Jyväskylä Parnassossa - Karri Kokon matkareportaastista ja sen vastaanotosta

Taustaa:
Kirjoitin Keskisuomalaiseen taannoin artikkelin eräänlaisena yhteenvetona pitkään jatkuneelle jyväskyläläisen kokeellisen runouden esiinmarssille eri yhteyksissä, haastatellen pääasiassa itseäni viisaampia Maaria Pääjärveä ja Teemu Mannista. Sittemmin Ville Luoma-aho linkkasi blogissaan Ylelle antamaansa haastatteluun, johon kirjoitin omat täydennykseni sekä myöhemmän laajennuksen, johon taas Reijo Valta esitti näkemyksensä, kunnes Paavo Haavikko perusti Jyväskylän runokoulukunnan. Kaikkea muutakin tietysti tapahtui joka puolella aiemmin, samaan aikaan ja myöhemmin, mutta tässä on omat tartuntani aiheeseen.

Nykytilanne:
Nyt sitten Parnassossa ilmestyi Karri Kokon kirjoittama laajahko reportaasi jyväskyläläisestä runoudesta. Teksti on mainio - varsinkin kun ottaa huomioon, että mittarissa oli aikamoiset asteet jo ennen kuin hän otti löylykauhan käteensä. Isot pojatkin ovat pikkuhiljaa heräämässä, Teppo Kulmala kirjoitti Parnasson luettuaan referaatin sekä oman taustoituksensa Keskisuomalaiseen ja muistutuksen paikallisen kirjallisen elämän isommasta kuviosta, josta ne runoilijatkin ponnistavat. Kulmalalle on vastattava, että hän on tietysti osaltaan oikeassa, mutta kirjallisuuden sisällölliseltä puolelta katsottuna hänen sanansa runoilijoiden sisäänpäinlämpiävyydestä ovat kohtuuttomia. Avoin ja julkilausuttu lähtökohta kun on kaikkien vähänkään kiinnostuneiden tervetulleeksi toivottaminen.

Kokon visiitti on kaupungissa tietenkin vielä tuoreessa muistissa, enkä ole hänen reportaasistaan kuullut mitään kielteistä. Päin vastoin, reissu elää suullisena perimätietona, josta on irronnut omia hauskoja anekdoottipolkujaan. Koska runoporukka on tunnetusti suorasanaista ja itseään säästelemätöntä, se lienee todiste tekstin onnistuneisuudesta. Totta onkin, että Kokolla on ihailtava kyky kirjoittaa lämpimästi ja kohdettaan arvostavasti, hän on erinomainen toimittaja. Tekstin pysyttäytyminen tiukasti makrotasolla tosin herättää kysymyksiä, kuten tapaus Kulmala osoittaa. Kokon jutussa oleva Risto Niemi-Pynttärin lause: "Yhtäkkiä vanha vaan alkoi näyttää vanhalta" taisi osua, vaikka sen tarkoitus tuskin olikaan astua kenenkään varpaille.

On vaikeaa kirjoittaa edes reportaasiin mitään Jyväskylän runoääntä/poetiikkaa, eikä Kokko sitä ole yrittänytkään. Lukiessa kuitenkin etsii johtolankaa, ilmiötä, joksi nousee nyt henkilöt, merkittävimmin Kristian Blomberg. Hän onkin mukana monituisissa asioissa, mikä johtuu siitä että hänellä on paitsi kyky saattaa aloittamansa asiat ensiluokkaisella statsilla loppuun, myös perusteellisuutta ja korvaamaton lahja löytää merkityksiä - eikä pahemmin tarvetta keulia.

Kokko kirjoittaa osuman kertoessaan runosalongista: "kuka tahansa saa osallistua. Salonkiin ei tulla esiintymään. Lukeminen ja keskustelu tapahtuvat samalla tasolla." Tämä on iso asia. Pidän itselleni tärkeimpänä Jyväskylän kirjallista elämää määrittävänä juttuna sitä, että henkselinpaukuttelu puuttuu. Kaikki saa osallistua, kaikista ollaan kiinnostuneita, sisällöt ratkaisevat. Hierarkioiden puute tuottaa keskittyneisyyttä ja avoimuutta. Omaa kiinnostustani touhuun on lisäksi ratkaisevasti määrittänyt se, että kun kenellä tahansa nusahtaa hommat kohdilleen, sitä juhlitaan kuin kaadettua hirveä rautakaudella. Toisaalta pieleen menneistä jutuista annetaan kovaakin palautetta. Se synnyttää ilmapiirin joka on oma kulttuurinsa.

Samaan aikaan kun isot kustantamot ja lehdistö pukee kirjailijoita yksityisyrittäjiksi, brändeiksi ja kilpailijoiksi toisiaan vastaan tai omituisiksi klikeiksi, sivuutetaan Jyväskylässä koko touhu kuin sitä ei olisi olemassakaan. Se on ihmeellistä ja se on onnellista. Se on kirjallisuutta, jolla ei ole välimatkaa elämään ja jota ei tarvitse myöhemmin löytää aikansa väärin ymmärrettynä taiteena. On ihailtavaa viisautta kyetä muodostamaan oma näkemys. Sitä kuvastaa esimerkiksi se, että tekstien volyymi tai kustantaja tai kirjoittajan asema ei vaikuta juuri mitenkään luentoihin. Eikä palautteen antajan status tee arvion painoarvoa asiasisältöä suuremmaksi. Isällisiä ja äidillisiä äänenpainoja ei ole (tai ne sivuutetaan), ja se on mitä ilmeisimmin elämänlaatua kohentava seikka.

Sen sijaan käytössä on kunnollista vanhan ajan sivistystä. Hätiköityjä johtopäätöksiä osataan asettaa parempiin mittasuhteisiin eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Pahimmillaan kirjallisuuden opiskelu on harrastus tai kuriositeetti, jota työelämässä hävetään repsahduksena kaupallisen alojen tutkintoihin verrattuna. Kun riittävän moni jättää menemättä työelämään ja jatkaa vaan kirjojen lukemista, niille muodostuu käyttöarvoa ja niiden merkityksiä osataan siirtää nykyaikaan. Vielä kun löytyy kiinnostusta tekstien kirjoittamiseen ja muiden kuuntelemiseen ollaan ajautumassa tilanteeseen, josta Kokko kirjoittaa Blombergin suulla vaikuttavasti: "Runous valtakuntana on historiallisesti syvä ja edustaa vapautta. Saa olla yhtä aikaa nöyrä ja ylpeä tajutessaan kuuluvansa tasaveroisena joukkoon."

Kokon jutussa on yksi kauneusvirhe, joka löytyy Katariina Vuorisen haastattelusta. Se on kirjoitettu passiiviin, mutta sanottu yksikön ensimmäisessä: "Nuorten jyväskyläläisrunoilijoiden esiinmarssi ei kuitenkaan näy valtakunnan tasolla, ja se harmittaa. Kun Yle Teeman Kirjamaa vieraili Jyväskylässä 2009, esiin nostettiin pelkkiä prosaisteja, pääasiassa vanhemmasta päästä."

Ei harmita. Jyväskylän kirjallisuudessa inspiroi paljolti juuri se, että se ei ole valtakunnan keskellä muuten kuin maantieteellisesti. Eikä Kirjamaahan suhtauduta käsittääkseni sellaisella vakavuudella, että tapausta pidettäisiin menetettynä mahdollisuutena. Hyvä se on prosaistienkin kanssa jutella (tosin Kirjamaan tapa lähestyä asioita on kovin myötähäpeää herättävä).

Reportaasikokonaisuudessa nousee vielä kuvat esiin. Anna Koivisto on kuvannut Kirjailijatalon portailta vastavaloon tumman peruspotretin suht kovassa valossa, mikä on omituinen veto. Vakiopaineen kanssa samankaltainen homma, mutta miljöön sijaan kuvassa on baaritiskin vastapuolen ilmoitustaulu - ja viimeisenä kuvana osa Kari Alosen veistoksesta, joka ei liity oikein mihinkään, paitsi kömpelön kirjallisesti teosnimen kautta.