haettiin töitä. (Edellinen säe päättyi tietenkin...10 vuotta sitten
-
Blogi on muuttanut - Särötiedote: Särö on yhdistänyt kotisivunsa ja blogin. Löydät meidät nyt osoitteesta http://www.sarolehti.net . Tämä vanha blogi on edelleen luettavissa, m...10 vuotta sitten
-
-
& - Ja jonakin päivänä pyöreässä suvannossa jonka ylle kumartuvat vanhat hassahtaneet puut.11 vuotta sitten
-
En halunnut kuolla viime yönä. - Siltä se tuntuu, tukehtumisesta johtuva paniikki, että nyt tässä on loppu. Että tässä yksin kaon, ryin, haparoin ilmaa, pinkaisen sängystä, pompin kuraa ku...13 vuotta sitten
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
lauantai 31. heinäkuuta 2010
torstai 29. heinäkuuta 2010
Nettitreffit - kirjallisuusteoria ja käytännöt
Unohduin lukemaan pitkää ketjua nettitreffeistä, lukekaa tekin, tässä on parasta suomalaista proosaa juuri nyt. Aineistosta saisi helpohkosti ironis-älykästä flarffia, mutta se ei tekisi teksteille oikeutta (flarfin ongelmia ovat usein myös tekstien tahaton poliittisuus ja kyynisyys). Sen sijaan proosana näistä kertomuksista valkenee monia asioita, joita kustantamot ja lehtikieli ovat kielestämme turmelleet.
Treffeissä on jotain intiimiä, nettitreffeissä kutkutus vielä kertautuu, kun tapaaminen syntyy lähes tuntemattoman kanssa. Romantiikka, toiveet, eroottiset haaveet ja minäkuva ovat kaikki pinnassa tuon muukalaisen kohtaamisessa. Kokemuksesta syntyvät kertomukset ovat affektiivisia ja niitä ovat kirjoittaneet etupäässä ihmiset, joille tekstin tuottaminen näyttää itsessään olevan saavutus. Se tarkoittaa, että mitä pitempi teksti, sen enemmän asiaa ja parempi juttu. Diletanttisen kirjoittamisen laukaiseva syy on yleensä myös painava, näitä juttuja ei ole naputettu huvikseen, ne ovat syntyneet kokemuksista, jotka ovat jääneet vaivaamaan.
Intiimiksi luultu tuleekin alueelle, joka on kaikille tuttu. Se on kirjallisesti kiinnostavaa ja tärkeää. Tyylien kömpelyys ja kielioppivirheet tuntuvat vain lisäävän tekstien todistusvoimaa - kuten myös muutamat postaukset, joista paistaa kirjoittamisen harjaantuneisuus. Tässä tulee näkyväksi osaamisen merkitys kirjalliseen ilmaisuun. Juuri kirjoittamisen ja kielen alueella se tuntuu usein johtavan teksteihin, joiden ajatussisältö on täysin yhdentekevä, mutta joiden kirjoitusasu ikään kuin synnyttää merkityksen tunteen.
Erityisen ihastuttavaa näissä kirjoituksissa on se, että kirjoittajan pyrkimys luoda tekstillään status on monesti niin läpinäkyvä, että eetos, asiasisältö ja argumentit muokkaavat jonkinlaisia kaksoiskansalaisuuksia - sen mitä kirjoittajat kokevat olevansa, sekä sen jona he tahtovat esiintyä. Se paistaa lauserakenteissa ja väinölinnamaisissa vihjaavissa syvempää tietoisuutta osoittavissa sivulauseissa. Lukiessa koin liikutusta, pidän näistä ihmisistä, toivon heille kaikille hyvää, toivon että he löytävät kumppanin ja pääsevät siitä epävarmuudesta, jota he kokevat itsensä suhteen.
Omat nettitreffikokemukseni ovat kaikki viime vuosisadalta. Ne loppuivat jokainen alkuunsa ja niistä jäi lähinnä ulkopuolisuuden tunne. Ensimmäinen tapaukseni oli syvän ja pohjattoman ahdistuksen äärellä, elämäni surkeimman kesän aikana. Asuin yksin Itä-Helsingissä ja töiden jälkeen istuin lähikapakassa entisten vankilakundien kanssa. Työpäivät kului Lasipalatsissa myymälänhoitajana, ja kirjoittelin pitkiä viestejä Whiterabbitille, joka oli vastannut ilmoitukseen, jonka olin jättänyt syntymäpäivänäni. Sähköpostit olivat pakottavan kirjallisen ilmaisuni ainoa muoto, joka lopulta päätyi tapaamiseen. Ihastuin syvästi ja olin valmis jättämään kaiken leevi&theleavingsmaisesti, kuten romantikon kuuluu. Tyttö säikähti ja välit viilenivät muutamaan treffimäiseen tapaamiseen ja sitten sammuivat teiden erkaannuttua.
Toinen tapaus kertoi olevansa uudestisyntymiskierron viimeisessä vaiheessa, eli kutakuinkin valmis astumaan ylempään todellisuuteen. Tapasimme ja hän liitti minut elämänsuunnitelmaansa kokolailla kuristavalla tavalla. Sitä seurasi tekstiviestipommitus ja puhelinsoittokierre, joka koetteli hermojani. Lopulta sain kuulla pilanneeni kaiken ja synnyttäneen katkeruutta tuossa ihmisessä, jota en koskaan oppinut tuntemaan.
Vielä oli joku kolmas juttu, kahvitapaaminen, mutta en muista siitä mitään muuta kuin että väkinäistä oli.
Netistä on tullut romanttisen haaveilun paikka, jossa toiveilla ja mielikuvilla voi värittää todellisuutta. Se on lyyrinen kyky, joka tuskin tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Harmillista vain, että ihmiset lopettavat liihottelun tavatessaan ja mittaillessaan toisiaan arkirealismilla kahvilan pöydän ääressä.
Treffeissä on jotain intiimiä, nettitreffeissä kutkutus vielä kertautuu, kun tapaaminen syntyy lähes tuntemattoman kanssa. Romantiikka, toiveet, eroottiset haaveet ja minäkuva ovat kaikki pinnassa tuon muukalaisen kohtaamisessa. Kokemuksesta syntyvät kertomukset ovat affektiivisia ja niitä ovat kirjoittaneet etupäässä ihmiset, joille tekstin tuottaminen näyttää itsessään olevan saavutus. Se tarkoittaa, että mitä pitempi teksti, sen enemmän asiaa ja parempi juttu. Diletanttisen kirjoittamisen laukaiseva syy on yleensä myös painava, näitä juttuja ei ole naputettu huvikseen, ne ovat syntyneet kokemuksista, jotka ovat jääneet vaivaamaan.
Intiimiksi luultu tuleekin alueelle, joka on kaikille tuttu. Se on kirjallisesti kiinnostavaa ja tärkeää. Tyylien kömpelyys ja kielioppivirheet tuntuvat vain lisäävän tekstien todistusvoimaa - kuten myös muutamat postaukset, joista paistaa kirjoittamisen harjaantuneisuus. Tässä tulee näkyväksi osaamisen merkitys kirjalliseen ilmaisuun. Juuri kirjoittamisen ja kielen alueella se tuntuu usein johtavan teksteihin, joiden ajatussisältö on täysin yhdentekevä, mutta joiden kirjoitusasu ikään kuin synnyttää merkityksen tunteen.
Erityisen ihastuttavaa näissä kirjoituksissa on se, että kirjoittajan pyrkimys luoda tekstillään status on monesti niin läpinäkyvä, että eetos, asiasisältö ja argumentit muokkaavat jonkinlaisia kaksoiskansalaisuuksia - sen mitä kirjoittajat kokevat olevansa, sekä sen jona he tahtovat esiintyä. Se paistaa lauserakenteissa ja väinölinnamaisissa vihjaavissa syvempää tietoisuutta osoittavissa sivulauseissa. Lukiessa koin liikutusta, pidän näistä ihmisistä, toivon heille kaikille hyvää, toivon että he löytävät kumppanin ja pääsevät siitä epävarmuudesta, jota he kokevat itsensä suhteen.
Omat nettitreffikokemukseni ovat kaikki viime vuosisadalta. Ne loppuivat jokainen alkuunsa ja niistä jäi lähinnä ulkopuolisuuden tunne. Ensimmäinen tapaukseni oli syvän ja pohjattoman ahdistuksen äärellä, elämäni surkeimman kesän aikana. Asuin yksin Itä-Helsingissä ja töiden jälkeen istuin lähikapakassa entisten vankilakundien kanssa. Työpäivät kului Lasipalatsissa myymälänhoitajana, ja kirjoittelin pitkiä viestejä Whiterabbitille, joka oli vastannut ilmoitukseen, jonka olin jättänyt syntymäpäivänäni. Sähköpostit olivat pakottavan kirjallisen ilmaisuni ainoa muoto, joka lopulta päätyi tapaamiseen. Ihastuin syvästi ja olin valmis jättämään kaiken leevi&theleavingsmaisesti, kuten romantikon kuuluu. Tyttö säikähti ja välit viilenivät muutamaan treffimäiseen tapaamiseen ja sitten sammuivat teiden erkaannuttua.
Toinen tapaus kertoi olevansa uudestisyntymiskierron viimeisessä vaiheessa, eli kutakuinkin valmis astumaan ylempään todellisuuteen. Tapasimme ja hän liitti minut elämänsuunnitelmaansa kokolailla kuristavalla tavalla. Sitä seurasi tekstiviestipommitus ja puhelinsoittokierre, joka koetteli hermojani. Lopulta sain kuulla pilanneeni kaiken ja synnyttäneen katkeruutta tuossa ihmisessä, jota en koskaan oppinut tuntemaan.
Vielä oli joku kolmas juttu, kahvitapaaminen, mutta en muista siitä mitään muuta kuin että väkinäistä oli.
Netistä on tullut romanttisen haaveilun paikka, jossa toiveilla ja mielikuvilla voi värittää todellisuutta. Se on lyyrinen kyky, joka tuskin tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Harmillista vain, että ihmiset lopettavat liihottelun tavatessaan ja mittaillessaan toisiaan arkirealismilla kahvilan pöydän ääressä.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Runouden tämänhetkinen kansallinen tila
- eli yksinkertainen kertomus monimutkaisesta asiasta
Muutama vuosi sitten Suomessa oli pulaa kaikista monipuolisen runouden keskeisistä edellytyksistä. Puuttui kustantamot, vähäinen kritiikki oli heikkotasoista ja runoutta luettiin sekä opetettiin liikuttavan yksiäänisesti tiiviin kielen kaanonista käsin, modernismin esikuvia mukaillen.
90-luvun herkistelevien keskeislyyrikoiden jälkeen kirjallinen kulttuuri veti luukut kiinni juuri sillä hetkellä, kun runokäsitykset alkoivat muovata kielikäsityksiä ja kaunokirjallisuutta laajemminkin. Oltiin tultu rajalle, jossa 60-lukulaiset lakkasivat ymmärtämästä ja kieltäytyivät oppimasta, koska halusivat mieluummin opettaa (oli siinä laiskuuttakin mukana). Heidän maailmansa oli tullut valmiiksi ja saatettu niin pitkälle, että runouden lukutapoihin oli päässyt livahtamaan tukku standardeja, kuten viimeksi kaunotaiteiden aikana.
Sittemmin tapahtui se, mitä kutsutaan termeillä, kuten kokeellinen runous, digirunous, vispo, käsiterunous, flarf, äänirunous, runoperformanssi jne, ja johon törmää esimerkiksi ntamon tai poesian nimikkeitä selaamalla tai Tuli&Savu -lehteä lukemalla. Kaikkia näitä perinteisen säerunouden rinnalle ilmestyneitä runomuotoja ei suinkaan ole keksitty äskettäin. Ne ovat vain olleet syvemmällä marginaalissa tomikontioiden ja arnokotrojen määrittäessä aluetta, joka kustantamoiden runouskäsitykseen on sopinut. Kirjallisuuden laajimpana ja perustavimpana alueena runous pääsi kustantamoiden käsissä hiljalleen karsiutumaan runopersooniksi ja sielunmaisemakirjoiksi. Se oli aamiaiskaurapuuroa, jota lusikoitiin lounaalla, päivällisellä ja illallisellakin samaan aikaan, kun kustantajat toivoivat runopoikiensa ja -tyttöjensä kasvavan helpommin myyviksi prosaisteiksi.
Kokeellisista kirjoittamistavoista innostuneiden runoilijoiden työ alkoi saada huomiota muutamien kirjallisuuspalkintojen myötä sekä parin harvan laaja-alaisesti ajattelevan kriitikon toimesta. Nyt runous on sitten kasvanut taidemuodoksi, jonka monimuotoisuudesta ja partikulaarisuudesta lehdet kirjoittavat. Käsiin levinneet runokäsitykset ovat myös inspiroineet poetiikan tutkijoita ryöpyttäessään tuhlailevasti runokeinoja ja -käsityksiä kuin modernismin syntyaikoina konsanaan. Kirjallisuuden tutkimus itse asiassa liittyy nykyrunouteen monipuolisen saumattomasti. Kokeellisen runouden äärellä painivien koulutuspohja lienee keskimäärin maisteritasoa, ellei ylikin. Se synnyttää vähän harmillisesti analyyttisyyden auran koko touhun ympärille, vaikka käsitteellisyys on vain yksi nykyrunouden puolista (eikä mielestäni useinkaan kovin kiinnostava).
Pikkuhiljaa nykyrunouden liepeiltä on alkanut kuulua myös soraääniä. Esimerkiksi Tommi Melender kirjoitti jokin aika sitten asenteensa esiin. Vaikuttaa, että hän tahallisesti oikoo mutkia siteeraten arvostamiaan runouden dropoutteja. Hännikäisen ja Sutisen odotukset runoudelta taas vaikuttavat aika omituisilta. Kauempaa katsottuna tulee mieleen, että he potevat oidipaalihybristä liiaksi voidakseen nauttia hyvän runouden yksinkertaisista iloista. Jos pari hassua vuotta (tai vuosikymmentä) elämästään kirjoittaa runoja ja sitten "pettyy runouteen", ei mielestäni ole kovin moukkamaista moittia heitä vastavuoroisesti kärsimättömyydestä.
Tämän postaukseni laukaisi oikeastaan Teppo Paulaston toisessa yhteydessä kirjoittama näkemys:
Tässä kiteytyy jotakin sellaista, jota tuntuu olevan ilmassa. Tarvittaisiin enemmän rohkeita näkemyksiä ja tulkintoja, jotta runouden kokeilujen arvo tai arvottomuus selkokielistyisi - jotta runoutta kuten muutakin taidetta voitaisiin lähestyä konkreettisemmin vailla käsiteverkkojen etäännyttävää taksonomiaa. Tällaisia keskusteluja kyllä käydään, mutta kenties liian vähän julkisesti. Sen sijaan pinnalle pulpahtelee ennakkoluuloja avantgarden keihäänkärjistä ja runoshakinpeluusta. Näissä molemmissa runokenttäkäsityksissä esiin nousevat runoilevat egot, vaikka kyse on teoksista. Aika harva runoilija mieltää egonsa tai statuksensa tuotantoaan kiinnostavammaksi. Shakinpeluun sijaan runokeskusteluja käydään kirjoista ja niiden mielekkyydestä.
Viimeaikaisena esimerkkinä nykyrunouden kutkuttavasta tilasta on Jukka Petäjän nollaksi katsoman teoksen palkitseminen Kritiikin kannuksilla. Tapaus on sen verran paljastava, että on oikeastaan hämmentävää, että tästä ristiriidasta ei ole sen enempää puhuttu (onkohan milloinkaan SARVin pääpalkintoa saanut teos, joka on kriitikissä lytätty täydellisesti?). Nykyrunouden sisältöjen monimuotoisuuteen ja sen tuottamiin teksteihin olisi voitu saada jonkinlaisia suurempaakin yleisöä kiinnostavia näkemyksiä, jos Petäjällä olisi ollut rohkeutta puolustaa kantaansa vaikkapa Nuoressa Voimassa (jonka päätoimittaja lupasi runsaasti palstatilaa asian jatkokäsittelyyn). Vaikka Petäjä ei hommaan ryhtynyt menettäen samalla kasvonsa, on itse ongelma yhtä kaikki se, että runouden ympärille on jäänyt paljon hämmennystä ja ennakkoluuloja. Erikoisuudentavoittelutuomiot sekä runoteoriashakinpeluuhaukut ovat saaneet vastapainokseen palkittuja ja kiiteltyjä teoksia. (Esimerkiksi tuo Timo Harjun kirja ei selaukseni perusteella ole niin huono kuin kritiikki antaa ymmärtää, muttei kyllä niin hyväkään kuin palkintolautakunta suitsuttaa. Ehkäpä olisi tarpeen kirjoittaa tästä kirjasta kritiikki, joka tarkastelisi myös kirjan vastaanottoa - varsinkin kun teoksen "kokeellisuus" on varsin maltillista.)
Samalla kun epämääräiset ja epätarkat näkemykset nykyrunoudesta maalaavat epäreilua kuvaa runoilijoiden "todellisista motiiveista", löytyy kokolailla helposti ymmärrettäviä ja selkokielisiä tekstejä uusista runokeinoista. Runojakin saa tarkasteltavakseen niin vaivattomasti, että runsaudenpula on luultavampi syy epämääräisiin ennakkoasenteisiin kuin tiedon puute. (Nettiin pulpahti äskettäin ilahduttavasti uusi anonyymi blogi, joka selkokielistää runoutta ja sen saamaa kritiikkiä kiinnostavalla tavalla. Toinenkin blogi tuli jokin aika sitten eteeni, sen nimi kertoo runoilijoiden säälittävästä huumorintajusta, mutta monipuolisen tekijäkaartin tekstit ovat komeita, ja niitä selaamalla saa ainakin jonkinlaisen kuvan nykyrunouden joistakin ilmentymistä.)
Runouden nykytila vaikuttaa kaksijakoiselta: vastaanottoa leimaa hienoinen kärsimättömyys sen suhteen, että saataisiin lopullinen selvyys siitä, onko nykyrunous hyvää vai huonoa, kaivataan taas standardeja. Kritiikki on tällä hetkellä myötäkarvaista, koska kukaan ei halua olla julkikonservatiivi eli suvaitsematon. Sivulauseissa runoilijoita moititaan sisäpiirileikeistä, vaikka heidän ongelmansa on ennemmin se, että etäällä pysyttelevä yleisö ei pääse ennakkoluuloistaan. Runoilijoiden selittäessä erilaisia runokeinojaan kärsivällisesti ja perusteellisesti heitä syytetään arroganssista ja elitismistä, sillä heidän selityksiensä ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Se taas johtuu siitä, että he ottavat jo valmiiksi huomioon vastaväitteet ja laativat siksi monimutkaisia virkkeitä ja pitkiä ajatuspolkuja puolustaakseen diversiteettiä manifestoinnin sijasta.
Runot ovat onneksi näistä kirjallisuuskeskusteluista voittopuolisesti irrallaan. Ne vain odottavat lukijaansa ja paljastavat salaisuutensa jokaiselle avoimelle silmäparille, useimmiten ne ovat kokemuksellisia ja suoria eivätkä kryptisiä. Osassa nykyrunoudesta kieltä ja tekstin hahmottamista vain käytetään toisin kuin aiemmin.
Muutama vuosi sitten Suomessa oli pulaa kaikista monipuolisen runouden keskeisistä edellytyksistä. Puuttui kustantamot, vähäinen kritiikki oli heikkotasoista ja runoutta luettiin sekä opetettiin liikuttavan yksiäänisesti tiiviin kielen kaanonista käsin, modernismin esikuvia mukaillen.
90-luvun herkistelevien keskeislyyrikoiden jälkeen kirjallinen kulttuuri veti luukut kiinni juuri sillä hetkellä, kun runokäsitykset alkoivat muovata kielikäsityksiä ja kaunokirjallisuutta laajemminkin. Oltiin tultu rajalle, jossa 60-lukulaiset lakkasivat ymmärtämästä ja kieltäytyivät oppimasta, koska halusivat mieluummin opettaa (oli siinä laiskuuttakin mukana). Heidän maailmansa oli tullut valmiiksi ja saatettu niin pitkälle, että runouden lukutapoihin oli päässyt livahtamaan tukku standardeja, kuten viimeksi kaunotaiteiden aikana.
Sittemmin tapahtui se, mitä kutsutaan termeillä, kuten kokeellinen runous, digirunous, vispo, käsiterunous, flarf, äänirunous, runoperformanssi jne, ja johon törmää esimerkiksi ntamon tai poesian nimikkeitä selaamalla tai Tuli&Savu -lehteä lukemalla. Kaikkia näitä perinteisen säerunouden rinnalle ilmestyneitä runomuotoja ei suinkaan ole keksitty äskettäin. Ne ovat vain olleet syvemmällä marginaalissa tomikontioiden ja arnokotrojen määrittäessä aluetta, joka kustantamoiden runouskäsitykseen on sopinut. Kirjallisuuden laajimpana ja perustavimpana alueena runous pääsi kustantamoiden käsissä hiljalleen karsiutumaan runopersooniksi ja sielunmaisemakirjoiksi. Se oli aamiaiskaurapuuroa, jota lusikoitiin lounaalla, päivällisellä ja illallisellakin samaan aikaan, kun kustantajat toivoivat runopoikiensa ja -tyttöjensä kasvavan helpommin myyviksi prosaisteiksi.
Kokeellisista kirjoittamistavoista innostuneiden runoilijoiden työ alkoi saada huomiota muutamien kirjallisuuspalkintojen myötä sekä parin harvan laaja-alaisesti ajattelevan kriitikon toimesta. Nyt runous on sitten kasvanut taidemuodoksi, jonka monimuotoisuudesta ja partikulaarisuudesta lehdet kirjoittavat. Käsiin levinneet runokäsitykset ovat myös inspiroineet poetiikan tutkijoita ryöpyttäessään tuhlailevasti runokeinoja ja -käsityksiä kuin modernismin syntyaikoina konsanaan. Kirjallisuuden tutkimus itse asiassa liittyy nykyrunouteen monipuolisen saumattomasti. Kokeellisen runouden äärellä painivien koulutuspohja lienee keskimäärin maisteritasoa, ellei ylikin. Se synnyttää vähän harmillisesti analyyttisyyden auran koko touhun ympärille, vaikka käsitteellisyys on vain yksi nykyrunouden puolista (eikä mielestäni useinkaan kovin kiinnostava).
Pikkuhiljaa nykyrunouden liepeiltä on alkanut kuulua myös soraääniä. Esimerkiksi Tommi Melender kirjoitti jokin aika sitten asenteensa esiin. Vaikuttaa, että hän tahallisesti oikoo mutkia siteeraten arvostamiaan runouden dropoutteja. Hännikäisen ja Sutisen odotukset runoudelta taas vaikuttavat aika omituisilta. Kauempaa katsottuna tulee mieleen, että he potevat oidipaalihybristä liiaksi voidakseen nauttia hyvän runouden yksinkertaisista iloista. Jos pari hassua vuotta (tai vuosikymmentä) elämästään kirjoittaa runoja ja sitten "pettyy runouteen", ei mielestäni ole kovin moukkamaista moittia heitä vastavuoroisesti kärsimättömyydestä.
Tämän postaukseni laukaisi oikeastaan Teppo Paulaston toisessa yhteydessä kirjoittama näkemys:
Jos proosa on madaltanut lukijan olemattomiin, on lyriikalla päinvastainen ongelma. Itsetarkoituksellinen kokeilu on vallitsevana kriitikoiden hyväksymänä tyylilajina tekotaiteelliseen kikkailuun johtava tie. Ei toki aina, mutta ei jokainen voi olla avantgarden keihäänkärki.
Tässä kiteytyy jotakin sellaista, jota tuntuu olevan ilmassa. Tarvittaisiin enemmän rohkeita näkemyksiä ja tulkintoja, jotta runouden kokeilujen arvo tai arvottomuus selkokielistyisi - jotta runoutta kuten muutakin taidetta voitaisiin lähestyä konkreettisemmin vailla käsiteverkkojen etäännyttävää taksonomiaa. Tällaisia keskusteluja kyllä käydään, mutta kenties liian vähän julkisesti. Sen sijaan pinnalle pulpahtelee ennakkoluuloja avantgarden keihäänkärjistä ja runoshakinpeluusta. Näissä molemmissa runokenttäkäsityksissä esiin nousevat runoilevat egot, vaikka kyse on teoksista. Aika harva runoilija mieltää egonsa tai statuksensa tuotantoaan kiinnostavammaksi. Shakinpeluun sijaan runokeskusteluja käydään kirjoista ja niiden mielekkyydestä.
Viimeaikaisena esimerkkinä nykyrunouden kutkuttavasta tilasta on Jukka Petäjän nollaksi katsoman teoksen palkitseminen Kritiikin kannuksilla. Tapaus on sen verran paljastava, että on oikeastaan hämmentävää, että tästä ristiriidasta ei ole sen enempää puhuttu (onkohan milloinkaan SARVin pääpalkintoa saanut teos, joka on kriitikissä lytätty täydellisesti?). Nykyrunouden sisältöjen monimuotoisuuteen ja sen tuottamiin teksteihin olisi voitu saada jonkinlaisia suurempaakin yleisöä kiinnostavia näkemyksiä, jos Petäjällä olisi ollut rohkeutta puolustaa kantaansa vaikkapa Nuoressa Voimassa (jonka päätoimittaja lupasi runsaasti palstatilaa asian jatkokäsittelyyn). Vaikka Petäjä ei hommaan ryhtynyt menettäen samalla kasvonsa, on itse ongelma yhtä kaikki se, että runouden ympärille on jäänyt paljon hämmennystä ja ennakkoluuloja. Erikoisuudentavoittelutuomiot sekä runoteoriashakinpeluuhaukut ovat saaneet vastapainokseen palkittuja ja kiiteltyjä teoksia. (Esimerkiksi tuo Timo Harjun kirja ei selaukseni perusteella ole niin huono kuin kritiikki antaa ymmärtää, muttei kyllä niin hyväkään kuin palkintolautakunta suitsuttaa. Ehkäpä olisi tarpeen kirjoittaa tästä kirjasta kritiikki, joka tarkastelisi myös kirjan vastaanottoa - varsinkin kun teoksen "kokeellisuus" on varsin maltillista.)
Samalla kun epämääräiset ja epätarkat näkemykset nykyrunoudesta maalaavat epäreilua kuvaa runoilijoiden "todellisista motiiveista", löytyy kokolailla helposti ymmärrettäviä ja selkokielisiä tekstejä uusista runokeinoista. Runojakin saa tarkasteltavakseen niin vaivattomasti, että runsaudenpula on luultavampi syy epämääräisiin ennakkoasenteisiin kuin tiedon puute. (Nettiin pulpahti äskettäin ilahduttavasti uusi anonyymi blogi, joka selkokielistää runoutta ja sen saamaa kritiikkiä kiinnostavalla tavalla. Toinenkin blogi tuli jokin aika sitten eteeni, sen nimi kertoo runoilijoiden säälittävästä huumorintajusta, mutta monipuolisen tekijäkaartin tekstit ovat komeita, ja niitä selaamalla saa ainakin jonkinlaisen kuvan nykyrunouden joistakin ilmentymistä.)
Runouden nykytila vaikuttaa kaksijakoiselta: vastaanottoa leimaa hienoinen kärsimättömyys sen suhteen, että saataisiin lopullinen selvyys siitä, onko nykyrunous hyvää vai huonoa, kaivataan taas standardeja. Kritiikki on tällä hetkellä myötäkarvaista, koska kukaan ei halua olla julkikonservatiivi eli suvaitsematon. Sivulauseissa runoilijoita moititaan sisäpiirileikeistä, vaikka heidän ongelmansa on ennemmin se, että etäällä pysyttelevä yleisö ei pääse ennakkoluuloistaan. Runoilijoiden selittäessä erilaisia runokeinojaan kärsivällisesti ja perusteellisesti heitä syytetään arroganssista ja elitismistä, sillä heidän selityksiensä ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Se taas johtuu siitä, että he ottavat jo valmiiksi huomioon vastaväitteet ja laativat siksi monimutkaisia virkkeitä ja pitkiä ajatuspolkuja puolustaakseen diversiteettiä manifestoinnin sijasta.
Runot ovat onneksi näistä kirjallisuuskeskusteluista voittopuolisesti irrallaan. Ne vain odottavat lukijaansa ja paljastavat salaisuutensa jokaiselle avoimelle silmäparille, useimmiten ne ovat kokemuksellisia ja suoria eivätkä kryptisiä. Osassa nykyrunoudesta kieltä ja tekstin hahmottamista vain käytetään toisin kuin aiemmin.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Kun Dumari tulee, Dumari tappaa
Ajauduin takaisin Helsinkiin kuin vesi suihkun lattiakaivoon. Taustakohinamainen elämä ja aherrus tunkeutuivat muutamassa tunnissa solujen väleihin muuttaen orgaanisen aikakäsitykseni takaisin mekaaniseksi. Tunnen olevani jälleen itsestäni vastuussa, tutusti kyborgina muiden joukossa, osa "meitä". Löysinkin itseni heti metropolin polttopisteestä, Tuomari Nurmion keikalta Tavastialla.
Tuomari Nurmio & Hunajaluut on jonkinlainen sukupolvensa dream team, jossa Tohtori Hillillä paukuttaa rumpuja, Esa Kuloniemi soittaa sähkökitaraa ja Aija Puurtinen bassoa Nurmion levittäessä paletiltaan kaikki tunnetuimmat kansallisomaisuudeksi muuttuneet laulunsa leveällä sudilla ja säästelemättä. Ei yhtään välibiisiä eikä hengähdystaukoa, siitä huolimatta vajaan parin tunnin ilta ei riittänyt läheskään kaikkiin hitteihin.
Kokoonpanon viime syksynä aloittaman keikkailun idea on uudet sovitukset ja paikoin aikamoisen läskiksi ajautuvat soundit, jotka on sorvattu Nurmion 30-vuotistaiteilijataipaleen merkkipaaluihin. Ikää ja karismaa saaneen Nurmion äänessä on vaikuttavaa rosoa, eikä hän roiku missään menneessä. Kun hän esittää vuosikymmenien takaisia laulujaan, hän ei toista niitä, vaan tuo ne tähän hetkeen. Silti vanhojen biisien soittamisesta tulee mieleen, että tämä oli alun loppu.
Kymmenen vuotta sitten samaisella Tavastialla Nurmio soitti 20-vuotistaiteilijauransa juhlakeikan. Paikalle kokoontunut yleisö odotti tietysti nostalgiailtaa, mutta Nurmio näytti haikailuille kankkua vyöryttämällä tuoreinta tuotantoaan, eikä soittanut ainuttakaan klassikkoa. Hän on ollut monipuolisuudessaan ja suvereeniudessaan omaa luokkaansa paitsi muusikkona myös lyyrikkona.
Vaikka eilinen keikka oli jonkinlainen unelmien täyttymys, mieltäni kaihertaa tunne, että kaikki sujui liian suunnitellusti. Uudet sovitukset toivat Nurmion biiseihin runttia, kuubalaisia rytmejä, reggaeta, hienoja sooloja, irtonaisuutta. Silti soitossa oli jotakin analyyttistä, kuin esiintyjät olisivat olleet liian taitavia ja siksi selättäneet osaamisellaan ne äänet, joita soittimista lähtee, kun ylitetään se raja, jolloin ilmaisuntarve sivuuttaa tekniikan.
Tuomari Nurmio & Hunajaluut on jonkinlainen sukupolvensa dream team, jossa Tohtori Hillillä paukuttaa rumpuja, Esa Kuloniemi soittaa sähkökitaraa ja Aija Puurtinen bassoa Nurmion levittäessä paletiltaan kaikki tunnetuimmat kansallisomaisuudeksi muuttuneet laulunsa leveällä sudilla ja säästelemättä. Ei yhtään välibiisiä eikä hengähdystaukoa, siitä huolimatta vajaan parin tunnin ilta ei riittänyt läheskään kaikkiin hitteihin.
Kokoonpanon viime syksynä aloittaman keikkailun idea on uudet sovitukset ja paikoin aikamoisen läskiksi ajautuvat soundit, jotka on sorvattu Nurmion 30-vuotistaiteilijataipaleen merkkipaaluihin. Ikää ja karismaa saaneen Nurmion äänessä on vaikuttavaa rosoa, eikä hän roiku missään menneessä. Kun hän esittää vuosikymmenien takaisia laulujaan, hän ei toista niitä, vaan tuo ne tähän hetkeen. Silti vanhojen biisien soittamisesta tulee mieleen, että tämä oli alun loppu.
Kymmenen vuotta sitten samaisella Tavastialla Nurmio soitti 20-vuotistaiteilijauransa juhlakeikan. Paikalle kokoontunut yleisö odotti tietysti nostalgiailtaa, mutta Nurmio näytti haikailuille kankkua vyöryttämällä tuoreinta tuotantoaan, eikä soittanut ainuttakaan klassikkoa. Hän on ollut monipuolisuudessaan ja suvereeniudessaan omaa luokkaansa paitsi muusikkona myös lyyrikkona.
Vaikka eilinen keikka oli jonkinlainen unelmien täyttymys, mieltäni kaihertaa tunne, että kaikki sujui liian suunnitellusti. Uudet sovitukset toivat Nurmion biiseihin runttia, kuubalaisia rytmejä, reggaeta, hienoja sooloja, irtonaisuutta. Silti soitossa oli jotakin analyyttistä, kuin esiintyjät olisivat olleet liian taitavia ja siksi selättäneet osaamisellaan ne äänet, joita soittimista lähtee, kun ylitetään se raja, jolloin ilmaisuntarve sivuuttaa tekniikan.
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Kritiikkikeskustelua Yle Puheessa
Kulttuuripeilin Teemu Laaksonen soitti Yleltä ja kysyi, lähdenkö juttelemaan kritiikistä. En päässyt, keskusteluun osallistui kriitikko Kyösti Niemelä (alkaa 28. minuutin kohdalla). Aihe on kuuma ja tukalakin: Veli-Pekka Leppänen kirjoitti Hesariin 7.3. torppauksen Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen dekkarista Norsun vuosi. Tästä katkeroituneena Kaskinen on kirjoittanut uusimpaan Imageen perusteellisen ja henkilökohtaisen jutun kohtaamastaan vääryydestä, josta nyt siis Laaksonen teki tärkeän julkisen keskustelun.
Kaskisen maalaama asetelma on 1800-lukulaisen klassinen: kriitikon tarkoitushakuinen kölin alta uittaminen sortaa puhtaasti poliittisin perustein kirkasotsaista sarkasmia luoneen romaanitaiteilijan.
Kysymys kuuluu: mitä on kritiikki ja mitä sen tulisi olla? Saako tällaista kritiikkiä tehdä, vai onko sen paikka menneisyydessä? Onko tämä rakentavaa kritiikkiä vai (Mervi Kantokorvenkin paheksumaa) vihakritiikkiä?
Aiheen käsittely ei Laaksosen hyvistä kysymyksistä huolimatta osu ytimeen. Jäädään vatvomaan taistolaisuutta ja Suomen poliittista ilmapiiriä - sekä aika yleisen tason kulttuurispekulaatiota. Kysehän on taideteoksesta ja kritiikin sydämessä tulisi olla pohdintaa siitä, millaista on taideteoksen kokeminen. Leppäsen kritiikki on kova, ja sen luoma tuomio on moraalinen. Hänen tekstinsä perusteella Norsun vuosi on peräkammarinpoikien väkivaltapornoa. Kulttuuripeilin lähitarkasteluun joutuu erityisesti kritiikin kohta:
Tästä päädytään taidekeskustelun sijaan heikkotasoiseen politiikkavatvomiseen, mikä romaanikirjallisuuden suhteen ei ole mielestäni kovin kiinnostavaa. Romaani on maailma, jossa lukijan olemus joko tulee tai ei tule puhutelluksi. Taideteos on kokemus. Kriitikolla täytyy olla oikeus kieltäytyä suvaitsemasta kaikkea, kritiikin tehtävähän on pohtia taideteoksen maailmaa laajemmin. Tyrmäävä kritiikki on paikallaan ja tärkeä, jos teoksen moraali on vastenmielinen.
Norsun vuoden suhteen keskustelussa olisi pitänyt lähteä siitä, miksi kirja on tehty. Nyt ainoat viitteet siitä ovat vihjaukset postmodernista ironiasta ja sarkasmista: revitään pää irti viiden sivun yksityiskohtaisella kuvauksella ja sanotaan, että tämä on tehty hirtehisellä huumorilla. Kriitikkoa syytetään poliittisesta konservatiivisuudesta, vaikka osuvin kysymys olisi ollut: miksi tällainen kirjallisuus on hänen mielestään vastenmielistä ja minkä takia sitä ei tarvitse hyväksyä.
Taidekritiikissä ei ole kysymys mielipiteellisestä tykkkään/entykkää -tekstistä. Kritiikin tehtävä on pohtia ja tiivistää taideteoksen merkityksiä. Kritiikin on nähtävä teoksen luoma maailmankuva ja sovitettava se ihmiselämään.
Kaskisen katkeruus on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta Imagen panos tähän tapaukseen vaikuttaa typerältä. Kaskinen kertoo vastaavansa kokemaansa asiattomuuteen asiattomasti, mikä on oksennusta eikä keskustelua. Sitä kannattaisi tehdä sähköpostissa tai päiväkirjassa julkisen foorumin sijaan. Hänellä ei myöskään ole kovin uskottavaa näkemystä kritiikkiin. Kun Laaksonen kysyy Kaskiselta kritiikin tehtävää, tämä vastaa, että se on "kertoa mitä ajassa tapahtuu" sekä esittää toimittajan "oma näkökulma".
Ei se niin ole. Vastaus on itse asiassa yksinkertaisuudessaan keskustelun tyhjentävä. Jos kritiikin ja taustoittavan uutisoinnin välimatkan tulisi kirjailijan mielestä olla näin lyhyt, tuskin tarvitsee enää ihmetellä, miksi hän tuohtuu kaikesta kielteisestä teostaan luonnehtivasta palautteesta.
Esikoiskirjan saamat kehut hän tosin kiitollisesti otti vastaan. Ehkäpä "ajassa tapahtuminen" ei sitten koskaan ole moraalisesti arveluttavaa tai vain muuten heikkotasoista.
Kaskiselle kuitenkin pieni ja kriittisesti maltillinen hatunnosto julkisesta metelistä. Kysymyksenasettelun tarkennuttua se saattaisi jopa viedä keskustelua kritiikin asemasta eteenpäin.
Kaskisen maalaama asetelma on 1800-lukulaisen klassinen: kriitikon tarkoitushakuinen kölin alta uittaminen sortaa puhtaasti poliittisin perustein kirkasotsaista sarkasmia luoneen romaanitaiteilijan.
Kysymys kuuluu: mitä on kritiikki ja mitä sen tulisi olla? Saako tällaista kritiikkiä tehdä, vai onko sen paikka menneisyydessä? Onko tämä rakentavaa kritiikkiä vai (Mervi Kantokorvenkin paheksumaa) vihakritiikkiä?
Aiheen käsittely ei Laaksosen hyvistä kysymyksistä huolimatta osu ytimeen. Jäädään vatvomaan taistolaisuutta ja Suomen poliittista ilmapiiriä - sekä aika yleisen tason kulttuurispekulaatiota. Kysehän on taideteoksesta ja kritiikin sydämessä tulisi olla pohdintaa siitä, millaista on taideteoksen kokeminen. Leppäsen kritiikki on kova, ja sen luoma tuomio on moraalinen. Hänen tekstinsä perusteella Norsun vuosi on peräkammarinpoikien väkivaltapornoa. Kulttuuripeilin lähitarkasteluun joutuu erityisesti kritiikin kohta:
Norsun vuodessa ihmisillä tehdään ja teetetään monenlaista arveluttavaa, peräti helposti tunnistettavilla poliitikoilla. Todellisuusvastineilla saisi kyllä leikitellä varsin varoen, semminkin kun oikeita vihasivustoja päätyy paraikaa poliisitutkintaan.
Eikä vasta-argumenttina nyt kelpaa, että kirjallisuushan heijastelee tosielämää. Ennemminkin soveltuu koeteltu neuvo: älä yllytä hullua.
Tästä päädytään taidekeskustelun sijaan heikkotasoiseen politiikkavatvomiseen, mikä romaanikirjallisuuden suhteen ei ole mielestäni kovin kiinnostavaa. Romaani on maailma, jossa lukijan olemus joko tulee tai ei tule puhutelluksi. Taideteos on kokemus. Kriitikolla täytyy olla oikeus kieltäytyä suvaitsemasta kaikkea, kritiikin tehtävähän on pohtia taideteoksen maailmaa laajemmin. Tyrmäävä kritiikki on paikallaan ja tärkeä, jos teoksen moraali on vastenmielinen.
Norsun vuoden suhteen keskustelussa olisi pitänyt lähteä siitä, miksi kirja on tehty. Nyt ainoat viitteet siitä ovat vihjaukset postmodernista ironiasta ja sarkasmista: revitään pää irti viiden sivun yksityiskohtaisella kuvauksella ja sanotaan, että tämä on tehty hirtehisellä huumorilla. Kriitikkoa syytetään poliittisesta konservatiivisuudesta, vaikka osuvin kysymys olisi ollut: miksi tällainen kirjallisuus on hänen mielestään vastenmielistä ja minkä takia sitä ei tarvitse hyväksyä.
Taidekritiikissä ei ole kysymys mielipiteellisestä tykkkään/entykkää -tekstistä. Kritiikin tehtävä on pohtia ja tiivistää taideteoksen merkityksiä. Kritiikin on nähtävä teoksen luoma maailmankuva ja sovitettava se ihmiselämään.
Kaskisen katkeruus on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta Imagen panos tähän tapaukseen vaikuttaa typerältä. Kaskinen kertoo vastaavansa kokemaansa asiattomuuteen asiattomasti, mikä on oksennusta eikä keskustelua. Sitä kannattaisi tehdä sähköpostissa tai päiväkirjassa julkisen foorumin sijaan. Hänellä ei myöskään ole kovin uskottavaa näkemystä kritiikkiin. Kun Laaksonen kysyy Kaskiselta kritiikin tehtävää, tämä vastaa, että se on "kertoa mitä ajassa tapahtuu" sekä esittää toimittajan "oma näkökulma".
Ei se niin ole. Vastaus on itse asiassa yksinkertaisuudessaan keskustelun tyhjentävä. Jos kritiikin ja taustoittavan uutisoinnin välimatkan tulisi kirjailijan mielestä olla näin lyhyt, tuskin tarvitsee enää ihmetellä, miksi hän tuohtuu kaikesta kielteisestä teostaan luonnehtivasta palautteesta.
Esikoiskirjan saamat kehut hän tosin kiitollisesti otti vastaan. Ehkäpä "ajassa tapahtuminen" ei sitten koskaan ole moraalisesti arveluttavaa tai vain muuten heikkotasoista.
Kaskiselle kuitenkin pieni ja kriittisesti maltillinen hatunnosto julkisesta metelistä. Kysymyksenasettelun tarkennuttua se saattaisi jopa viedä keskustelua kritiikin asemasta eteenpäin.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
Jyväskylä Parnassossa - Karri Kokon matkareportaastista ja sen vastaanotosta
Taustaa:
Kirjoitin Keskisuomalaiseen taannoin artikkelin eräänlaisena yhteenvetona pitkään jatkuneelle jyväskyläläisen kokeellisen runouden esiinmarssille eri yhteyksissä, haastatellen pääasiassa itseäni viisaampia Maaria Pääjärveä ja Teemu Mannista. Sittemmin Ville Luoma-aho linkkasi blogissaan Ylelle antamaansa haastatteluun, johon kirjoitin omat täydennykseni sekä myöhemmän laajennuksen, johon taas Reijo Valta esitti näkemyksensä, kunnes Paavo Haavikko perusti Jyväskylän runokoulukunnan. Kaikkea muutakin tietysti tapahtui joka puolella aiemmin, samaan aikaan ja myöhemmin, mutta tässä on omat tartuntani aiheeseen.
Nykytilanne:
Nyt sitten Parnassossa ilmestyi Karri Kokon kirjoittama laajahko reportaasi jyväskyläläisestä runoudesta. Teksti on mainio - varsinkin kun ottaa huomioon, että mittarissa oli aikamoiset asteet jo ennen kuin hän otti löylykauhan käteensä. Isot pojatkin ovat pikkuhiljaa heräämässä, Teppo Kulmala kirjoitti Parnasson luettuaan referaatin sekä oman taustoituksensa Keskisuomalaiseen ja muistutuksen paikallisen kirjallisen elämän isommasta kuviosta, josta ne runoilijatkin ponnistavat. Kulmalalle on vastattava, että hän on tietysti osaltaan oikeassa, mutta kirjallisuuden sisällölliseltä puolelta katsottuna hänen sanansa runoilijoiden sisäänpäinlämpiävyydestä ovat kohtuuttomia. Avoin ja julkilausuttu lähtökohta kun on kaikkien vähänkään kiinnostuneiden tervetulleeksi toivottaminen.
Kokon visiitti on kaupungissa tietenkin vielä tuoreessa muistissa, enkä ole hänen reportaasistaan kuullut mitään kielteistä. Päin vastoin, reissu elää suullisena perimätietona, josta on irronnut omia hauskoja anekdoottipolkujaan. Koska runoporukka on tunnetusti suorasanaista ja itseään säästelemätöntä, se lienee todiste tekstin onnistuneisuudesta. Totta onkin, että Kokolla on ihailtava kyky kirjoittaa lämpimästi ja kohdettaan arvostavasti, hän on erinomainen toimittaja. Tekstin pysyttäytyminen tiukasti makrotasolla tosin herättää kysymyksiä, kuten tapaus Kulmala osoittaa. Kokon jutussa oleva Risto Niemi-Pynttärin lause: "Yhtäkkiä vanha vaan alkoi näyttää vanhalta" taisi osua, vaikka sen tarkoitus tuskin olikaan astua kenenkään varpaille.
On vaikeaa kirjoittaa edes reportaasiin mitään Jyväskylän runoääntä/poetiikkaa, eikä Kokko sitä ole yrittänytkään. Lukiessa kuitenkin etsii johtolankaa, ilmiötä, joksi nousee nyt henkilöt, merkittävimmin Kristian Blomberg. Hän onkin mukana monituisissa asioissa, mikä johtuu siitä että hänellä on paitsi kyky saattaa aloittamansa asiat ensiluokkaisella statsilla loppuun, myös perusteellisuutta ja korvaamaton lahja löytää merkityksiä - eikä pahemmin tarvetta keulia.
Kokko kirjoittaa osuman kertoessaan runosalongista: "kuka tahansa saa osallistua. Salonkiin ei tulla esiintymään. Lukeminen ja keskustelu tapahtuvat samalla tasolla." Tämä on iso asia. Pidän itselleni tärkeimpänä Jyväskylän kirjallista elämää määrittävänä juttuna sitä, että henkselinpaukuttelu puuttuu. Kaikki saa osallistua, kaikista ollaan kiinnostuneita, sisällöt ratkaisevat. Hierarkioiden puute tuottaa keskittyneisyyttä ja avoimuutta. Omaa kiinnostustani touhuun on lisäksi ratkaisevasti määrittänyt se, että kun kenellä tahansa nusahtaa hommat kohdilleen, sitä juhlitaan kuin kaadettua hirveä rautakaudella. Toisaalta pieleen menneistä jutuista annetaan kovaakin palautetta. Se synnyttää ilmapiirin joka on oma kulttuurinsa.
Samaan aikaan kun isot kustantamot ja lehdistö pukee kirjailijoita yksityisyrittäjiksi, brändeiksi ja kilpailijoiksi toisiaan vastaan tai omituisiksi klikeiksi, sivuutetaan Jyväskylässä koko touhu kuin sitä ei olisi olemassakaan. Se on ihmeellistä ja se on onnellista. Se on kirjallisuutta, jolla ei ole välimatkaa elämään ja jota ei tarvitse myöhemmin löytää aikansa väärin ymmärrettynä taiteena. On ihailtavaa viisautta kyetä muodostamaan oma näkemys. Sitä kuvastaa esimerkiksi se, että tekstien volyymi tai kustantaja tai kirjoittajan asema ei vaikuta juuri mitenkään luentoihin. Eikä palautteen antajan status tee arvion painoarvoa asiasisältöä suuremmaksi. Isällisiä ja äidillisiä äänenpainoja ei ole (tai ne sivuutetaan), ja se on mitä ilmeisimmin elämänlaatua kohentava seikka.
Sen sijaan käytössä on kunnollista vanhan ajan sivistystä. Hätiköityjä johtopäätöksiä osataan asettaa parempiin mittasuhteisiin eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Pahimmillaan kirjallisuuden opiskelu on harrastus tai kuriositeetti, jota työelämässä hävetään repsahduksena kaupallisen alojen tutkintoihin verrattuna. Kun riittävän moni jättää menemättä työelämään ja jatkaa vaan kirjojen lukemista, niille muodostuu käyttöarvoa ja niiden merkityksiä osataan siirtää nykyaikaan. Vielä kun löytyy kiinnostusta tekstien kirjoittamiseen ja muiden kuuntelemiseen ollaan ajautumassa tilanteeseen, josta Kokko kirjoittaa Blombergin suulla vaikuttavasti: "Runous valtakuntana on historiallisesti syvä ja edustaa vapautta. Saa olla yhtä aikaa nöyrä ja ylpeä tajutessaan kuuluvansa tasaveroisena joukkoon."
Kokon jutussa on yksi kauneusvirhe, joka löytyy Katariina Vuorisen haastattelusta. Se on kirjoitettu passiiviin, mutta sanottu yksikön ensimmäisessä: "Nuorten jyväskyläläisrunoilijoiden esiinmarssi ei kuitenkaan näy valtakunnan tasolla, ja se harmittaa. Kun Yle Teeman Kirjamaa vieraili Jyväskylässä 2009, esiin nostettiin pelkkiä prosaisteja, pääasiassa vanhemmasta päästä."
Ei harmita. Jyväskylän kirjallisuudessa inspiroi paljolti juuri se, että se ei ole valtakunnan keskellä muuten kuin maantieteellisesti. Eikä Kirjamaahan suhtauduta käsittääkseni sellaisella vakavuudella, että tapausta pidettäisiin menetettynä mahdollisuutena. Hyvä se on prosaistienkin kanssa jutella (tosin Kirjamaan tapa lähestyä asioita on kovin myötähäpeää herättävä).
Reportaasikokonaisuudessa nousee vielä kuvat esiin. Anna Koivisto on kuvannut Kirjailijatalon portailta vastavaloon tumman peruspotretin suht kovassa valossa, mikä on omituinen veto. Vakiopaineen kanssa samankaltainen homma, mutta miljöön sijaan kuvassa on baaritiskin vastapuolen ilmoitustaulu - ja viimeisenä kuvana osa Kari Alosen veistoksesta, joka ei liity oikein mihinkään, paitsi kömpelön kirjallisesti teosnimen kautta.
Kirjoitin Keskisuomalaiseen taannoin artikkelin eräänlaisena yhteenvetona pitkään jatkuneelle jyväskyläläisen kokeellisen runouden esiinmarssille eri yhteyksissä, haastatellen pääasiassa itseäni viisaampia Maaria Pääjärveä ja Teemu Mannista. Sittemmin Ville Luoma-aho linkkasi blogissaan Ylelle antamaansa haastatteluun, johon kirjoitin omat täydennykseni sekä myöhemmän laajennuksen, johon taas Reijo Valta esitti näkemyksensä, kunnes Paavo Haavikko perusti Jyväskylän runokoulukunnan. Kaikkea muutakin tietysti tapahtui joka puolella aiemmin, samaan aikaan ja myöhemmin, mutta tässä on omat tartuntani aiheeseen.
Nykytilanne:
Nyt sitten Parnassossa ilmestyi Karri Kokon kirjoittama laajahko reportaasi jyväskyläläisestä runoudesta. Teksti on mainio - varsinkin kun ottaa huomioon, että mittarissa oli aikamoiset asteet jo ennen kuin hän otti löylykauhan käteensä. Isot pojatkin ovat pikkuhiljaa heräämässä, Teppo Kulmala kirjoitti Parnasson luettuaan referaatin sekä oman taustoituksensa Keskisuomalaiseen ja muistutuksen paikallisen kirjallisen elämän isommasta kuviosta, josta ne runoilijatkin ponnistavat. Kulmalalle on vastattava, että hän on tietysti osaltaan oikeassa, mutta kirjallisuuden sisällölliseltä puolelta katsottuna hänen sanansa runoilijoiden sisäänpäinlämpiävyydestä ovat kohtuuttomia. Avoin ja julkilausuttu lähtökohta kun on kaikkien vähänkään kiinnostuneiden tervetulleeksi toivottaminen.
Kokon visiitti on kaupungissa tietenkin vielä tuoreessa muistissa, enkä ole hänen reportaasistaan kuullut mitään kielteistä. Päin vastoin, reissu elää suullisena perimätietona, josta on irronnut omia hauskoja anekdoottipolkujaan. Koska runoporukka on tunnetusti suorasanaista ja itseään säästelemätöntä, se lienee todiste tekstin onnistuneisuudesta. Totta onkin, että Kokolla on ihailtava kyky kirjoittaa lämpimästi ja kohdettaan arvostavasti, hän on erinomainen toimittaja. Tekstin pysyttäytyminen tiukasti makrotasolla tosin herättää kysymyksiä, kuten tapaus Kulmala osoittaa. Kokon jutussa oleva Risto Niemi-Pynttärin lause: "Yhtäkkiä vanha vaan alkoi näyttää vanhalta" taisi osua, vaikka sen tarkoitus tuskin olikaan astua kenenkään varpaille.
On vaikeaa kirjoittaa edes reportaasiin mitään Jyväskylän runoääntä/poetiikkaa, eikä Kokko sitä ole yrittänytkään. Lukiessa kuitenkin etsii johtolankaa, ilmiötä, joksi nousee nyt henkilöt, merkittävimmin Kristian Blomberg. Hän onkin mukana monituisissa asioissa, mikä johtuu siitä että hänellä on paitsi kyky saattaa aloittamansa asiat ensiluokkaisella statsilla loppuun, myös perusteellisuutta ja korvaamaton lahja löytää merkityksiä - eikä pahemmin tarvetta keulia.
Kokko kirjoittaa osuman kertoessaan runosalongista: "kuka tahansa saa osallistua. Salonkiin ei tulla esiintymään. Lukeminen ja keskustelu tapahtuvat samalla tasolla." Tämä on iso asia. Pidän itselleni tärkeimpänä Jyväskylän kirjallista elämää määrittävänä juttuna sitä, että henkselinpaukuttelu puuttuu. Kaikki saa osallistua, kaikista ollaan kiinnostuneita, sisällöt ratkaisevat. Hierarkioiden puute tuottaa keskittyneisyyttä ja avoimuutta. Omaa kiinnostustani touhuun on lisäksi ratkaisevasti määrittänyt se, että kun kenellä tahansa nusahtaa hommat kohdilleen, sitä juhlitaan kuin kaadettua hirveä rautakaudella. Toisaalta pieleen menneistä jutuista annetaan kovaakin palautetta. Se synnyttää ilmapiirin joka on oma kulttuurinsa.
Samaan aikaan kun isot kustantamot ja lehdistö pukee kirjailijoita yksityisyrittäjiksi, brändeiksi ja kilpailijoiksi toisiaan vastaan tai omituisiksi klikeiksi, sivuutetaan Jyväskylässä koko touhu kuin sitä ei olisi olemassakaan. Se on ihmeellistä ja se on onnellista. Se on kirjallisuutta, jolla ei ole välimatkaa elämään ja jota ei tarvitse myöhemmin löytää aikansa väärin ymmärrettynä taiteena. On ihailtavaa viisautta kyetä muodostamaan oma näkemys. Sitä kuvastaa esimerkiksi se, että tekstien volyymi tai kustantaja tai kirjoittajan asema ei vaikuta juuri mitenkään luentoihin. Eikä palautteen antajan status tee arvion painoarvoa asiasisältöä suuremmaksi. Isällisiä ja äidillisiä äänenpainoja ei ole (tai ne sivuutetaan), ja se on mitä ilmeisimmin elämänlaatua kohentava seikka.
Sen sijaan käytössä on kunnollista vanhan ajan sivistystä. Hätiköityjä johtopäätöksiä osataan asettaa parempiin mittasuhteisiin eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Pahimmillaan kirjallisuuden opiskelu on harrastus tai kuriositeetti, jota työelämässä hävetään repsahduksena kaupallisen alojen tutkintoihin verrattuna. Kun riittävän moni jättää menemättä työelämään ja jatkaa vaan kirjojen lukemista, niille muodostuu käyttöarvoa ja niiden merkityksiä osataan siirtää nykyaikaan. Vielä kun löytyy kiinnostusta tekstien kirjoittamiseen ja muiden kuuntelemiseen ollaan ajautumassa tilanteeseen, josta Kokko kirjoittaa Blombergin suulla vaikuttavasti: "Runous valtakuntana on historiallisesti syvä ja edustaa vapautta. Saa olla yhtä aikaa nöyrä ja ylpeä tajutessaan kuuluvansa tasaveroisena joukkoon."
Kokon jutussa on yksi kauneusvirhe, joka löytyy Katariina Vuorisen haastattelusta. Se on kirjoitettu passiiviin, mutta sanottu yksikön ensimmäisessä: "Nuorten jyväskyläläisrunoilijoiden esiinmarssi ei kuitenkaan näy valtakunnan tasolla, ja se harmittaa. Kun Yle Teeman Kirjamaa vieraili Jyväskylässä 2009, esiin nostettiin pelkkiä prosaisteja, pääasiassa vanhemmasta päästä."
Ei harmita. Jyväskylän kirjallisuudessa inspiroi paljolti juuri se, että se ei ole valtakunnan keskellä muuten kuin maantieteellisesti. Eikä Kirjamaahan suhtauduta käsittääkseni sellaisella vakavuudella, että tapausta pidettäisiin menetettynä mahdollisuutena. Hyvä se on prosaistienkin kanssa jutella (tosin Kirjamaan tapa lähestyä asioita on kovin myötähäpeää herättävä).
Reportaasikokonaisuudessa nousee vielä kuvat esiin. Anna Koivisto on kuvannut Kirjailijatalon portailta vastavaloon tumman peruspotretin suht kovassa valossa, mikä on omituinen veto. Vakiopaineen kanssa samankaltainen homma, mutta miljöön sijaan kuvassa on baaritiskin vastapuolen ilmoitustaulu - ja viimeisenä kuvana osa Kari Alosen veistoksesta, joka ei liity oikein mihinkään, paitsi kömpelön kirjallisesti teosnimen kautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)