Nettitreffit - kirjallisuusteoria ja käytännöt

Unohduin lukemaan pitkää ketjua nettitreffeistä, lukekaa tekin, tässä on parasta suomalaista proosaa juuri nyt. Aineistosta saisi helpohkosti ironis-älykästä flarffia, mutta se ei tekisi teksteille oikeutta (flarfin ongelmia ovat usein myös tekstien tahaton poliittisuus ja kyynisyys). Sen sijaan proosana näistä kertomuksista valkenee monia asioita, joita kustantamot ja lehtikieli ovat kielestämme turmelleet.

Treffeissä on jotain intiimiä, nettitreffeissä kutkutus vielä kertautuu, kun tapaaminen syntyy lähes tuntemattoman kanssa. Romantiikka, toiveet, eroottiset haaveet ja minäkuva ovat kaikki pinnassa tuon muukalaisen kohtaamisessa. Kokemuksesta syntyvät kertomukset ovat affektiivisia ja niitä ovat kirjoittaneet etupäässä ihmiset, joille tekstin tuottaminen näyttää itsessään olevan saavutus. Se tarkoittaa, että mitä pitempi teksti, sen enemmän asiaa ja parempi juttu. Diletanttisen kirjoittamisen laukaiseva syy on yleensä myös painava, näitä juttuja ei ole naputettu huvikseen, ne ovat syntyneet kokemuksista, jotka ovat jääneet vaivaamaan.

Intiimiksi luultu tuleekin alueelle, joka on kaikille tuttu. Se on kirjallisesti kiinnostavaa ja tärkeää. Tyylien kömpelyys ja kielioppivirheet tuntuvat vain lisäävän tekstien todistusvoimaa - kuten myös muutamat postaukset, joista paistaa kirjoittamisen harjaantuneisuus. Tässä tulee näkyväksi osaamisen merkitys kirjalliseen ilmaisuun. Juuri kirjoittamisen ja kielen alueella se tuntuu usein johtavan teksteihin, joiden ajatussisältö on täysin yhdentekevä, mutta joiden kirjoitusasu ikään kuin synnyttää merkityksen tunteen.

Erityisen ihastuttavaa näissä kirjoituksissa on se, että kirjoittajan pyrkimys luoda tekstillään status on monesti niin läpinäkyvä, että eetos, asiasisältö ja argumentit muokkaavat jonkinlaisia kaksoiskansalaisuuksia - sen mitä kirjoittajat kokevat olevansa, sekä sen jona he tahtovat esiintyä. Se paistaa lauserakenteissa ja väinölinnamaisissa vihjaavissa syvempää tietoisuutta osoittavissa sivulauseissa. Lukiessa koin liikutusta, pidän näistä ihmisistä, toivon heille kaikille hyvää, toivon että he löytävät kumppanin ja pääsevät siitä epävarmuudesta, jota he kokevat itsensä suhteen.

Omat nettitreffikokemukseni ovat kaikki viime vuosisadalta. Ne loppuivat jokainen alkuunsa ja niistä jäi lähinnä ulkopuolisuuden tunne. Ensimmäinen tapaukseni oli syvän ja pohjattoman ahdistuksen äärellä, elämäni surkeimman kesän aikana. Asuin yksin Itä-Helsingissä ja töiden jälkeen istuin lähikapakassa entisten vankilakundien kanssa. Työpäivät kului Lasipalatsissa myymälänhoitajana, ja kirjoittelin pitkiä viestejä Whiterabbitille, joka oli vastannut ilmoitukseen, jonka olin jättänyt syntymäpäivänäni. Sähköpostit olivat pakottavan kirjallisen ilmaisuni ainoa muoto, joka lopulta päätyi tapaamiseen. Ihastuin syvästi ja olin valmis jättämään kaiken leevi&theleavingsmaisesti, kuten romantikon kuuluu. Tyttö säikähti ja välit viilenivät muutamaan treffimäiseen tapaamiseen ja sitten sammuivat teiden erkaannuttua.

Toinen tapaus kertoi olevansa uudestisyntymiskierron viimeisessä vaiheessa, eli kutakuinkin valmis astumaan ylempään todellisuuteen. Tapasimme ja hän liitti minut elämänsuunnitelmaansa kokolailla kuristavalla tavalla. Sitä seurasi tekstiviestipommitus ja puhelinsoittokierre, joka koetteli hermojani. Lopulta sain kuulla pilanneeni kaiken ja synnyttäneen katkeruutta tuossa ihmisessä, jota en koskaan oppinut tuntemaan.

Vielä oli joku kolmas juttu, kahvitapaaminen, mutta en muista siitä mitään muuta kuin että väkinäistä oli.

Netistä on tullut romanttisen haaveilun paikka, jossa toiveilla ja mielikuvilla voi värittää todellisuutta. Se on lyyrinen kyky, joka tuskin tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Harmillista vain, että ihmiset lopettavat liihottelun tavatessaan ja mittaillessaan toisiaan arkirealismilla kahvilan pöydän ääressä.

Runouden tämänhetkinen kansallinen tila

- eli yksinkertainen kertomus monimutkaisesta asiasta

Muutama vuosi sitten Suomessa oli pulaa kaikista monipuolisen runouden keskeisistä edellytyksistä. Puuttui kustantamot, vähäinen kritiikki oli heikkotasoista ja runoutta luettiin sekä opetettiin liikuttavan yksiäänisesti tiiviin kielen kaanonista käsin, modernismin esikuvia mukaillen.

90-luvun herkistelevien keskeislyyrikoiden jälkeen kirjallinen kulttuuri veti luukut kiinni juuri sillä hetkellä, kun runokäsitykset alkoivat muovata kielikäsityksiä ja kaunokirjallisuutta laajemminkin. Oltiin tultu rajalle, jossa 60-lukulaiset lakkasivat ymmärtämästä ja kieltäytyivät oppimasta, koska halusivat mieluummin opettaa (oli siinä laiskuuttakin mukana). Heidän maailmansa oli tullut valmiiksi ja saatettu niin pitkälle, että runouden lukutapoihin oli päässyt livahtamaan tukku standardeja, kuten viimeksi kaunotaiteiden aikana.

Sittemmin tapahtui se, mitä kutsutaan termeillä, kuten kokeellinen runous, digirunous, vispo, käsiterunous, flarf, äänirunous, runoperformanssi jne, ja johon törmää esimerkiksi ntamon tai poesian nimikkeitä selaamalla tai Tuli&Savu -lehteä lukemalla. Kaikkia näitä perinteisen säerunouden rinnalle ilmestyneitä runomuotoja ei suinkaan ole keksitty äskettäin. Ne ovat vain olleet syvemmällä marginaalissa tomikontioiden ja arnokotrojen määrittäessä aluetta, joka kustantamoiden runouskäsitykseen on sopinut. Kirjallisuuden laajimpana ja perustavimpana alueena runous pääsi kustantamoiden käsissä hiljalleen karsiutumaan runopersooniksi ja sielunmaisemakirjoiksi. Se oli aamiaiskaurapuuroa, jota lusikoitiin lounaalla, päivällisellä ja illallisellakin samaan aikaan, kun kustantajat toivoivat runopoikiensa ja -tyttöjensä kasvavan helpommin myyviksi prosaisteiksi.

Kokeellisista kirjoittamistavoista innostuneiden runoilijoiden työ alkoi saada huomiota muutamien kirjallisuuspalkintojen myötä sekä parin harvan laaja-alaisesti ajattelevan kriitikon toimesta. Nyt runous on sitten kasvanut taidemuodoksi, jonka monimuotoisuudesta ja partikulaarisuudesta lehdet kirjoittavat. Käsiin levinneet runokäsitykset ovat myös inspiroineet poetiikan tutkijoita ryöpyttäessään tuhlailevasti runokeinoja ja -käsityksiä kuin modernismin syntyaikoina konsanaan. Kirjallisuuden tutkimus itse asiassa liittyy nykyrunouteen monipuolisen saumattomasti. Kokeellisen runouden äärellä painivien koulutuspohja lienee keskimäärin maisteritasoa, ellei ylikin. Se synnyttää vähän harmillisesti analyyttisyyden auran koko touhun ympärille, vaikka käsitteellisyys on vain yksi nykyrunouden puolista (eikä mielestäni useinkaan kovin kiinnostava).

Pikkuhiljaa nykyrunouden liepeiltä on alkanut kuulua myös soraääniä. Esimerkiksi Tommi Melender kirjoitti jokin aika sitten asenteensa esiin. Vaikuttaa, että hän tahallisesti oikoo mutkia siteeraten arvostamiaan runouden dropoutteja. Hännikäisen ja Sutisen odotukset runoudelta taas vaikuttavat aika omituisilta. Kauempaa katsottuna tulee mieleen, että he potevat oidipaalihybristä liiaksi voidakseen nauttia hyvän runouden yksinkertaisista iloista. Jos pari hassua vuotta (tai vuosikymmentä) elämästään kirjoittaa runoja ja sitten "pettyy runouteen", ei mielestäni ole kovin moukkamaista moittia heitä vastavuoroisesti kärsimättömyydestä.

Tämän postaukseni laukaisi oikeastaan Teppo Paulaston toisessa yhteydessä kirjoittama näkemys:

Jos proosa on madaltanut lukijan olemattomiin, on lyriikalla päinvastainen ongelma. Itsetarkoituksellinen kokeilu on vallitsevana kriitikoiden hyväksymänä tyylilajina tekotaiteelliseen kikkailuun johtava tie. Ei toki aina, mutta ei jokainen voi olla avantgarden keihäänkärki.

Tässä kiteytyy jotakin sellaista, jota tuntuu olevan ilmassa. Tarvittaisiin enemmän rohkeita näkemyksiä ja tulkintoja, jotta runouden kokeilujen arvo tai arvottomuus selkokielistyisi - jotta runoutta kuten muutakin taidetta voitaisiin lähestyä konkreettisemmin vailla käsiteverkkojen etäännyttävää taksonomiaa. Tällaisia keskusteluja kyllä käydään, mutta kenties liian vähän julkisesti. Sen sijaan pinnalle pulpahtelee ennakkoluuloja avantgarden keihäänkärjistä ja runoshakinpeluusta. Näissä molemmissa runokenttäkäsityksissä esiin nousevat runoilevat egot, vaikka kyse on teoksista. Aika harva runoilija mieltää egonsa tai statuksensa tuotantoaan kiinnostavammaksi. Shakinpeluun sijaan runokeskusteluja käydään kirjoista ja niiden mielekkyydestä.

Viimeaikaisena esimerkkinä nykyrunouden kutkuttavasta tilasta on Jukka Petäjän nollaksi katsoman teoksen palkitseminen Kritiikin kannuksilla. Tapaus on sen verran paljastava, että on oikeastaan hämmentävää, että tästä ristiriidasta ei ole sen enempää puhuttu (onkohan milloinkaan SARVin pääpalkintoa saanut teos, joka on kriitikissä lytätty täydellisesti?). Nykyrunouden sisältöjen monimuotoisuuteen ja sen tuottamiin teksteihin olisi voitu saada jonkinlaisia suurempaakin yleisöä kiinnostavia näkemyksiä, jos Petäjällä olisi ollut rohkeutta puolustaa kantaansa vaikkapa Nuoressa Voimassa (jonka päätoimittaja lupasi runsaasti palstatilaa asian jatkokäsittelyyn). Vaikka Petäjä ei hommaan ryhtynyt menettäen samalla kasvonsa, on itse ongelma yhtä kaikki se, että runouden ympärille on jäänyt paljon hämmennystä ja ennakkoluuloja. Erikoisuudentavoittelutuomiot sekä runoteoriashakinpeluuhaukut ovat saaneet vastapainokseen palkittuja ja kiiteltyjä teoksia. (Esimerkiksi tuo Timo Harjun kirja ei selaukseni perusteella ole niin huono kuin kritiikki antaa ymmärtää, muttei kyllä niin hyväkään kuin palkintolautakunta suitsuttaa. Ehkäpä olisi tarpeen kirjoittaa tästä kirjasta kritiikki, joka tarkastelisi myös kirjan vastaanottoa - varsinkin kun teoksen "kokeellisuus" on varsin maltillista.)

Samalla kun epämääräiset ja epätarkat näkemykset nykyrunoudesta maalaavat epäreilua kuvaa runoilijoiden "todellisista motiiveista", löytyy kokolailla helposti ymmärrettäviä ja selkokielisiä tekstejä uusista runokeinoista. Runojakin saa tarkasteltavakseen niin vaivattomasti, että runsaudenpula on luultavampi syy epämääräisiin ennakkoasenteisiin kuin tiedon puute. (Nettiin pulpahti äskettäin ilahduttavasti uusi anonyymi blogi, joka selkokielistää runoutta ja sen saamaa kritiikkiä kiinnostavalla tavalla. Toinenkin blogi tuli jokin aika sitten eteeni, sen nimi kertoo runoilijoiden säälittävästä huumorintajusta, mutta monipuolisen tekijäkaartin tekstit ovat komeita, ja niitä selaamalla saa ainakin jonkinlaisen kuvan nykyrunouden joistakin ilmentymistä.)

Runouden nykytila vaikuttaa kaksijakoiselta: vastaanottoa leimaa hienoinen kärsimättömyys sen suhteen, että saataisiin lopullinen selvyys siitä, onko nykyrunous hyvää vai huonoa, kaivataan taas standardeja. Kritiikki on tällä hetkellä myötäkarvaista, koska kukaan ei halua olla julkikonservatiivi eli suvaitsematon. Sivulauseissa runoilijoita moititaan sisäpiirileikeistä, vaikka heidän ongelmansa on ennemmin se, että etäällä pysyttelevä yleisö ei pääse ennakkoluuloistaan. Runoilijoiden selittäessä erilaisia runokeinojaan kärsivällisesti ja perusteellisesti heitä syytetään arroganssista ja elitismistä, sillä heidän selityksiensä ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Se taas johtuu siitä, että he ottavat jo valmiiksi huomioon vastaväitteet ja laativat siksi monimutkaisia virkkeitä ja pitkiä ajatuspolkuja puolustaakseen diversiteettiä manifestoinnin sijasta.

Runot ovat onneksi näistä kirjallisuuskeskusteluista voittopuolisesti irrallaan. Ne vain odottavat lukijaansa ja paljastavat salaisuutensa jokaiselle avoimelle silmäparille, useimmiten ne ovat kokemuksellisia ja suoria eivätkä kryptisiä. Osassa nykyrunoudesta kieltä ja tekstin hahmottamista vain käytetään toisin kuin aiemmin.

Kun Dumari tulee, Dumari tappaa

Ajauduin takaisin Helsinkiin kuin vesi suihkun lattiakaivoon. Taustakohinamainen elämä ja aherrus tunkeutuivat muutamassa tunnissa solujen väleihin muuttaen orgaanisen aikakäsitykseni takaisin mekaaniseksi. Tunnen olevani jälleen itsestäni vastuussa, tutusti kyborgina muiden joukossa, osa "meitä". Löysinkin itseni heti metropolin polttopisteestä, Tuomari Nurmion keikalta Tavastialla.

Tuomari Nurmio & Hunajaluut on jonkinlainen sukupolvensa dream team, jossa Tohtori Hillillä paukuttaa rumpuja, Esa Kuloniemi soittaa sähkökitaraa ja Aija Puurtinen bassoa Nurmion levittäessä paletiltaan kaikki tunnetuimmat kansallisomaisuudeksi muuttuneet laulunsa leveällä sudilla ja säästelemättä. Ei yhtään välibiisiä eikä hengähdystaukoa, siitä huolimatta vajaan parin tunnin ilta ei riittänyt läheskään kaikkiin hitteihin.

Kokoonpanon viime syksynä aloittaman keikkailun idea on uudet sovitukset ja paikoin aikamoisen läskiksi ajautuvat soundit, jotka on sorvattu Nurmion 30-vuotistaiteilijataipaleen merkkipaaluihin. Ikää ja karismaa saaneen Nurmion äänessä on vaikuttavaa rosoa, eikä hän roiku missään menneessä. Kun hän esittää vuosikymmenien takaisia laulujaan, hän ei toista niitä, vaan tuo ne tähän hetkeen. Silti vanhojen biisien soittamisesta tulee mieleen, että tämä oli alun loppu.

Kymmenen vuotta sitten samaisella Tavastialla Nurmio soitti 20-vuotistaiteilijauransa juhlakeikan. Paikalle kokoontunut yleisö odotti tietysti nostalgiailtaa, mutta Nurmio näytti haikailuille kankkua vyöryttämällä tuoreinta tuotantoaan, eikä soittanut ainuttakaan klassikkoa. Hän on ollut monipuolisuudessaan ja suvereeniudessaan omaa luokkaansa paitsi muusikkona myös lyyrikkona.

Vaikka eilinen keikka oli jonkinlainen unelmien täyttymys, mieltäni kaihertaa tunne, että kaikki sujui liian suunnitellusti. Uudet sovitukset toivat Nurmion biiseihin runttia, kuubalaisia rytmejä, reggaeta, hienoja sooloja, irtonaisuutta. Silti soitossa oli jotakin analyyttistä, kuin esiintyjät olisivat olleet liian taitavia ja siksi selättäneet osaamisellaan ne äänet, joita soittimista lähtee, kun ylitetään se raja, jolloin ilmaisuntarve sivuuttaa tekniikan.

Kritiikkikeskustelua Yle Puheessa

Kulttuuripeilin Teemu Laaksonen soitti Yleltä ja kysyi, lähdenkö juttelemaan kritiikistä. En päässyt, keskusteluun osallistui kriitikko Kyösti Niemelä (alkaa 28. minuutin kohdalla). Aihe on kuuma ja tukalakin: Veli-Pekka Leppänen kirjoitti Hesariin 7.3. torppauksen Teemu Kaskisen ja Heikki Heiskasen dekkarista Norsun vuosi. Tästä katkeroituneena Kaskinen on kirjoittanut uusimpaan Imageen perusteellisen ja henkilökohtaisen jutun kohtaamastaan vääryydestä, josta nyt siis Laaksonen teki tärkeän julkisen keskustelun.

Kaskisen maalaama asetelma on 1800-lukulaisen klassinen: kriitikon tarkoitushakuinen kölin alta uittaminen sortaa puhtaasti poliittisin perustein kirkasotsaista sarkasmia luoneen romaanitaiteilijan.

Kysymys kuuluu: mitä on kritiikki ja mitä sen tulisi olla? Saako tällaista kritiikkiä tehdä, vai onko sen paikka menneisyydessä? Onko tämä rakentavaa kritiikkiä vai (Mervi Kantokorvenkin paheksumaa) vihakritiikkiä?

Aiheen käsittely ei Laaksosen hyvistä kysymyksistä huolimatta osu ytimeen. Jäädään vatvomaan taistolaisuutta ja Suomen poliittista ilmapiiriä - sekä aika yleisen tason kulttuurispekulaatiota. Kysehän on taideteoksesta ja kritiikin sydämessä tulisi olla pohdintaa siitä, millaista on taideteoksen kokeminen. Leppäsen kritiikki on kova, ja sen luoma tuomio on moraalinen. Hänen tekstinsä perusteella Norsun vuosi on peräkammarinpoikien väkivaltapornoa. Kulttuuripeilin lähitarkasteluun joutuu erityisesti kritiikin kohta:

Norsun vuodessa ihmisillä tehdään ja teetetään monenlaista arveluttavaa, peräti helposti tunnistettavilla poliitikoilla. Todellisuusvastineilla saisi kyllä leikitellä varsin varoen, semminkin kun oikeita vihasivustoja päätyy paraikaa poliisitutkintaan.
Eikä vasta-argumenttina nyt kelpaa, että kirjallisuushan heijastelee tosielämää. Ennemminkin soveltuu koeteltu neuvo: älä yllytä hullua.

Tästä päädytään taidekeskustelun sijaan heikkotasoiseen politiikkavatvomiseen, mikä romaanikirjallisuuden suhteen ei ole mielestäni kovin kiinnostavaa. Romaani on maailma, jossa lukijan olemus joko tulee tai ei tule puhutelluksi. Taideteos on kokemus. Kriitikolla täytyy olla oikeus kieltäytyä suvaitsemasta kaikkea, kritiikin tehtävähän on pohtia taideteoksen maailmaa laajemmin. Tyrmäävä kritiikki on paikallaan ja tärkeä, jos teoksen moraali on vastenmielinen.

Norsun vuoden suhteen keskustelussa olisi pitänyt lähteä siitä, miksi kirja on tehty. Nyt ainoat viitteet siitä ovat vihjaukset postmodernista ironiasta ja sarkasmista: revitään pää irti viiden sivun yksityiskohtaisella kuvauksella ja sanotaan, että tämä on tehty hirtehisellä huumorilla. Kriitikkoa syytetään poliittisesta konservatiivisuudesta, vaikka osuvin kysymys olisi ollut: miksi tällainen kirjallisuus on hänen mielestään vastenmielistä ja minkä takia sitä ei tarvitse hyväksyä.

Taidekritiikissä ei ole kysymys mielipiteellisestä tykkkään/entykkää -tekstistä. Kritiikin tehtävä on pohtia ja tiivistää taideteoksen merkityksiä. Kritiikin on nähtävä teoksen luoma maailmankuva ja sovitettava se ihmiselämään.

Kaskisen katkeruus on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, mutta Imagen panos tähän tapaukseen vaikuttaa typerältä. Kaskinen kertoo vastaavansa kokemaansa asiattomuuteen asiattomasti, mikä on oksennusta eikä keskustelua. Sitä kannattaisi tehdä sähköpostissa tai päiväkirjassa julkisen foorumin sijaan. Hänellä ei myöskään ole kovin uskottavaa näkemystä kritiikkiin. Kun Laaksonen kysyy Kaskiselta kritiikin tehtävää, tämä vastaa, että se on "kertoa mitä ajassa tapahtuu" sekä esittää toimittajan "oma näkökulma".

Ei se niin ole. Vastaus on itse asiassa yksinkertaisuudessaan keskustelun tyhjentävä. Jos kritiikin ja taustoittavan uutisoinnin välimatkan tulisi kirjailijan mielestä olla näin lyhyt, tuskin tarvitsee enää ihmetellä, miksi hän tuohtuu kaikesta kielteisestä teostaan luonnehtivasta palautteesta.

Esikoiskirjan saamat kehut hän tosin kiitollisesti otti vastaan. Ehkäpä "ajassa tapahtuminen" ei sitten koskaan ole moraalisesti arveluttavaa tai vain muuten heikkotasoista.

Kaskiselle kuitenkin pieni ja kriittisesti maltillinen hatunnosto julkisesta metelistä. Kysymyksenasettelun tarkennuttua se saattaisi jopa viedä keskustelua kritiikin asemasta eteenpäin.

Jyväskylä Parnassossa - Karri Kokon matkareportaastista ja sen vastaanotosta

Taustaa:
Kirjoitin Keskisuomalaiseen taannoin artikkelin eräänlaisena yhteenvetona pitkään jatkuneelle jyväskyläläisen kokeellisen runouden esiinmarssille eri yhteyksissä, haastatellen pääasiassa itseäni viisaampia Maaria Pääjärveä ja Teemu Mannista. Sittemmin Ville Luoma-aho linkkasi blogissaan Ylelle antamaansa haastatteluun, johon kirjoitin omat täydennykseni sekä myöhemmän laajennuksen, johon taas Reijo Valta esitti näkemyksensä, kunnes Paavo Haavikko perusti Jyväskylän runokoulukunnan. Kaikkea muutakin tietysti tapahtui joka puolella aiemmin, samaan aikaan ja myöhemmin, mutta tässä on omat tartuntani aiheeseen.

Nykytilanne:
Nyt sitten Parnassossa ilmestyi Karri Kokon kirjoittama laajahko reportaasi jyväskyläläisestä runoudesta. Teksti on mainio - varsinkin kun ottaa huomioon, että mittarissa oli aikamoiset asteet jo ennen kuin hän otti löylykauhan käteensä. Isot pojatkin ovat pikkuhiljaa heräämässä, Teppo Kulmala kirjoitti Parnasson luettuaan referaatin sekä oman taustoituksensa Keskisuomalaiseen ja muistutuksen paikallisen kirjallisen elämän isommasta kuviosta, josta ne runoilijatkin ponnistavat. Kulmalalle on vastattava, että hän on tietysti osaltaan oikeassa, mutta kirjallisuuden sisällölliseltä puolelta katsottuna hänen sanansa runoilijoiden sisäänpäinlämpiävyydestä ovat kohtuuttomia. Avoin ja julkilausuttu lähtökohta kun on kaikkien vähänkään kiinnostuneiden tervetulleeksi toivottaminen.

Kokon visiitti on kaupungissa tietenkin vielä tuoreessa muistissa, enkä ole hänen reportaasistaan kuullut mitään kielteistä. Päin vastoin, reissu elää suullisena perimätietona, josta on irronnut omia hauskoja anekdoottipolkujaan. Koska runoporukka on tunnetusti suorasanaista ja itseään säästelemätöntä, se lienee todiste tekstin onnistuneisuudesta. Totta onkin, että Kokolla on ihailtava kyky kirjoittaa lämpimästi ja kohdettaan arvostavasti, hän on erinomainen toimittaja. Tekstin pysyttäytyminen tiukasti makrotasolla tosin herättää kysymyksiä, kuten tapaus Kulmala osoittaa. Kokon jutussa oleva Risto Niemi-Pynttärin lause: "Yhtäkkiä vanha vaan alkoi näyttää vanhalta" taisi osua, vaikka sen tarkoitus tuskin olikaan astua kenenkään varpaille.

On vaikeaa kirjoittaa edes reportaasiin mitään Jyväskylän runoääntä/poetiikkaa, eikä Kokko sitä ole yrittänytkään. Lukiessa kuitenkin etsii johtolankaa, ilmiötä, joksi nousee nyt henkilöt, merkittävimmin Kristian Blomberg. Hän onkin mukana monituisissa asioissa, mikä johtuu siitä että hänellä on paitsi kyky saattaa aloittamansa asiat ensiluokkaisella statsilla loppuun, myös perusteellisuutta ja korvaamaton lahja löytää merkityksiä - eikä pahemmin tarvetta keulia.

Kokko kirjoittaa osuman kertoessaan runosalongista: "kuka tahansa saa osallistua. Salonkiin ei tulla esiintymään. Lukeminen ja keskustelu tapahtuvat samalla tasolla." Tämä on iso asia. Pidän itselleni tärkeimpänä Jyväskylän kirjallista elämää määrittävänä juttuna sitä, että henkselinpaukuttelu puuttuu. Kaikki saa osallistua, kaikista ollaan kiinnostuneita, sisällöt ratkaisevat. Hierarkioiden puute tuottaa keskittyneisyyttä ja avoimuutta. Omaa kiinnostustani touhuun on lisäksi ratkaisevasti määrittänyt se, että kun kenellä tahansa nusahtaa hommat kohdilleen, sitä juhlitaan kuin kaadettua hirveä rautakaudella. Toisaalta pieleen menneistä jutuista annetaan kovaakin palautetta. Se synnyttää ilmapiirin joka on oma kulttuurinsa.

Samaan aikaan kun isot kustantamot ja lehdistö pukee kirjailijoita yksityisyrittäjiksi, brändeiksi ja kilpailijoiksi toisiaan vastaan tai omituisiksi klikeiksi, sivuutetaan Jyväskylässä koko touhu kuin sitä ei olisi olemassakaan. Se on ihmeellistä ja se on onnellista. Se on kirjallisuutta, jolla ei ole välimatkaa elämään ja jota ei tarvitse myöhemmin löytää aikansa väärin ymmärrettynä taiteena. On ihailtavaa viisautta kyetä muodostamaan oma näkemys. Sitä kuvastaa esimerkiksi se, että tekstien volyymi tai kustantaja tai kirjoittajan asema ei vaikuta juuri mitenkään luentoihin. Eikä palautteen antajan status tee arvion painoarvoa asiasisältöä suuremmaksi. Isällisiä ja äidillisiä äänenpainoja ei ole (tai ne sivuutetaan), ja se on mitä ilmeisimmin elämänlaatua kohentava seikka.

Sen sijaan käytössä on kunnollista vanhan ajan sivistystä. Hätiköityjä johtopäätöksiä osataan asettaa parempiin mittasuhteisiin eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Pahimmillaan kirjallisuuden opiskelu on harrastus tai kuriositeetti, jota työelämässä hävetään repsahduksena kaupallisen alojen tutkintoihin verrattuna. Kun riittävän moni jättää menemättä työelämään ja jatkaa vaan kirjojen lukemista, niille muodostuu käyttöarvoa ja niiden merkityksiä osataan siirtää nykyaikaan. Vielä kun löytyy kiinnostusta tekstien kirjoittamiseen ja muiden kuuntelemiseen ollaan ajautumassa tilanteeseen, josta Kokko kirjoittaa Blombergin suulla vaikuttavasti: "Runous valtakuntana on historiallisesti syvä ja edustaa vapautta. Saa olla yhtä aikaa nöyrä ja ylpeä tajutessaan kuuluvansa tasaveroisena joukkoon."

Kokon jutussa on yksi kauneusvirhe, joka löytyy Katariina Vuorisen haastattelusta. Se on kirjoitettu passiiviin, mutta sanottu yksikön ensimmäisessä: "Nuorten jyväskyläläisrunoilijoiden esiinmarssi ei kuitenkaan näy valtakunnan tasolla, ja se harmittaa. Kun Yle Teeman Kirjamaa vieraili Jyväskylässä 2009, esiin nostettiin pelkkiä prosaisteja, pääasiassa vanhemmasta päästä."

Ei harmita. Jyväskylän kirjallisuudessa inspiroi paljolti juuri se, että se ei ole valtakunnan keskellä muuten kuin maantieteellisesti. Eikä Kirjamaahan suhtauduta käsittääkseni sellaisella vakavuudella, että tapausta pidettäisiin menetettynä mahdollisuutena. Hyvä se on prosaistienkin kanssa jutella (tosin Kirjamaan tapa lähestyä asioita on kovin myötähäpeää herättävä).

Reportaasikokonaisuudessa nousee vielä kuvat esiin. Anna Koivisto on kuvannut Kirjailijatalon portailta vastavaloon tumman peruspotretin suht kovassa valossa, mikä on omituinen veto. Vakiopaineen kanssa samankaltainen homma, mutta miljöön sijaan kuvassa on baaritiskin vastapuolen ilmoitustaulu - ja viimeisenä kuvana osa Kari Alosen veistoksesta, joka ei liity oikein mihinkään, paitsi kömpelön kirjallisesti teosnimen kautta.

WSOY - Goljat ilman Daavidia vai Kyklooppi ilman Odysseusta

Vietin reilun viikon merellä. H-veneemme purjeet nielivät ahneesti tuulta ja horisontissa päiväkausia siintänyt Suursaari vei ajatukseni useana iltana vanhaan venäläiseen aviopariin. Suursaaren majakka on yhä automatisoimaton. Istuin yöllä kalliolla, kun majakan valo pyyhki taivaanrantaa ja ajattelin majakanvartijoina toimivaa venäläispariskuntaa.

Lukemistakin oli mukana: Hesari jossa kerrottiin että Sofi on saanut potkut. Kyseinen hesari oli muutenkin onnistunut numero, mutta tämä skuuppi hihitytti minua itäisen Suomenlahden aalloilla. Antti Majanderin keuhkoontunut kolumni jutun nurkassa hymyilytti monta päivää. Kulttuuritoimituksen esimies käytti arvovaltaansa ja sotki itsensä risuihin näkemättä metsää. No joo, Sofi on tietysti Majanderin kaveri, kirjailitarhan laatii höperöitä kolumnejaan kyseiseen aviisiin kerran viikossa. Kovin pieniin yksityiskohtiin WSOY:n luisu on kuitenkin mediassa ankkuroitu.

Siltaloiden lähtö WSOY:stä tuntui jonkinlaiselta päätökseltä pieleen menneelle kehitykselle. Sitä ennen oli jo pitkään ollut selvää, että kustannusalan jättiläinen tekee pesäeroa kirjallisuuteen kulttuurin elävänä organismina takoakseen rahaa helposti myyvillä ja tuotteistettavilla niteillä. Kohderyhmäksi ja koko kustantamon maaliksi on paljastunut isän- ja äitienpäivä sekä joulu. Keittokirjaa ja Remestä. Jos WSOY olisi elokuvaohjaaja, se olisi Timo Koivusalo: erinomainen budjetinlaatija ja valtavan koneiston suvereeni pyörittäjä, jonka tuotokset ovat parhaimmillaankin sofistikoitunutta kainalopierua.

Anna Baijarsista ei tullut WSOY:lle sen kaipaamaa kulttuurivaikuttaja-toimitusjohtajaa. Uutisten perusteella hän mäkättää ja varjelee asemaansa eikä piittaa kirjallisuudesta, koska ei ymmärrä sitä. Sen sijaan häntä kiinnostaa budjetti, joka laaditaan häikäilemättömästi pääomaa varjellen. Kirjailijoiden tyytymättömyys ei ole salaisuus, kuten ei myöskään koko syndikaattia määrittävä paska meininki. Viime syksynä Baijarsin järjestämään "kriisikokoukseen" saapui vain kaksi kirjailijoina mielellään esiintyvää tyrkkyä, jotka asettivat mittasuhteet koko touhulle ja antoivat kustantamolle sen ansaitsemat kasvot: Tapio Liinoja ja Roman Schatz. Tässä on vuoden 2010 WSOY, suomalaisen kirjallisen kulttuurin suurin vaikuttaja ja kruununjalokivi.

WSOY:n tilanne on kiinnostava ja olen tiedustellut kustantamon ilmapiiriä useilta sen tiimoilla painineilta ihmisiltä. Yleisvaikutelma on täysin kuollut. Mammutti jättliläisbudjetteineen toimii kuin robotti, eikä mihinkään innostavaan ja uuteen näytä löytyvän mitään kiinnostusta. Kaikki on rutiinia ja lukevaa yleisöä halveksivaa bisnestä, jonka huomaa vuosi vuodelta selvemmin, kun seuraa kevään ja syksyn uutuuskirjoja. Väsymys on voittanut, samoin usko elävään kirjallisuuteen. WSOY on päättänyt kaivaa itselleen haudan ja kuopata kirjallisuutta mukanaan mahdollisimman laaja-alaisesti. Siinä missä Timo Koivusalolla on innostumisen kyky, on WSOY:llä pelkkä totinen ja kyyninen "linja". Se muistuttaa hämmästyttävästi myyttistä hirviötä - mutta sen sijaan että kukaan tulisi ja peittoaisi sen, se sokaisee ja kivittää itse itsensä.

Street-runokoulu

Tutkijat kiistelevät onko tässä kuvassa kyseessä street-runokoulu, street-runouden ensimmäinen virallinen manifesti, vai street-runoudesta irronnut poliittinen koulukunta (kyllä, tulkinnalliset sisällöt juuri sanan school kohdalla ovat ehtymättömät, tästä kumpuaakin tämän liikkeen nerous - sanoja ei koskaan valita sattumalta. Kaikki on mietitty loppuun). Olen vahvasti ensimmäisen näkemyksen kannalla, päätään raapiva nuorukainen etualalla on selvästi vasta opettelemassa tätä touhua.

Pari sanaa julkisesta taiteesta

Pekka Jylhä teki Kaivariin Odotus-vitsiteoksen kiillotetusta pronssista, jonka vastaanotto ja tolkuttomat luonnehdinnat lehdissä koettelivat uskoani ihmiskuntaan. Teknisesti heikkotasoinen esittävä ja vieläpä kömpelö teos uskomattoman kehnolla symboliikalla aplodeerattiin kaupunkikuvan osaksi samaan tyyliin kuin tarjoilijan aivastamat limpit olisi kiitetty annokseen kuuluviksi.

Otso Kantokorpi (muutamien aika lailla heikompien julkisen taiteen blogipostausten lomassa) kirjoitti kuitenkin vapauttavasti ja rehellisesti osuvan analyysin, jota lukiessa tunsin suunnatonta huojennusta ja helpotusta, jopa kiitollisuutta. Ehdotukseni Helsingin kaupungille onkin, että Kantokorvelta pyydetään lupa jutun kiveen hakkaamiseen, joka liitetään Odotus-teoksen pysyväksi kiinteäksi osaksi. Teko olisi sikälikin tärkeä, että se osoittaisi mitkä mahdollisuudet kritiikillä on nostaa taidetta aikana, jona se rypee vastaanottonsa kanssa täydellisessä yhdentekevyydessä ja näköalattomuudessa.

Jylhän puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että materiaalivalintana klassinen pronssi on nykyään edistyksellinen. Se kestää säätä ja aikaa - huolimatta siitä, että tällä teoksella on kiinteät kulut, sillä se pitää tavan takaa kiillottaa ja sisään ujutettu lamppu vaihtaa - sekä onttoon teokseen arvatenkin ilmestyvät tupakantumpit ja muut roskat tyhjentää.

Toissa talvena tein juttuprojektia Jyväskylän julkisesta taiteesta. Kiersin parin viikon aikana kaupungin jokaisen julkisen teoksen. Kiinnitin huomiota siihen, miten nuorta Jyväskylän julkinen taide keskimäärin on ja miten käsittämättömän heikko nykytaiteilijoiden materiaalitaju on. Suuri osa teoksista oli ilmestynyt vähän kuin vahingossa katujen varrelle ja otettu sitten osaksi kaupunkikuvaa.

Aihetta taustoittaessani kysyinkin Jyväskylän yhdyskuntatekniikan rakennuttajahortonomi Leena Rapolta seuraavaa: "Huippuvuonna 2002 pystytettiin julkinen taideteos joka 52. päivä. Tällainen tahti voi aiheuttaa vauhtisokeutta. Miten taidehankintojen onnistumista analysoidaan?"

Hän vastasi: "Tarvitseeko sitä analysoida? Taiteen tehtävä lienee herättää tuntemuksia, saada kokemaan ja tuntemaan jotain. Jokainen kokee ja tuntee tavallaan. Palautetta tulee yhdyskuntatekniikalle varsin vähän. Yleensä palaute liittyy pääsääntöisesti patsaiden kuntoon tai kunnostustoiveisiin."

Eli suomeksi: kun teos on pystytetty, se on sillä hyvä. Eikä sen onnistuneisuutta tarvitse sen enempää pohtia. Julkista taidetta on hyvä olla, koska niin yleisesti on totuttu ajattelemaan. Sisältöpuoli ja esteettiset kysymykset ovat sen sijaan yhdentekeviä. Tämä myös näkyy Jyväskylässä ja muissakin kaupungeissa järkyttävällä tavalla. Mitään muuta taidetta tai taiteen lajia tuskin tehdään vastaavalla tavalla vailla lähes mitään laadullisia kriteerejä. Julkinen taide on monelta osin pakkopullaa, joka suhteessa infraan on niin halpaa, ettei siitä tarvitse piitata.

Hämmästyttävin juttu koko oopperassa on kuitenkin nykykuvataiteilijoiden lähes täydellinen materiaalitajun puute. Ennen pitkää se saattaa johtaa jopa onnettomuuteen jalankulkijan jäädessä romahtavan teoksen alle. Julkiset teokset pyrkivät usein näyttävyyteen - kohoten esimerkiksi useiden metrien korkeuteen. Taiteilijat käyttävät enenevässä määrin materiaaleja, kuten pelti tai rauta ja liittävät niitä toisiinsa huterilla juotos- tai hitsaussaumoilla. Mobileissa kymmenien kilojen ulokkeet saattavat uhmata painvoimaa vain satunnaisen laakerin kestävyydellä.

Pahin ongelma on kuitenkin julkisen taiteen "pysyvyys". Niitä puretaan vain harvoin, ne on ajateltu osaksi pysyvää kaupunkikuvaa. Esimerkiksi Jyväskylän Rantaraitilla on huonekaluputkesta tai paksummasta ontosta rautaputkesta väkerrettyjä teoksia, joista näkyy jo kantavissa rakenteissa korroosion jäljet muutaman vuoden jälkeen. Taiteilijat kuvittelevat, että primer-maalit (tai sinkkikerros raudan päällä) ovat ikuisia. Todellisuudessa ne alkavat hilseillä jo vuodessa ja säilyttävät sen jälkeen kosteuden raudan pinnalla. Teoksien huoltamisen tulisi siten olla jokavuotinen projekti, mihin tietenkään millään kaupungilla ei ole varaa. Kultauskin tulisi halvemmaksi. Lopputulos on kammottava. Esteettisesti hilseilevät maalit ja ruostevalumat ovat ehtaa Neuvostoliittoa. Satojen kilojen massat tällaisella hapertuvalla perustalla taas tulevat ryminällä alas sopivassa syysmyrskyssä.

Tämä kaikki tietysti kertoo julkisen taiteen nykymerkityksestä: yhdentekevää kaupungin asukkaille, yhdentekevää kunnallistekniikalle, mutta taiteilijoille tärkeä mahdollisuus työnsä opetteluun ja erilaisiin materiaalikokeiluihin.

Helsinki Poetry Connectionin Kallion keikka

Fleminginkadun Vaihtolavalle kiipesi eilen Helsinki Poetry Connection neljän runoilijan voimin. Pääsin viimein itsekin paikalle haistelemaan tuon juhlavan nimen valinneen lavarunoryhmittymän meininkejä.

Yhtymän primus motor Harri Hertell esitteli aluksi HPC:n runoilijayhteisöksi, joka järjestää Poetry Jam -klubia: "Esitykset kattavat esimerkiksi taide-räppiä, puhemusiikkia sekä julkaisseiden ja julkaisemattomien runoilijoiden esiintymisiä. Olennainen seikka on myös jamien open mic -sessiot. Toiminta pyrkii olemaan ylipäätään kaikin puolin avointa", hän kertoi.

Olen itse ollut hieman varautunut HPC:n englanninkielisestä viihdepaketti-alluusioita sisältävästä terminologiasta, joka pukee runoutta streetwise-pöksyihin. Toisaalta se on tuonut runouteen uusia kiinnostavia kytköksiä, mikä tietenkin on pelkästään mahtava juttu. Pidän myös ajatuksesta, että tekstit ovat esityksille jollain tavoin alisteisia, eli että runouden auditiivista ja foneettista puolta tuodaan esille.

Esitykset aloitti Juho Nieminen kertomalla saaneensa samana päivänä postissa kustannussopimusluonnoksen. Tulevan esikoisrunoilijan tekstit olivat monin tavoin aika perinteistä havaintoon perustuvaa kuvarunoutta. Aiheina esimerkiksi kevään saapuminen tai sadepäivä kaupungilla. Ne toivat eteen hyvin 90-lukumaista keskeislyyristä sielunmaisemaa.

Vastinpareiksi asettuivat temaattisesti näkyvimmin kaupunki ja luonto, josta jälkimmäisen havainnot muistuttivat hetkittäin Hans Lidmanin klassikkonovelleja. Niemisen säkeissä oli yhtä kaikki tarkkoja havaintoja, jotka avasivat paikoin hienoja kiteytyneitä maailmankuvia. Ne korostuivat levollisessa luennassa, jossa esiintyjä ja säkeet tuntuivat yhdistyvän.

Runoissa oli myös selvä paikallistava ja ajallistava Helsinki-kytkös runominän asettuessa romanttisesti maisemaan. Tämä piirre toistui oikeastaan jollain tavoin kaikissa muissakin esityksissä. Se aiheuttaa ainakin minulle vierastamista, sillä en pysty identifioitumaan Tää on mun stadi -ajatukseen vaikka maisemasta olenkin. En ylipäätään usko tällaisiin sukupolvikokemuksiin kovin vahvasti. Niemisen esitys oli yhtä kaikki kiintoisa, tulevan kirjan luen, jos eteen tulee.



Juho 6 riimitteli esityksessään puolinasaalista puhemusiikkia, räppiä ilman biittiä. Runoelmat olivat tarinoivaa vähän ruikuttavaa minä-maailmaa, jonka sielunmaisemaksi maalautui intonaation perusteella Myllypuron Esson parkkipaikan moporinki.

Laajempi konteksti nojautuu Suomi-räpin uuteen aaltoon, jossa Julma Henri, Asa, Jontti & Shaka ym. ovat tuoneet aggressiiviset terveisensä syrjäytymisestä. Koko ilmiö on monin tavoin kiinnostava juurikin runoudesta käsin tarkasteltuna. Rap-biisien lauseet ovat Totuus, jonkinlaista täältä pesee -traumantyöstöä, jolle tuntuu löytyvän kaikupohjaa psyykkisten häiriöiden ja ulkopuolisuuden laajenevasta massasta. Toisaalta naurettava lapsellinen machokulttuuri ja itsesäälinen päihderomantiikka ovat kiusallisen typerää seurattavaa. Se, millä tavoin nämä piirteet värittyvät taide-rap-runoudessa, tuntuu vielä aika epäselvältä. Juho 6:n esitys ei tuonut kovin tarkkaa mielikuvaa sisällöistä, täytynee pitää korvia jatkossa paremmin auki.



Aura Nurmen runot olivat aiheiltaan ja kieleltään niin hajanaisia, että kokonaisuudesta ei voi oikein puhua. Kosketuskohtia kokemusmaailmaan ei tuntunut olevan liiemmin, vaikka eufemistiset maisemat ja runojen etäiset aiheet tuntuivatkin tavoittelevan jonkinlaista tunnemaailmaa. Hänen esityksensä loi Harri Hertellin esityksen tavoin mielikuvan teatterimaisuudesta.

Hertellin runot olivat suhteessa esitykseen monin paikoin kielellisesti osuvia ja paikoin jopa proosallisia. Taustalla säilyi jatkuva reflektio tietoisuuteen esiintymisestä sekä Helsinki 2010 -maisemasta. Kuunteleminen oli viihdyttävää, vaikka tekstit tuntuivat olevan ennemmin preesensiä ja improvisaatiovaikutelmaa tavoittelevia repliikkejä kuin runoja.

Street-runouden manifesti

Päätän itselleni asettaman haasteen street-poetiikan julistamisesta lukuisista käytännön ongelmista huolimatta. En ole esimerkiksi vielä tavannut yhtään street-runoilijaa. Aloitan silti nyt, sillä pelkään että ilmiö ehtii muuten loppua. Sain sitä paitsi yläkerrasta apua. Tutustuin astrologiaan ja käsitin astrologisen kritiikin mahdollisuudet:

Taipumusta itsepetokseen kuvaa niin kutsuttu Barnum-efekti. Sen mukaan ihmisellä on taipumus hyväksyä epämääräisiä ja yleisiä luonnehdintoja omasta persoonallisuudestaan. Efekti on saanut nimensä amerikkalaisen sirkustirehtööri Phineas Barnumin mukaan. Hänellä oli taito tarjota "jokaiselle jotakin".
Psykologit tuntevat runsaasti Barnum-sanastoa: vilpitön, eläytymiskykyinen, tunteellinen, vapautta rakastava... (Geo 1/2010 s.30)

Miksipä tällaiset luonnehdinnat eivät yhtä hyvin sopisi taideteokseen? Street-runouden vapautuminen ja eläytymiskyky ovat juurikin niitä seikkoja, jotka irrottavat sen hallitusta ja kanonisoidusta runouden kentästä. Sehän ei turvaudu kustantamoihin saati edes paperiin. Se elää aikaansa tappavien tyhjyyden äärelle asettuneiden netissä roikkuvien näköalattomuudesta potevien surffaussessioissa ja akateemisesta maailmasta vierautuneiden blogistien poeettisissa julistuksissa.

Street-runouden lähtökohta on sana tai merkki ja sen muunnelmat. Liikkeen ydin, käsite "stop" toimii itsessään poeettisena manifestina. On pysähdyttävä, kyseenalaistettava itsestään selvät lukutavat ja kieli informaationa. On löydettävä yksittäisten sanojenkin mahdollisuus ylittää matemaattinen määräytyvyys. Tämä pyrkimys ei ole wittgensteinilaista älyllisyyttä, se on anarkistista tottelemattomuutta kielisysteemejä kohtaan ja osoitus niiden sopimuksenvaraisuuden mielettömyydestä.

Stop-sana liikenteessä on imperatiivi. Se on loukkaus yksilönvapautta kohtaan ja uhkaus vakavista seurauksista, jos joku uskaltaa toimia vastoin sitä (siis käyttäytyä luovasti ja divergoivasti). Ei olekaan sattumaa, että street-liike sai alkunsa Yhdysvalloissa, individualismin kotimaassa.

Sanan vähäeleiset muunnelmat, "stpo" ja "sotp", saavat aikaan perustavan havainnon. Yhden kirjaimen siirto kumoaa koko käsitteen arkiset merkitysyhteydet. Vaikutus on maaginen - juuri tällä tavalla runous voi murtaa kielen rajat ja tuottaa yhdellä sanalla oman käsitteistönsä. Lyhyesti: ilmaista sen, minkä ilmaiseminen on mahdotonta.

Liikkeen sisällä vallitsee ihailtava tietoisuus valittujen runokeinojen vivahteista. Ilmeisin stop-sanan muunnelma "spot" loistaa poissaolollaan ja siten ilmentää street-runouden mielenkiinnottomuutta tavanomaista semantiikkaleikittelyä kohtaan. Se elää enemmin äkillisestä havainnosta, siihen on törmättävä, se on tilallista. Kielirekisterien variaatioita painottavasta kokeellisesta runoudesta ei ole street-runouden suhteen apua. Se on poetiikaltaan suorempi ja ytimekkäämpi - se astuu yli rajojen, joita runouden äärelle on ymmärtämättömyydestä pystytetty.

Street-runous on myös fyysistä ja poikkeuksellisen materiaalista. Se asettuu kirjallisuuden ikiaikaiseen traditioon poissaolonsa kautta. Se, mitä lukija (vai pitäisikö sanoa kokija) havaitsee, on pelkkä teos. Runoja ei ole attribuoitu tekijälleen. Tunnistettavuus syntyy kontekstista, mikä kertoo läheisestä suhteesta nykykuvataiteeseen, etenkin Banksyyn ja muihin katutaiteilijoihin, joiden selvästi tunnistettavat teokset synnyttävät julkiseen tilaan samankaltaisen loogisen nyrjähdyksen.

Street-runouden ytimekkyys ja voima puhuttelevat. Siinä missä proosa selittää ja jankkaa tai lyriikka verhoaa kielikuviin on street-runous ennemmin ostensiivista. Sitä on siksi hankalaa ohittaa erikoisuudentavoitteluna tai kuriositeettina, niin marginaalista kuin se vielä onkin.