Kaskisen maalaama asetelma on 1800-lukulaisen klassinen: kriitikon tarkoitushakuinen kölin alta uittaminen sortaa puhtaasti poliittisin perustein kirkasotsaista sarkasmia luoneen romaanitaiteilijan.
Kysymys kuuluu: mitä on kritiikki ja mitä sen tulisi olla? Saako tällaista kritiikkiä tehdä, vai onko sen paikka menneisyydessä? Onko tämä rakentavaa kritiikkiä vai (Mervi Kantokorvenkin paheksumaa) vihakritiikkiä?
Aiheen käsittely ei Laaksosen hyvistä kysymyksistä huolimatta osu ytimeen. Jäädään vatvomaan taistolaisuutta ja Suomen poliittista ilmapiiriä - sekä aika yleisen tason kulttuurispekulaatiota. Kysehän on taideteoksesta ja kritiikin sydämessä tulisi olla pohdintaa siitä, millaista on taideteoksen kokeminen. Leppäsen kritiikki on kova, ja sen luoma tuomio on moraalinen. Hänen tekstinsä perusteella Norsun vuosi on peräkammarinpoikien väkivaltapornoa. Kulttuuripeilin lähitarkasteluun joutuu erityisesti kritiikin kohta:
Norsun vuodessa ihmisillä tehdään ja teetetään monenlaista arveluttavaa, peräti helposti tunnistettavilla poliitikoilla. Todellisuusvastineilla saisi kyllä leikitellä varsin varoen, semminkin kun oikeita vihasivustoja päätyy paraikaa poliisitutkintaan.
Eikä vasta-argumenttina nyt kelpaa, että kirjallisuushan heijastelee tosielämää. Ennemminkin soveltuu koeteltu neuvo: älä yllytä hullua.
Tästä päädytään taidekeskustelun sijaan heikkotasoiseen politiikkavatvomiseen, mikä romaanikirjallisuuden suhteen ei ole mielestäni kovin kiinnostavaa. Romaani on maailma, jossa lukijan olemus joko tulee tai ei tule puhutelluksi. Taideteos on kokemus. Kriitikolla täytyy olla oikeus kieltäytyä suvaitsemasta kaikkea, kritiikin tehtävähän on pohtia taideteoksen maailmaa laajemmin. Tyrmäävä kritiikki on paikallaan ja tärkeä, jos teoksen moraali on vastenmielinen.
Norsun vuoden suhteen keskustelussa olisi pitänyt lähteä siitä, miksi kirja on tehty. Nyt ainoat viitteet siitä ovat vihjaukset postmodernista ironiasta ja sarkasmista: revitään pää irti viiden sivun yksityiskohtaisella kuvauksella ja sanotaan, että tämä on tehty hirtehisellä huumorilla. Kriitikkoa syytetään poliittisesta konservatiivisuudesta, vaikka osuvin kysymys olisi ollut: miksi tällainen kirjallisuus on hänen mielestään vastenmielistä ja minkä takia sitä ei tarvitse hyväksyä.
Taidekritiikissä ei ole kysymys mielipiteellisestä tykkkään/entykkää -tekstistä. Kritiikin tehtävä on pohtia ja tiivistää taideteoksen merkityksiä. Kritiikin on nähtävä teoksen luoma maailmankuva ja sovitettava se ihmiselämään.
Kaskisen katkeruus on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta Imagen panos tähän tapaukseen vaikuttaa typerältä. Kaskinen kertoo vastaavansa kokemaansa asiattomuuteen asiattomasti, mikä on oksennusta eikä keskustelua. Sitä kannattaisi tehdä sähköpostissa tai päiväkirjassa julkisen foorumin sijaan. Hänellä ei myöskään ole kovin uskottavaa näkemystä kritiikkiin. Kun Laaksonen kysyy Kaskiselta kritiikin tehtävää, tämä vastaa, että se on "kertoa mitä ajassa tapahtuu" sekä esittää toimittajan "oma näkökulma".
Ei se niin ole. Vastaus on itse asiassa yksinkertaisuudessaan keskustelun tyhjentävä. Jos kritiikin ja taustoittavan uutisoinnin välimatkan tulisi kirjailijan mielestä olla näin lyhyt, tuskin tarvitsee enää ihmetellä, miksi hän tuohtuu kaikesta kielteisestä teostaan luonnehtivasta palautteesta.
Esikoiskirjan saamat kehut hän tosin kiitollisesti otti vastaan. Ehkäpä "ajassa tapahtuminen" ei sitten koskaan ole moraalisesti arveluttavaa tai vain muuten heikkotasoista.
Kaskiselle kuitenkin pieni ja kriittisesti maltillinen hatunnosto julkisesta metelistä. Kysymyksenasettelun tarkennuttua se saattaisi jopa viedä keskustelua kritiikin asemasta eteenpäin.
Koska Norsun vuotta lukematon kirjoittaja tuntuu nostavan keskeiseksi kysymykseksi teoksen moraalin, haluaisin omalta osaltani, sen kirjoittamiseen osallistuneena kommentoida asiaa: Väitän että, että Norsun vuoden voi lukea myös erittäin moraalisena romaanina, koska se on monella tasolla satiirinen romaani suhteessa sekä dekkarigenreen että Suomen poliittiseen kulttuuriin. Satiiri ON moraalinen kannanotto eikä satiiria voi tehdä siististi ja mukavasti. Satiirina Norsun vuosi kommentoi nykyistä moraalia, mutta teoksen moraalisuutta ei ole kirjoitettu auki väitelauseiksi tyyliin "on väärin tappaa" tai "historialla tehdään politiikkaa". Lukijaan ja hänen arvostelukykyynsä on vain luotettava, muuten ei oikein tahdo syntyä hyvää kirjallisuutta. Romaanin KUVAAMA maailmankuva ei ole miellyttäväksi eikä sellaisenaan nielaistavaksi tarkoitettu. Uskon, että yhä edelleen oikeistolaistuvassa Suomessa esiintyy paljonkin romaanissa kuvatun kaltaista ajattelua - Norsun vuodessa se vain on riisuttu mahdollisimman paljaaksi. Romaanissa mielestäni annetaan lukijalle tarpeelliset avaimet siihen, että romaanin KERTOJANA toimivan rikosylikonstaali Heikki "Norsu" Norénin näkemys maailmasta ja todellisuudesta on erittäin pahoin vinoutunut. Epäluotettavan kertojan käsite on uskoakseni aika yleinen kirjallisuuskäsite. (Historiantutkimuksessa ymmärtääkseni puhutaan lähdekritiikistä - ei esimerkiksi välttämättä kannata luottaa historian henkilöiden muistelmissaan antamiin tietoihin omista toimistaan.) Norén ei luotettavasti kykene arvioimaan toimiensa moraalia. Norsun ja muiden kirjan henkilöiden moraalin arviointi jää lukijan tehtäväksi, mutta aika paljon johtolankoja lukijalle on annettu siitä, että Norénia ei suinkaa ole syytä ottaa miksikään moraaliseksi esikuvaksi. Väkivaltaa teoksessa on paljon, mutta niin on dekkarigenressä yleensäkin, eikä se ole juuri koskaan nostattanut minkäänlaista paheksuntaa. Esimerkiksi iljettävän raakoja James Ellroyn teoksia jaksetaan kritiikeissä aina kehua, samoin lukuisia sarjamurhaajajännäreitä. On myös muodostunut tavaksi kääriä väkivalta tekopyhän paheksunnan kaapuun, jotta väkivaltaa sitten voitaisiin oikein paljon tunkea kirjoihin. Norsun vuosi jättää tuollaisen pintapuolisen moralisoinnin pois, mikä jo sinällään on kommentti dekkarigenreen pesiytyneeseen kaksinaismoralismiin, jossa raakaa väkivaltaa saa hyvillä mielin kuvata, kunhan vain muistaa siihen päälle kirjoittaa muutaman sivun hurskastelua väkivallan raakuudesta. Siinä sekä kirjoittaja että lukija pettävät itseään.
VastaaPoistaYstävällisin terveisin, Heikki Heiskanen.
PS. Tuosta taistolaisuudesta vielä, emme todellakaan koskaan halunneet jumiutua keskusteluun itse taistolaisuudesta. Romaani ei pyri kuvaamaan taistolaisaikaa vaan ihan nykypäivää. Haluaisin korjata Veli-Pekka Leppäsen haastattelussa esittämää väitettä, että kuuluisimme siihen sukupolveen, joka suhtautuu hysteerisesti taistolaisuuteen. Emme kuulu. Se sukupolvi on kyllä meitä vanhempaa tekoa. Jos Norsun vuoden oikeasti lukee - ihan ajatuksen kanssa ja edes hiukan keskittyen kuten kirjallisuutta nähdäkseni tulisi lukea - pitäisi käydä päivänselväksi, että sen satiirinen kärki ei suinkaan kohdistu itse taistolaisuuteen. H.H.
"Arvostan myös paljon hesarissa ollutta täystyrmäystä Norsun vuosi -kirjalle, joka mitä ilmeisimmin on väkivaltapornoa. En tahdokaan muodostaa tuollaiseen kirjallisuuteen "omaa suhdetta", vaikka asiasta kiinnostuneet varmaan kyllä löytävät teoksen peräkammarilukemistokseen."
VastaaPoistaAleksis Salusjärvi
31.3.2010
Parnasso.fi
Kiitos Heikki taustoituksesta. Olisi tosiaan pitänyt mainita vielä erikseen, etten ole teosta lukenut. Se ei kuitenkaan ole mielestäni ongelma, sillä keskustelut Kulttuuripeilissä että Imagen lukijakunnassa siirtävät kritiikki-teos -suhteen yleiselle tasolle. Siksi tarvitaan puheenvuoroja, jotka keskittyvät keskusteluun. Katson edustavani siis sitä perustasoa, joka on selannnut lehden ja muodostanut kritiikin perusteella kuvan teoksista. Yllä siis aiheesta saamani kuva. On täydellisen mahdollista ja jopa luultavaa, että se ei vastaa totuutta, tulkintaa kun on kritiikin luennankin suhteen tehtävä.
VastaaPoistaEn epäile, etteikö mainitsemasi tematiikka saata löytyä Norsun vuodesta. Ihmetykseni herätti tässä tapauksessa lähinnä se, että kun kirjoittaa jotain rajua, ei osata odottaa kritiikiltä sen ymmärtämättömyyttä.
Tässä suhteessa mulla on tietyt omat ennakkoluulot juuri väkivaltaan liittyen. Esim. Tarantinon elokuvien satiirinen väkivalta on mielestäni pelkkää roskaa ja teoksetkin alusta loppuun typeriä. Nihilistisen maailman ironista taidetta, joka on syntynyt pelosta. Sellaisen todistusvoima voi olla joillekin ihmisille suuri, mutta elokuvien "hurjuuden" aiheuttamaa torjuntaa ei myöskään kannata ihmetellä. KAikkien mielestä ei vain ole hauskaa silpoa toisia, vaikka vitsejä samalla kerrottaisiinkin.
Kyse on samalla väkivaltaan tottumisesta. En omista telkkaria enkä lue väkivaltakirjallisuutta enkä katso väkivaltaelokuvia. Siksi satunnainen tv-iltakin nykyään ahdistaa toistuvien murhien ja väkivaltapornografisen maailmankuvan takia. Kirjoitin siteeraamasi kohdan Parnasson keskusteluun, koska pidin Leppäsen "vanhoillisuutta" rohkeana vetona ja hyvänä esimerkkinä kritiikistä, joka ei suostu teoksen maailmaan ideologisista syistä.
Laajemmin tällaisia esimerkkejä on taiteessa tietysti paljon. Osa torpatuista teoksista on myöhemmin nousseet klassikoiksi - näin varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa teoksen arvelluttavuus on nähty kulttuurissa olevaksi ilmiöksi.