Muutama vuosi sitten Suomessa oli pulaa kaikista monipuolisen runouden keskeisistä edellytyksistä. Puuttui kustantamot, vähäinen kritiikki oli heikkotasoista ja runoutta luettiin sekä opetettiin liikuttavan yksiäänisesti tiiviin kielen kaanonista käsin, modernismin esikuvia mukaillen.
90-luvun herkistelevien keskeislyyrikoiden jälkeen kirjallinen kulttuuri veti luukut kiinni juuri sillä hetkellä, kun runokäsitykset alkoivat muovata kielikäsityksiä ja kaunokirjallisuutta laajemminkin. Oltiin tultu rajalle, jossa 60-lukulaiset lakkasivat ymmärtämästä ja kieltäytyivät oppimasta, koska halusivat mieluummin opettaa (oli siinä laiskuuttakin mukana). Heidän maailmansa oli tullut valmiiksi ja saatettu niin pitkälle, että runouden lukutapoihin oli päässyt livahtamaan tukku standardeja, kuten viimeksi kaunotaiteiden aikana.
Sittemmin tapahtui se, mitä kutsutaan termeillä, kuten kokeellinen runous, digirunous, vispo, käsiterunous, flarf, äänirunous, runoperformanssi jne, ja johon törmää esimerkiksi ntamon tai poesian nimikkeitä selaamalla tai Tuli&Savu -lehteä lukemalla. Kaikkia näitä perinteisen säerunouden rinnalle ilmestyneitä runomuotoja ei suinkaan ole keksitty äskettäin. Ne ovat vain olleet syvemmällä marginaalissa tomikontioiden ja arnokotrojen määrittäessä aluetta, joka kustantamoiden runouskäsitykseen on sopinut. Kirjallisuuden laajimpana ja perustavimpana alueena runous pääsi kustantamoiden käsissä hiljalleen karsiutumaan runopersooniksi ja sielunmaisemakirjoiksi. Se oli aamiaiskaurapuuroa, jota lusikoitiin lounaalla, päivällisellä ja illallisellakin samaan aikaan, kun kustantajat toivoivat runopoikiensa ja -tyttöjensä kasvavan helpommin myyviksi prosaisteiksi.
Kokeellisista kirjoittamistavoista innostuneiden runoilijoiden työ alkoi saada huomiota muutamien kirjallisuuspalkintojen myötä sekä parin harvan laaja-alaisesti ajattelevan kriitikon toimesta. Nyt runous on sitten kasvanut taidemuodoksi, jonka monimuotoisuudesta ja partikulaarisuudesta lehdet kirjoittavat. Käsiin levinneet runokäsitykset ovat myös inspiroineet poetiikan tutkijoita ryöpyttäessään tuhlailevasti runokeinoja ja -käsityksiä kuin modernismin syntyaikoina konsanaan. Kirjallisuuden tutkimus itse asiassa liittyy nykyrunouteen monipuolisen saumattomasti. Kokeellisen runouden äärellä painivien koulutuspohja lienee keskimäärin maisteritasoa, ellei ylikin. Se synnyttää vähän harmillisesti analyyttisyyden auran koko touhun ympärille, vaikka käsitteellisyys on vain yksi nykyrunouden puolista (eikä mielestäni useinkaan kovin kiinnostava).
Pikkuhiljaa nykyrunouden liepeiltä on alkanut kuulua myös soraääniä. Esimerkiksi Tommi Melender kirjoitti jokin aika sitten asenteensa esiin. Vaikuttaa, että hän tahallisesti oikoo mutkia siteeraten arvostamiaan runouden dropoutteja. Hännikäisen ja Sutisen odotukset runoudelta taas vaikuttavat aika omituisilta. Kauempaa katsottuna tulee mieleen, että he potevat oidipaalihybristä liiaksi voidakseen nauttia hyvän runouden yksinkertaisista iloista. Jos pari hassua vuotta (tai vuosikymmentä) elämästään kirjoittaa runoja ja sitten "pettyy runouteen", ei mielestäni ole kovin moukkamaista moittia heitä vastavuoroisesti kärsimättömyydestä.
Tämän postaukseni laukaisi oikeastaan Teppo Paulaston toisessa yhteydessä kirjoittama näkemys:
Jos proosa on madaltanut lukijan olemattomiin, on lyriikalla päinvastainen ongelma. Itsetarkoituksellinen kokeilu on vallitsevana kriitikoiden hyväksymänä tyylilajina tekotaiteelliseen kikkailuun johtava tie. Ei toki aina, mutta ei jokainen voi olla avantgarden keihäänkärki.
Tässä kiteytyy jotakin sellaista, jota tuntuu olevan ilmassa. Tarvittaisiin enemmän rohkeita näkemyksiä ja tulkintoja, jotta runouden kokeilujen arvo tai arvottomuus selkokielistyisi - jotta runoutta kuten muutakin taidetta voitaisiin lähestyä konkreettisemmin vailla käsiteverkkojen etäännyttävää taksonomiaa. Tällaisia keskusteluja kyllä käydään, mutta kenties liian vähän julkisesti. Sen sijaan pinnalle pulpahtelee ennakkoluuloja avantgarden keihäänkärjistä ja runoshakinpeluusta. Näissä molemmissa runokenttäkäsityksissä esiin nousevat runoilevat egot, vaikka kyse on teoksista. Aika harva runoilija mieltää egonsa tai statuksensa tuotantoaan kiinnostavammaksi. Shakinpeluun sijaan runokeskusteluja käydään kirjoista ja niiden mielekkyydestä.
Viimeaikaisena esimerkkinä nykyrunouden kutkuttavasta tilasta on Jukka Petäjän nollaksi katsoman teoksen palkitseminen Kritiikin kannuksilla. Tapaus on sen verran paljastava, että on oikeastaan hämmentävää, että tästä ristiriidasta ei ole sen enempää puhuttu (onkohan milloinkaan SARVin pääpalkintoa saanut teos, joka on kriitikissä lytätty täydellisesti?). Nykyrunouden sisältöjen monimuotoisuuteen ja sen tuottamiin teksteihin olisi voitu saada jonkinlaisia suurempaakin yleisöä kiinnostavia näkemyksiä, jos Petäjällä olisi ollut rohkeutta puolustaa kantaansa vaikkapa Nuoressa Voimassa (jonka päätoimittaja lupasi runsaasti palstatilaa asian jatkokäsittelyyn). Vaikka Petäjä ei hommaan ryhtynyt menettäen samalla kasvonsa, on itse ongelma yhtä kaikki se, että runouden ympärille on jäänyt paljon hämmennystä ja ennakkoluuloja. Erikoisuudentavoittelutuomiot sekä runoteoriashakinpeluuhaukut ovat saaneet vastapainokseen palkittuja ja kiiteltyjä teoksia. (Esimerkiksi tuo Timo Harjun kirja ei selaukseni perusteella ole niin huono kuin kritiikki antaa ymmärtää, muttei kyllä niin hyväkään kuin palkintolautakunta suitsuttaa. Ehkäpä olisi tarpeen kirjoittaa tästä kirjasta kritiikki, joka tarkastelisi myös kirjan vastaanottoa - varsinkin kun teoksen "kokeellisuus" on varsin maltillista.)
Samalla kun epämääräiset ja epätarkat näkemykset nykyrunoudesta maalaavat epäreilua kuvaa runoilijoiden "todellisista motiiveista", löytyy kokolailla helposti ymmärrettäviä ja selkokielisiä tekstejä uusista runokeinoista. Runojakin saa tarkasteltavakseen niin vaivattomasti, että runsaudenpula on luultavampi syy epämääräisiin ennakkoasenteisiin kuin tiedon puute. (Nettiin pulpahti äskettäin ilahduttavasti uusi anonyymi blogi, joka selkokielistää runoutta ja sen saamaa kritiikkiä kiinnostavalla tavalla. Toinenkin blogi tuli jokin aika sitten eteeni, sen nimi kertoo runoilijoiden säälittävästä huumorintajusta, mutta monipuolisen tekijäkaartin tekstit ovat komeita, ja niitä selaamalla saa ainakin jonkinlaisen kuvan nykyrunouden joistakin ilmentymistä.)
Runouden nykytila vaikuttaa kaksijakoiselta: vastaanottoa leimaa hienoinen kärsimättömyys sen suhteen, että saataisiin lopullinen selvyys siitä, onko nykyrunous hyvää vai huonoa, kaivataan taas standardeja. Kritiikki on tällä hetkellä myötäkarvaista, koska kukaan ei halua olla julkikonservatiivi eli suvaitsematon. Sivulauseissa runoilijoita moititaan sisäpiirileikeistä, vaikka heidän ongelmansa on ennemmin se, että etäällä pysyttelevä yleisö ei pääse ennakkoluuloistaan. Runoilijoiden selittäessä erilaisia runokeinojaan kärsivällisesti ja perusteellisesti heitä syytetään arroganssista ja elitismistä, sillä heidän selityksiensä ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Se taas johtuu siitä, että he ottavat jo valmiiksi huomioon vastaväitteet ja laativat siksi monimutkaisia virkkeitä ja pitkiä ajatuspolkuja puolustaakseen diversiteettiä manifestoinnin sijasta.
Runot ovat onneksi näistä kirjallisuuskeskusteluista voittopuolisesti irrallaan. Ne vain odottavat lukijaansa ja paljastavat salaisuutensa jokaiselle avoimelle silmäparille, useimmiten ne ovat kokemuksellisia ja suoria eivätkä kryptisiä. Osassa nykyrunoudesta kieltä ja tekstin hahmottamista vain käytetään toisin kuin aiemmin.
kaksi juttua:
VastaaPoistaensinnäkään en ole ihan varma siitä onko runous kirjallisuuden laajin & perustavin alue, kuten kirjoitat. se saattaa olla kyllä itsepintaisin, ajattelin itse asiassa runoutta, kun katselin eräs yö parvekkeelta alas, ja näin rotan noutavan toista työkaluvajan alta. että nuo vaan seurailevat ihmistä, uskollisemmin kuin koirat. toisaalta laajuus ja perustavuus eivät täysin käy tätä ajatusta vastaan.
ja toiseksi - tuo osoittamasi ennakkoluuloisuus nykyrunoa kohtaan vaatisi kyllä osakseen tarkempaa huomiota, koska olet varmastikin oikeassa. osan tästä ennakkoluulosta muodostaa kritiikin jatkuva hokema runon rajojen rikkomisesta, joko muotona tai instituutiona. jos lukijaa alkaa lukiessaan määritellä runoutta jossakin mielessä tai asettaa lukemansa johonkin taisteluasemiin jonkun runousskeeman kanssa, alkaa lukeminenkin tuntua raskaalta. en minä ainakaan haluaisi joutua määrittelemään runoutta joka kerta kun kuvittelen lukevani sitä. joten sikäli ymmärrän hyvin kasvavat vaatimukset riisuutua runoudesta, alkaa puhua vain teksteistä.
Tai vain kirjoituksesta.
VastaaPoistajoo, ilman muuta kirjoitus on tekstiä parempi sana, mahtavat silti olla aika latautuneita molemmat, eritoten yliopistossa kirjallisuutta opiskelleiden korvassa. kun ollaan äkkiä écrituren ja postmodernin tekstikäsityksen äärillä.
VastaaPoistaMulle runous käsitteenä juurikin kirjallisuuden lajina on jotenkin osuva ja asiaa valaiseva. Kirjallisuutta on tavattu hahmottaa proosa-draama-runous kolmijako-opilla. Proosa on (oman määritelmäni mukaan) lauseista koostuva selvitys asian tilasta. Draama taas perustuu tapahtumiseen, se koostuu toimintaohjeista. Runous voi olla näitä molempia ja aika paljon muutakin - siksi se on laajin ja perustavin kirjallisuuden muoto.
VastaaPoistaRunouden suhteen inspiroivaa on vielä sen vapautuminen mitallisesta muodosta. Esimerkiksi modernismin synty taiteissa on juuri runouden kohdalla jotenkin kulttuuridiversiteettiä parhaiten kuvastava. Runouden määrittely-yritykset ovat sen myötä jääneet ja runous edustaa siksi mulle jonkinlaista kielellisen ilmaisun perustasoa. Tällä tavalla se myös palvelee "kaikkea kielellistä toimintaa". Kirjoitan itse proosatekstejä, runoja tulee noin yksi vuodessa, mutta parhaat lukijat ja täsmällisimmät palautteet teksteistäni olen saanut runoilijoilta.
Runouden suhteen myös tekstin hahmottaminen opettaa laajuuteen. Proosaa voi klapimuotittaa ja tarkastella rakenteesta, aikamuodoista, juonesta, lauseesta jne. Se tuottaa ummetusta luodessaan peukalosääntöjä, jotka ovat turmelleet suureksi osaksi tuota kirjallisuuden lajia. Kaikki nämä "näytä, älä kerro" ja "kill your darlings" -jankkaukset ovat synnyttäneet kapean ja funktionaalisen kielikäsityksen, jotka kehystävät maailmankatsomusmaisesti kaikkea kirjoitusta. Draamassa homma on vielä tiukempaa. Runous on siksi kuin viimeiset keuhkot erilaisille tavoille olla kirjoitukselle auki. Pitämällä runous kirjallisuuden lajina sen voimat ja keinot rikastaa muita kirjallisuuden lajeja pysyy helposti hahmotettavana.
Ja sitten on vielä kirjallisuushistoriallinen näkökulma. Runous paljastaa siinäkin perustavuutensa. Romaaneja lukiessa mieleni valtaa toisinaan jonkinlainen innostus sen nuorta historiaa kohtaan, se on vasta pari hassua vuosisataa sitten vakiintunut taidemuoto.
Ajatus lopettaa runoudesta puhuminen ja siirtyä käyttämään tekstiä toimii varmaan tyypeillä, jotka kantavat mukanaan erinäisiä kaikuja viime vuosien kotimaisista ja ulkomaisista runouskeskusteluista. Runo (runous) lienee kuitenkin aika merkittävä genrepiste, jonka läpi teksti latautuu eri tavoin. Esimerkiksi monet Baudelairen proosarunoista (etenkin käännökset) voisi lukea helposti kolumnina tai suurkaupunkitilaa käsittelevänä silminnäkijäesseistiikkana. Tällöin niiden teksti jäsentyisi toisin kuin niitä proosarunoina lukiessa, jolloin sanat rakentavat myös pinnan alaisia yhteyksiä. Toisaalta, jotta muistaisimme kuinka suhteellista kaikki on, monista pikkurunoista saa aforismeja tekstihahmoa muuttamalla ja päinvastoin.
VastaaPoistaEdellisellä en tarkoita, etteikö turhista kahnauksista irtipääseminen olisi aihe kiljua riemusta, mutta se että siirryttäisiin puhumaan teksteistä tuntuisi minusta lähinnä Gordionin solmun avaamiselta nokkelan oivalluksen sijaan leikkaamalla. Tai siis ainakin käsitteekseni ne tyypit (tähän sellainen yläindeksi ja tm), jotka ehdottavat tekstiä ”runon” tilalle, kyllä kantavat mukanaan runouden skeemoja ja antavat niiden vaikuttaa lukemiseensa ja kirjoittamiseensa. Mielestäni runouden kohdalla voisi ajatella niinkin, että kyllähän se samoin kuin kaikki muutkin käsitteet joka tapauksessa vuotaa. Siksi parempi ratkaisu voisikin olla se, että luovutaan turhan hygienian perään haikailusta. Yksi tämän hygienian muoto kun on, että tiedetään jo mitä runous on ja miten ja miksi sen tulisi olla, kuten Aksun ”tekstikin” huomioi.
Aksu, joo, käsitän klassisen kolmijaon pohjan, ja länsimaisessa sfäärissä se on kokonaisuudessaan aika toimiva. Katselin asiaa oikeastaan institutionaalisesta näkökulmasta, jossa runous on tällä hetkellä laajemmassa liikkeessä kuin muut muodot, eräänlaisena irtolaisena, jos tarkastellaan kirjallisuutta samassa merkityksessä kuin kirjamarkkinat. Tämä määritelmä läpäisee minusta koko julkisuuden tällä hetkellä - vain aniharvat voivat puhua kirjallisuudesta minään taidemuotona, vaan puheen reunaehto on jatkuvasti myyminen, ja sen varjolla runoilijat itsekin sijoittelevat itseään marginaaliin. Huono myynti on huono tekosyy, ja taiteellisuuksista puhumalla tekee itsensä lähinnä naurunalaiseksi, vaikka se kuitenkin on oletus koko runotoiminnan pohjalla.
VastaaPoistaKristian, mun mielestä tossa runous-käsitteen korvaamisessa on vielä yksi ulottuvuus: kirjallisuuden ajatteleminen laajempana kokonaisuutena, kuin nyt vaikka kirjastoluokitukset. että voitaisiin tulla siihen herkulliseen tilanteeseen, että kaikki on kaunokirjallisuutta tai sitten ei mikään, kaikki on runoutta, tai sitten ei mikään. Jospa pannaan miekka tuppeen, ja jätetään solmut rauhaan. Minä voisin puolestani äänestää kaiken inhimillisen merkitystoiminnan alistamista runouden käsitteelle. Poiesiksesta poieoon.
Kun tiedetään mitä runous on, tai sallitaan sen olla mitä se lieneekin, sanan metalyyriskriittisestä ja lannistavasta hokemisesta voitaisiin jotenkin irrota. Mutta alkaahan sanomalehdissäkin nykyisin joka toinen runokritiikki jollain kotikutoisella runouden määritelmällä, jonka tarkoitus on ilmeisesti korostaa, että kriitikko ei nyt tajua / kriitikko yrittää kuitenkin tajuta / kriitikko politikoi.
Hyvä pointti Maaria. Omalla kohdallani haluttomuus irtautua runon käsitteestä johtuu ehkä osittain akateemisesta maailmasta, jossa erinäisiä sisältölukustrategioita on kehitelty puoli vuosisataa, samalla kun muotoon liittyvät pohdinnat ovat jäänet vähemmälle. Tämän seurauksena muotoon perustuva lukutaito (miten runokeinot luovat yhteyksiä tekstiin) on käsitykseni mukaan vähentynyt, minkä seurauksena runous ja kirjallisuus helposti alkavat samastua ja muuttua tekstiksi (mikä tietysti oli yksi strategia alunperinkin, ottaa turhat aurat pois, mutta kun se lukutaito kärsi niin paljon..). T&S: jos kaikki kerran on merkityksissä ja lausumissa, mitä väliä muodolla. Itse koen, että runous on juuri sitä kaikkea mikä tekstin rakenteessa ohjaa lukemaan sitä toisin, paljastaa merkityksistä ja lausumista jotain joka ei "tavallisesti lukiessa" tule esiin. Minulle runous on siten myös muotoa, ja se muoto täytyy kyetä tunnistamaan (Ehkä Aksu viittasi tähän runoilijoiden kyvyssä antaa hyvää palautetta hänen proosastaan). Tuo tunnistaminen on ainakin minun kohdallani myös osa lukunautintoa, ja siksi runot jotka motivoidusti pakottavat hahmottamaan toimintaansa ei-totutun piiristä (virrata että) ovat niin rakkaita. Sovittelevasti hyväksyn ajatuksen kirjallisuudesta, mutta Paul Verlainen ”Runousoppia” runon viimeisen säkeen mukaisesti. Siinä päädytään erinäisten runoutta koskevien määritelmien jälkeen säkeeseen: ”ja kaikki muu on kirjallisuutta”.
VastaaPoista"Minä voisin puolestani äänestää kaiken inhimillisen merkitystoiminnan alistamista runouden käsitteelle. Poiesiksesta poieoon."
VastaaPoistaTää on hyvä lähtökohta, käsi pystyyn täälläkin. Samalla käy selväksi se, että inhimillinen toiminta ja runous erkanevat toisistaan vain tarkoitushakuisilla määritelmillä, mutta että itsessään ne ovat yksi ja sama asia.
Kristianilla erittäin oleellisia huomioita. Muodon merkitys juurikin tekstin hahmottamisen kannalta on keskeinen juttu - mutta sen rinnalle kasvaa vielä runous, jolla on tapahtuman luonne ja jota voi kutsua "tekstiksi" vain suhteellisessa mielessä. Runouden suhde kieleen vaikkapa digirunouden joissakin tapauksissa tai runoesityksissä tuo esiin vielä aivan toisenlaisia kielellisen hahmottamisen tapoja kuin tekstinlukutaito.
Ymmärrän tuon "kaiken inhimillisen merkitystoiminnan alistamisen runouden käsitteelle" tuossa kontekstissa ja tavallaan strategisena tekona, mutta samalla olen vakuuttunut, että se sotii täsmällisesti omaa käsitystäni vastaan, sikäli kuin tuossa julistetaan tuikitarpeellinen eråtiikka (omalta osaltani voin pyytää anteeksi kehnoa h-tajua, näillä mennään mitä on jaettu) juuri inhimillisen alueen reunalle jäännöksettä. Ja toisaalta ilman tuota (tai jotain muuta) eroa koko käsite menettäisi merkityksellisyyden auransakin.
VastaaPoistaMielestäni tuota humanistista käännettä pitäisi varoa.
Muttamutta, (yhtyen syntyneeseen irkkikeskusteluun) jotta runouspuhe ylipäätään kiinnittyisi mihinkään, täytyisi sen jotenkin konkreettisesti viitata yksittäisiin teksteihin ja niiden piirteisiin, kuten tuossa kommenteissa jo kävikin.
VastaaPoistase olikin ainoastaan strateginen teko. ja myös mahdoton. on vaan niin käsittämättömän monta tapaa trivialisoida oleellinen, joko hokemalla sitä runorunousrunorunollinenrunoilijarunoruno -juttua korvat rikki tai sitten laajentamalla joku konseptuaalinen alue hetkeksi: karnevaaliksi, aktioksi, pyyhkäisyksi.
VastaaPoistaen usko, että runouden ideaa tai instituutiota pystyisi sivuuttamaan ryhtymällä puhumaan vain kirjoituksista tai teksteistä. mutta ymmärrän minkä takia tätä on esitetty. en tiedä pidänkö ajatuksesta, luultavasti en. olen omissa teksteissäni tullut jotenkin siihen pisteeseen, että pyrin kirjoittamaan runoudesta ryöstöviljelemättä sanaa.
metapuhe ei ole läheskään yhtä haastavaa kuin puhe teoksista. tässä jauhaessa on vastuualue paljon pienempi kuin se on jonkun teoksen ja tekstin maailmassa. se on ainakin minulle keskeinen syy siihen, että kirjoitan nopeammin metajuttuja kuin juttuja spesifeistä teksteistä. ne vaativat paljon, ja ainakin minusta tuntuu että joudun työstämään omaa kielenkäyttöäni kirjoittaessani yksittäisistä teksteistä. koen siis aina kaameita omantunnontuskia, kun aletaan valitella sitä metapuheen loputonta posmotusta. sen suhteen minä olen suorastaan kone. mutta sama on näkynyt kyllä kritiikeissäkin: siinä missä olisi tilaa puhua teoksesta (vaikka vähänkin), puhutaankin yleistä runoudesta, sitten taustoitetaan, laitetaan lainaus väliin, pikkasen parafraasia perään ja pannaan koko homma pakettiin mutisemalla jotain kehityskelpoisuudesta tai jostain muusta yhtä abstraktista.
vielä tuohon kristianin oleelliseen huomioon akateemisesta kontekstista ja runon muodosta: olen tehnyt saman havainnon, ja minusta se on aika surullinen juttu. että varsin pitkälle edistyneet kirjallisuudenopiskelijat eivät edes tunnista sonettia (vaikka eihän siinä periaatteessa tarvitse kuin osata vähän laskea montako riviä runotekstissä on), vaikka se on tuiki tavallinen runomuoto ja koko ajan käytössä (esim. t.mannisen futuramassa). en minäkään mitään metrisiä kaavoja osaa, ja tokkopa se yleisesti ottaen olisi tarpeenkaan, mutta kuitenkin sen verran, että piirtyisi jokin idea siitä, että runoudessa muoto ei ole mikään "vain", vaan se on merkityksellinen asia. sisällöllinen fokus jää minusta myös jokseenkin ontuvaksi, jos keskeisiä muotoja ei edes tunnisteta. tämä on tietysti varsin koulumestarimaista, mutta silti!
Mun mielestä metapuheellekin on tilaa, kunhan se on oleellista (kuten yleensäkin muissakin asioissa). Ongelmaa on vain siinä, jos metapuhe ei osu mihinkään tunnistettavaan ja jää piirtämään omia epäselviä hahmojaan (kuten esim. runoshakinpeluu-tapaus). Siinä mielessä jonkinlaisten tartuntapinta-alojen pohtiminen tekee korkealentoisillekin aatoksille usein hyvää.
VastaaPoistaJa toki tuntuu tuo Olli-Pekan kommentti myös tärkeältä, sikäli kuin sen ymmärsin (irkissä on jatkettu keskustelua?). Mä jotenkin pähkin tota juttua ehkä niin, että runouden ja taiteen olennaisuus tulee käsitettäväksi helpoiten sitä kautta, että se ymmärretään kulttuuriytimen osaksi (erotkin huomioon ottaen). (kulttuuri=se mitä ihmiset tekevät)
Runoudessa on mun mielestä tilausta tällä hetkellä sekä sellaiselle metapuheelle, joka kykenee taustoittamaan asioita että rohkeille runokritiikeille, jotka uskaltavat kokemuksellistaa runoutta abstrahoimisen sijaan. Molemmat ovat vaikeita tehdä huolella, mutta molemmissa on myös kosolti tilaa vilpittömille huomioille reunahuomiopölinän sijaan. Vaikeus on vain siinä, ettei yksinkertaista liikaa käsiteltäviä asioita ja jätä siten keskeisintä juttua huomaamatta. Mä olen tässä suhteessa yrittänyt kirjoittaa näkyväksi pointteja, joita kuulen (mutta joista muut eivät kirjoita) ja asioita, johon olen törmännyt. Uskallan sen tehdä, koska koen olevani turvallisesti ulkopuolinen runouden syvimmistä sisällöistä ja siten vapautettu kirjoittamaan myös vaikutelmista.