Nykykirjallisuuden keskeinen ongelma ovat jurytetyt kirjoituskilpailut, jotka ohjaavat kirjallista ilmaisua ensisijaisesti muotopäteväksi. “Palkitsemme kilpailuissa tekstejä, joihin emme usko ja hylkäämme sellaisia, jotka ovat kömpelöitä, kummallisia, mutta intohimoisia ja kiinnostavia“, Geoffrey Sirc kirjoittaa teoksessaan Composition as a Happening (suomennos muistiinpanoistani). Haitallinen vaikutus kuvastuu laajemmin siinä, että tällaiset käsitykset määrittävät hyvän kirjoittamisen ja ohjaavat kirjoittajia keskittymään palkitsemiskelpoiseen ulkoasuun.
Sama ongelma koskee tämänhetkistä kirjallisuuskritiikkiä. Ennalta-arvaamattomatkin tekstintuottamistavat omaksutaan osaksi kokonaisuuttaan, lukuaktin eheys ja temaattinen itseensä sulkeutuminen ovat yhä perimmäisiä motiiveja kritiikin laatimiseen. Liiallisen siloisuuden voi tietysti muodikkaasti rikkoa yksinkertainenkin ihminen kirjoittamalla virkkeen lopuksi vaikka sanan anaaliraiskaus. Tyylillisen "hyvyyden" kanssa leikkiminen on halpa keino tekeytyä uudisraivaajaksi. Siksi pitäisikin puuttua 1) kritiikkiin, joka epäonnistuu lukemaan teoslähtöisesti tai kysymyään teoksen merkitystä 2) teoksiin, jotka murtavat lukutottumuksia itsetarkoituksellisesti tai kyseenalaisella moraalilla.
Ooppera ja luokkaristiriita
-
Ooppera tunnetaan siitä, että yhteiskunnan eliitti ammattikunnasta
riippumatta rakastaa tuota mahtipontista näyttämötaiteen muotoa. Tavalliset
tallaajat ...
14 tuntia sitten
laajentavia kysymyksiä, jos kuvaamasi pohjan hyväksyy sellaisenaan:
VastaaPoista- miten jurykisat ohjaavat yleistä makua / ohjaamalla näkyvyyttä ja käsitystä laadusta;
- millä tavalla käsite "lahjakkuus" liittyy tähän;
- en ole koskaan käynyt yhtään sanataidekurssia tai kirjoittaja-akatemiaa, mutta olen käsittänyt opetuksen suuntivan usein siihen miten osallistujat (tai "parhaat" heistä) voisivat menestyä erilaisissa kirjoituskilpailuissa tai tehdä "kustannuskelpoisen" käsikirjoituksen, jolloin tekstejä, eli SANATAIDETTA aletaan tehdä menestymisen pohjalta.
- taidetta ei tiedetä valmiiksi, menestyskonsepti tiedetään riittävällä tarkkuudella?
- onko nk. taidekirjallisuus genre? tarkoitan nyt pulizer/booker -palkitun kirjallisuuden tyyliä - ian mcewan, zadie smith, kazuo ishiguro, margaret atwood - siis näitä, joita meillä suomennetaan laadukkaan käännöskirjallisuuden sarjoihin; miksi tämäntapaisen kirjallisuuden genrenimitystä ei ole olemassa, sekö on samalla oikeutuksella romaanitaidetta kuin saman aseman saanut lyyrinen tyyli on meillä runotaidetta (an sich).
On sillä nimi: "literary fiction".
VastaaPoistaVähän aikaa sitten luin artikkelinkin joka kritisoi tän "taiteellisen kansainvälisen standardiproosan" kaikkiaalletunkevuutta, mutta en nyt muista missä se oli.
Tuo Sircin kirja sortuu jonkinlaiseen eklektiseen taidekäsitykseen pyrkiessään valottamaan erilaisia kirjoittamisen muotoja uusien tekniikoiden ja teknologioiden laarista. En niele sellaisenaan, mutta hänen huomiossaan on pointtia. Kustantamoista kuuluu aika ajoin terveisiä, että kirjoittajakoulutus on tehnyt vaikeaksi huonon erottamisen hyvästä. He valittavat, että joutuvat nykyään lukemaan koko teoksen ja pohtimaan sitten, että onko siinä mitään, vai näyttääkö teksti vain hyvältä, koska sitä on hiottu.
VastaaPoistaLahjakkuus ei taida liittyä kysymykseen juurikaan. Kuka hyvänsä kirjoitustaitoinen kykenee luomaan kiehtovaa tekstiä, mikäli ilmaistava asia vain valaisee jotakin olennaista. Toisaalta kuka hyvänsä sinnikäs oppii ennen pitkää rakenteelliset vaatimukset tiiviille ja virheettömälle tekstille. Proosaa opetetaan rakenteista käsin ja niin sitä myös kirjoitetaan. Hyvännäköistä tekstiä saa, kun pitäytyy päälauseessa, jota ajoittain rikkoo esim. sopivalla lauseenvastikkeella, ei referoi hahmojen toimintaa, vaan replikoi niitä sekä kirjoittaa preesensissä ja pitää huolen, että kertomus edistyy ja koukuttaa lukijaa sopivilla odotuksilla. Vielä jotain ajankohtaisteemaa, niin eiköhän se siinä ole.
Kirjoittamisen opetuksen maali on palkintohakuisuutta laajemmin sisällöntuotossa. Esim. netti on jatkuvasta sisällöntuotosta elävä maailma, jossa tekstin on oltava niin lukukelpoista, että se avautuu välittömästi. Tämä on oikeastaan journalismin ja proosan välimaaston maailma, jossa tiedottamisen lisäksi on laajasti tilaa ja kysyntää muunkinlaiselle tekstille.
Toisella puolella on esim. Jyväskylän avoimen yliopiston häikäilemätön kirjoittamiskurssien lanseeraaminen muistelmateksteille, joita suurilta ikäluokilta odotetaan. Niin nekin saadaan normaaliproosan piiriin ja kielihuollettua persoonattomiksi. Proosateoksissa taas kumpuaa yleensäkin sukupolvikertomukset, joka tarjoaa identifioitumispohjaa tälle tyhjyyden kulttuurille teoksilla, kuten Minä ja Morrison tai Sattumuksia Brooklynissä.
Rahakustantamorunous elää muutettavat muuttaen samalla oksalla, mikä on typistänyt sitä surkealla tavalla runopersooniksi ja heidän "viestikseen" tälle kulttuurille.
Näitä opuksia sitten palkintoraadit selaavat palkiten sattumanmutikassa sellaisen teoksen, jossa laadulliset vaatimukset täyttyvät, mutta johon on vaikea uskoa ja joka jättää vain etäisen muistijäljen, kun takakannen on sulkenut.
Kapakoissa nuoret kirjailijanalut sitten messuavat, että pitää osata käyttää mediaa ja valmistelevat humoristista vastausta kysymykseen takapuolensa karvaisuudesta, sillä kirjoja lukemalla heitä voi olla vaikeaa erottaa toisistaan. Sitä tehtävää täyttää naistenlehdet ja parnassot.
Taisin ajautua aiheesta sivuun, jumittuen tuohon mainitsemaasi menestyskonseptiin - kilpailuttamisen ja palkitsemisen tuotteistava vaikutus tuntuu vain niin selvältä ja surulliselta. Annoskokoon on pakattu paitsi teos myös sen konteksti. Kirjailijat näyttävät suostuvan tähän, kuka muistaa milloin viimeksi suomalainen kirjailija on kieltäytynyt palkintoehdokkuudesta? Onko Leena Krohnin profinlandia-mitalirukkasten jälkeen ketään?
Ääh, tää blogger kakii. Teemu, kerro jos löydät tuon artikkelin, kuulostaa asialliselta tavaralta.
VastaaPoistateemu, kiitos tiedosta, ja kunpa vielä tuo artikkeli löytyisi. mahtaisi olla palvelus suomalaiselle kirjallisuusjulkisuudelle tehdä tuo "literary fiction" -genre näkyväksi. mitenkä sen nimen pystyisi kääntämään...
VastaaPoistaaksu, kysyin ton lahjakkuuskysymyksen oikeastaan kahdesta syystä. se on tavallinen sana, jolla kiitetään kirjallisuutta ja tervehditään erityisesti sellaista uutta tekijää, joka on kirjoittanut jonkun kiitettävän kirjan. ja toinen aspekti on se, että monet kirjoittavat ihmiset haluavat todistaa itselleen ja muille olevansa "lahjakkaita". mutta mitä se oikein tarkoittaa?
ja voisko olla, että palkintoehdokkaiksi ei ylipäänsä pääse tyyppejä, jotka saattais kieltäytyä siitä? sehän on nimittäin aika noloa palkintoa jakavalle taholle.
Tosiaan, lahjakas voisi tarkoittaa myös kirjoittavaa asennetta. Lehtikolumnit ovat lahjakkaita, niissä on sukkelat sanankäänteet ja kyky typerryttää jokin ilmiö 1500 merkkiin. Kuvataidepiireissä on otetaan vittuiluna luonnehdinta "tulevaa tähtiainesta", jolla piilotetusti ilmaistaan, että tyrkkyä löytyy ja luultavasti myös sitkeyttä siipeillä rahanjako-osaston silmäätekevät - termi epäsuorasti kritisoi myös taidekentän halua neromyytinomaiseen tekijälähtöisen taiteen vaalimiseen.
VastaaPoistaKenties lahjakkuus on käsite, jolla ilmaistaan kirjoittamisen vaivattomuutta ja tekstin asettumista valmiin maailman osaksi?
Kaiken tämän mielenkiinnolla luettuani ja parhaan kykyni mukaan pureskeltuani jäin aprikoimaan, esiintyykö vain meillä kuvataiteilijapiireissä ( tai peräti yksinomaan itselläni )tämmöinen vanhanaikainen piintymä sisällönkaipuusta. Siis että hän, ken kirjoittaa, lahjakkaasti tai ilman lahjoja, koulittuna tahi turmeltumattomana, yrittäisi saada ilmoille jotain, jossa on edes jonkinlainen oma näkemys. Että olisi jotain muutakin sanottavaa, kuin että katsokaas kun osaan kirjoittaa
VastaaPoistaVai onko tämä juuri sitä tekijälähtöistä neromyytin vaalimista?
Vanhanajan sisällönkaipuuta on mussakin. Tosin tuntuu että ongelma on varsinkin runoudessa kaksijakoinen. Sillä osastolla tapahtuu sangen paljon kaikenlaista, mikä mahdollistaisi monipolvisen sisällöllisen tarkastelun. Koskelainen ja kumpp. kuitenkin onnistuvat kirjoittamaan vain auki sen, että ovat lukeneet teoksen ja ymmärtäneet siitä jotakin joka liittyy johonkin, jonka he ovat aikaisemmin ymmärtäneet ja maailma on muutenkin tullut valmiiksi että eiköhän lähdetä ongelle. Puuttuu merkitysten pohdintaa ja avoimuuttaa uudenlaisille lukutavoille ja kielirekistereille ja runouksille silloin kun sellaista olisi tarjolla - eli sitä sisältöpuolta. Tähän viittasin ongelmakritiikissä, joka kieltäytyy lukemaan teoslähtöisesti tai kysymään teoksen merkitystä.
VastaaPoistaToisella puolella sitten tuutataan tavaraa pihalle tällä teknisellä kyllä kai mä nyt proosarakenteen osaan -asenteella, joka hämärryttää kirjallisen ilmaisun tukuksi standardeja, joiden seurauksena palkintoja jaetaan huonoille kirjoille. Ja sitten on vielä anaaliraiskausrunoilijat, jotka ylläpitävät avantgarden puitteita ilmeisesti(?) sosiaalisista syistä "rohkeilla" teksteillään.
Kuvataiteessa tilanne on vähän toinen, kun tekniikan merkitys on visuaalisissa jutuissa nykyään siirtynyt osaamisesta muualle ja taidon puute aivan perusjutuissakin alkaa vaikeuttaa töiden tekemistä. Traditio on siksi eri tavalla läsnä. Toisaalta kuvataiteen uusi aalto, kuten joku performanssi tai installaatio, ovat jo niin vakiintuneita, että nykytaiteen esteettisen hahmottamisen virrasta pääsee vain harvoin sivuun. En muista milloin viimeksi esimerkiksi joku kuvataidekriitikko olisi ylpeilevää tyhmyyttään kirjoittanut torjuvan kritiikin ja joutunut siksi pelleksi (meneeköhän jopa Tapperin aikoihin?).
Mä kirjoitan nyt ohitse. Mutta koittakaa nyt elää asian kanssa kuitenkin.
VastaaPoistaDiggailen termistä "rahakustantamorunous", sillä sillehän se haisee. Samaan hengenvetoon voisi todella miettiä kirjallisuuden termistöä laajemminkin, ja nimenomaan markkinvaetoidelta pohjalta: mitä on kaunokirjallisuus, ja miksi "klassikko" tunnetaan vain klassikkona eikä kaunokirjallisuutena - missä on "nykyproosa", sitä kaivataan "nykyrunouden" rinnalle kovasti, vai kaivataanko?Entä puuttuuko suomalaisesta kirjallisuudesta kokeileva, avantgardistinen proosa kokonaan? Miksi?
Kiitos Teemu, mun mielestä siinä, että runoja kustannetaan on kaksi puolta: niitä toimitetaan ja luetaan ja painetaan + sitten niitä markkinoidaan ja tuotteistetaan. Ensin mainittu on kustantamorunoutta, mutta tuotepakettina tarvitaan etuliite "raha" selventämään kokonaisuutta.
VastaaPoistaProosaa kaivataan kyllä, ja mä uskon että se sieltä vielä tuleekin. Tällä hetkellä vaan proosan ongelmatiikka kytkeytyy poeettiseen näköalattomuuteen, se on kovin teknistä. Kokeileva proosa luetaan siksi ennemmin proosarunoutena, näin mä oon funaillut.
Toisaalta proosan historia on liikkumatilaltaan ja jotenkin määrityksellisestikin aika kapea - parasta proosaa on viime aikoina tullut mun mielestä juuri siksi kirjallisuuden vaikutuspiirin ulkopuolelta tai laitamilta, kuten vaikka Juha Hurmeen Puupää.