Nippukritiikki: Valikoima asteroideja, Futurama ja Sanakirja*

Eilen juhlittiin kolminkertaisia kirjajulkkareita Dubrovnikissa harvinaisen hienoilla teoksilla. Henriikka Tavin Sanakirja, Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja ja Teemu Mannisen Futurama ovat jokainen painavaa tavaraa. Ne muodostavat kukin omalaatuisella tavallaan kielestä, sanoista, kirjaimista ja tekstimassoista runoutta. Teokset ovat suvereeneja kuin itsestään selvästi.

Kuuluisassa katkelmassa romaanissaan Pariisin Notre-Dame Victor Hugo kirjoittaa kirjapainotaidon synnystä fraasilla: "Tämä on syrjäyttävä tuon." Sillä hän kuvaa sitä kopernikaalista kumousta, jolloin kiveen hakattu ja kivestä rakennettu jäi lintujen tavoin maailman joka kolkkaan liihottavien painettujen kirjojen jalkoihin. Arkkitehtuuri oli siihen asti edustanut ikuisuutta, totuutta, muistia. Nyt sen paikan kaappasi kirjallisuus, kun monistetut tekstit levisivät kulovalkean tavoin joka puolelle. 500 vuotta kirjapainotaidon syntymisen jälkeen, tässä hypertekstien maailmassa, Tavi, Brygger ja Manninen kirjoittavat runoudeksi kieltä, joka synty-ympäristönsä ulkopuolella paljastaa kauneutensa, haaveensa, maailmankuvansa, ihmiselämän.

Dubrovnikin lavalle kiipesi ensimmäisenä Brygger. Hän kertoi teoksensa syntyneen runokokoelmalle epätavallisesta aineistosta, fragmenteista ja katkelmista, joihin hän on törmännyt ja joiden poeettisuutta pohtinut. "Tällainen aineisto runokirjan sisällä alkaa lähestyä runoutta kuin itsestään", hän kertoi ja lisäsi, että teokseen päätynyt löydetty aineisto on tarkkaan harkittua. Bryggerin lukemissa runoissa korostui niiden kielellinen logiikka, teksteissä on vain vähän kokemuksellisuutta, runot syntyvät tekstimaailmoista ja konteksteista, jotka luovat etäisyyksiä paitsi semantiikassa myös ajassa. Nimiruno Valikoima asteroideja (1801-2006) tuntuu toimivan teoksen jonkinlaisena avaimena. Mielleyhtymä 1800-luvun nimien kauneuteen ja niillä viitattuihin taivaankappaleisiin on periromanttinen. Nimien muuttuminen kirjain-numero-yhdistelmiksi 2000-luvulla kuvaa paitsi koomisesti kliinistynyttä tiedettä myös sitä ulkokohtaisuutta, jonka se on analyytisyydellään saavuttanut.

Seuraavana esiintyi Manninen, joka luonnehti teostaan ytimekkäästi kertomalla, että Futurama on matka. Hän luki runojaan paatoksellisen teatraalisesti, mikä osuu teoksen maailmaan hyvin. Pitkät monologimaiset runot kuvaavat tulevaisuutta utopiana, joka tarkentuessaan muuttuu hetki hetkeltä lähemmäs dystopiaa. Vaikutelma on paikoin kuin epäonnistunutta unelmointia, mikä tietysti kiinnittää huomion tekstin puhujaan. Samalla Futuraman polveileva tarinointi lähestyy kvasifilosofiaa. Kieli nouseekin teoksen keskiöön, kuten myös Mannisen tekemät valinnat: se mihin hänen huomionsa on kiinnittynyt, mitä hän teokseensa on poiminut. Pidän erityisesti Mannisen herkkyydestä, hänellä on runoilijana ihailtava kyky löytää kieltä, jossa puhuja on avoin ja vilpitön, toisinaan jopa huomaamattaan. Energiset tekstit eivät niinkään pursua affektiivisuutta, vaan jonkinlaisia kielessä tapahtuvia ohikiitäviä hetkiä, jolloin sanoista tuntuu huokuvan välähdyksenä niitä käyttävän ihmisen sisin olemus.


Henriikka Tavi puhui teoksensa yhteydessä runoudesta yleisemminkin: "Kokeellisuuden käsite runoudessa on Suomessa ihan liian laajassa käytössä. Kyse on yksinkertaisesti ilmaisukielestä. Esim Esa on paljon kokeellisempaa runoutta kuin Sanakirja. Siinä mä vaan testasin erilaisilla metodeilla, että tuleekohan tästä runo, ja tulihan se. Sen sijaan Sanakirjassa on kokeellisuutta hyvin vähän."

Tavin runonluenta oli pohtivaa, kuten sanakirjojen suhteen kuuluukin. Runoja kuunnellessa mieleen maalautui sanakirjojen luoma laajempi maailmankatsomus, joka on jonkinlainen kaiken kielessä ja kielen kautta käsittämämme kiteytymä, kielellisen ajattelumme operointikeinojen ja reunaehtojen kartta. Paitsi että Sanakirja on hyvin konseptuaalinen (vai konseptualistinen?) teos, se kasvaa riemastuttavalla tavalla mittojensa yli. Oma suosikkini löytyy sanasta "Ö":

Oli synkkä ja mysrskyinen yö. Oli vuoden valoisin lyhin yö. Oli aamu, päivä, ilta ja yö. Oli aamuyö, iltayö, keskiyö, sydänyö, kuutamoyö, pakkasyö, tuliyö, yön loimu, ja ilta palasi yöksi; yö pimeni; yö vaaleni: Hän tuli vasta myöhään yöllä yötä myöten yön pimeyden turvin yöksi yön selkään kotiin, painautui sitä vasten. Ja kului monta hyvää päivää, hyvää huomenta, hyvää iltaa, hyvää yötä! Hyvää yötä! (s.89)

Tavin kykenee luontevasti sisällyttämään puhkikuluneen kliseen runoonsa niin, että sen kauneus paljastuu ja se on taas kuin poimimaton kukka. Kukapa ei saisi mieleensä Tenavien Ressua nakuttamassa kirjoituskoneella 300:aa romaaninalkuaan ikuisesti samalla avauksella: "Oli synkkä ja myrskyinen yö." Tavin ironia, jos sitä on, on niin lämmintä ja hänen luottamuksensa sanoihin niin vahvaa, että kieli tuntuu hänen kynässään täysin tutkimattomalta kaikkien intuitiivisesti jakamalta olemassaolon alueelta. Runon lopetus, huutomerkkiin päättyvä toistuva hyvän yön toivotus päättää myös teoksen. Se tuo sanakirjoille tyypillisesti jonkun kielenkäyttöhetken preesensiin ja samalla paljastaa laajemminkin sen etäisyyden, joka kirjoittajalla niin usein on lukijaansa.

*Näiden kolmen kirjan tekijät ovat paitsi ihailemiani runoilijoita myös läheisesti tuntemiani ihmisiä. Kiitos teille, ystävät, jääviydestäni huolimatta olen kirjoittanut tämän tekstin parhaan ymmärrykseni mukaan vilpittömästi.