Jyväskylän runokoulukunta ja muuta potaskaa

Ville Luoma-aho linkkasi blogissaan haastatteluun, jonka hän antoi Ylelle. Mikko Maasolan kirjoittama juttu menee ensimmäisessä virkkeessään pöpelikköön:

"Suomalaisissa kirjallisissa piireissä on jo vuoden päivät puhuttu suorastaan Jyväskylän koulukunnasta."

Juttu on muutenkin laadittu sen verran tyhmästi, että toimittaja on selvästi ottanut taustoista huonosti selvää ja on saattanut tehdä haastattelunkin pohjalta vääriä johtopäätöksiä. Mistään koulukunnasta ei ainakaan ole kyse.

Juttu jatkuu yhtä huonosti:

"Jyväskylässä yliopiston kirjoittajakoulutusohjelma on toiminut tekijöitä yhteen vetävänä linkkinä"

Maasola kirjoittaa vasten minkäänlaista tietämystä asiasta. Kyseisestä ohjelmasta valmistuneena täytyy sanoa, että opiskelijat eivät todellakaan ole saaneet taidekoulumaista koulukuntautumiskuhinaa aikaiseksi - eivätkä varsinkaan kokeellisen runouden ympärille. Pelkästään kirjallisuutta opiskelevissakin on tukuittain enemmän runoilijoita ja muita kirjoittajia. Kokeellisen runouden äärellä pakertavista runoilijoista on kirjoittajaopinnoissa opiskellut ainoastaan Olli-Pekka Tennilä.

Kirjoittajaopintojen professori Tuomo Lahdelma ei ymmärrä kokeellisista kirjoittamisen tavoista Arno Kotroa enempää, eikä hän myöskään ole osallistunut kirjallisen maailman elämään käytännössä muutoin kuin kääntäjänä. Kuvaavaa on, että tapasin hänet, siis oman professorini ja graduni kapteenin, opiskeluaikanani kahdesti kahden kesken, yhteensä parinkymmenen minuutin ajan. Muissa yhteyksissä olen tavannut hänet viitisen kertaa. Mitä ikinä hän professorina tekeekin, on jäänyt minulta epäselväksi, vaikka olen tiedustellut asiaa useilta ihmisiltä. Rahaa siihen kuulemma kuitenkin kuluu paljon.

Luoma-ahon suuhun on myös kirjoitettu repliikki, joka kuulostaa ylimieliseltä:

"- Meitä on ollut tämmönen puuhakolmikko. Lisäkseni Harry Salmenniemi ja Kristian Blomberg, jotka ovat julkaisseita runoilijoita ja tutkijoita. Blomberg on myös Tuli ja savu- runolehden toimittaja. Ollaan paljon yhdessä ja koitetaan ottaa myös muut mukaan, selventää ilmiön taustoja Luoma-aho."

Siis nämä kolme muodostavat Jyväskylän runokoulukunnan, joka ottaa muut mukaansa? Tahatonta ironiaa syntyy jutussa hoetusta "älykkörunouden" käsitteestä, johon Luoma-aho puetaan. En tarkoita, etteikö hän saata olla älykäs, mutta runoilijuutta määrittävänä käsitteenä se on naurettava. Heli Laaksonen on murrerunoilija, Ville Luoma-aho taas älykkörunoilija. Turun koulukunnan panomiehet ja -naiset saavat siis Keski-Suomesta sivistyssanoissa kylpevän vaihtoehdon. Kaiken huipuksi jutun loppu sovittaa Luoma-aholle tähtitieteilijävaihtoehtoa. Älyn sankari ei valinnutkaan Esko Valtaojan viisauden polkua. Punnittuaan asiaa hän sijoitti ällistysmiesmäisen kapasiteettinsa runouteen, taiteenlajiin jonka merkityksiä vain harvat ymmärtävät syvällisesti.

Jutun sävy ei tietenkään ole Luoma-ahon vika, vaan toimittajan. Tuntuu Villen puolesta vähän kurjalta, että lopputulos jää näin pahasti ontumaan. Jutun yhdysmerkkivirheet paljastavat Maasolan kokemattomaksi toimittajaksi. Ylen uskottavuus ja toisaalta jyväskyläläisen runouden henkilöiminen kuitenkin vaativat puuttumista.

Ensinnäkin Jyväskylän luovan kirjoittamisen vahvin ja kiinnostavin puoli on tällä hetkellä sen monimuotoisuus. Koulukuntaantumisen sijaan tekstejä - ja varsinkin runoutta - kirjoitetaan todella monipuolisista lähtökohdista todella monipuolisiin lopputuloksiin. Yhteneväisyyksien sijaan keskeistä on juurikin päin vastoin hajanaisuus. Kokeellinen runouskin nähdään yleensä jonkinlaisena poeettisena periaatteena, jota avantgardistit tavoittelevat, vaikka kyseessä on erilaisten poetiikkojen partikulaarisuus, sellaisten tekstien kirjoittaminen, joiden runous on tapauskohtaista.

Kokeellisen runouden lisäksi Jyväskylässä on useita kiinnostavia perinteisempää tekstiä kirjoittavia nuoria runoilijoita, jotka eivät ole kirjoittajapiirien kanssa nenä pyllyssä. Tämäkin on suuri etu, koska se todistaa että porukka on laaja eikä sulje ketään ulkopuolelleen. Vaikka he eivät julkaisematomia tekstejään muille näytäkään, he ovat läsnä ja keskusteluyhteydessä muissa yhteyksissä.

Erityisen tärkeänä juttuna Jyväskyläläisessä runoudessa on laaja ikähaitari. Jyväskylän runous henkilöityy nyt 30:n molemmin puolin oleviin tekijöihin, vaikka olennaisinta ainakin omasta mielestäni on se, että nuoret ja varttuneemmat tyypit ovat kerääntyneet yhteen runouden äärelle. Koulukuntaantumisen sijaan Jyväskylässä on avautunut laajasti keskusteluyhteyksiä kirjallisuuteen sitoutuneille ihmisille. Touhu ei tapahdu minkään instituution alaisuudessa, mikä on sen vahvuus. Joitain avaavia kytkentöjä on kuitenkin olemassa, kuten:

-Oriveden opisto, jonka kirjoittajapuolta vetää Reijo Virtanen. Opistolta tulee joka vuosi lahjakkaita hienoja kirjoittajia Jyväskylän yliopistoon, joka myöntää parhaiten lopputentissä menestyneille suoran opiskelupaikan.

-Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksen akateemista sisäänpäinkääntyneisyytä vastaan taisteleva Risto Niemi-Pynttäri. Hän myös hoitaa kirjoittajaopintoja ja toimii linkkinä yliopiston ja Kirjailijatalon välillä sekä monissa muissa keskeisissä paikoissa.

-Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden tutkimus, jossa Mikko Keskinen, Juri Joensuu ja Kristian Blomberg valaisevat pimeyttä ja ovat kyenneet liittämään kirjallisuuden tekemisen ja tutkimisen sellaisiin polttopisteisiin, jotka tuntuvat avaavan mahdollisuuksia poetiikkojen suhteen. (Näiden mainittujen hahmojen lisäksi yliopiston kirjallisuuden laitos kumisee tyhmyyttään)

-Vakiopaine-kapakka, jossa leijonanosa Jyväskylän kulttuurielämän parissa ähkivistä pohtii avoimesti esimerkiksi kulttuurin ja runouden merkitystä ja mahdollisuuksia.

Oikeusmurhajournalismi

Uutistyö on journalismin kuninkuuslaji. Totuuden kertominen ja kiusallisten asioiden uteleminen johtaa usein uhkailuun ja haistatteluun. Vaikken uutistyötä juuri teekään, olen saanut touhusta osani.

Suomessa homma on toiminut hyvin viime aikoihin asti, montesquieulainen periaate on lomittunut journalismiin luoden mielikuvan vähäisestä korruptiosta (vaalirahoitusta lukuun ottamatta) ja eri elinten läpinäkyvyydestä. Journalistin ammattitaito kytkeytyy uskottavien lähteiden löytämiseen ja mädän haistamiseen siellä, missä sitä eniten peitellään. Asiaan luonnollisesti kuuluu tiivis yhteistyö esim. poliisin kanssa.

Viime aikoina on ruvettu vetämään mutkia suoriksi, kun poliisin tutkintopöytäkirjoja on vuodettu sellaisinaan uutisiksi. Touhu tuntuu erityisen kummalliselta siksi, että juuri kukaan ei ole kyseenalaistanut sitä. On siis tullut yleisesti hyväksyttäväksi tavaksi uutisoida rikoksen tutkintavaiheen luottamuksellisia löytöjä. Tällä tavalla saatiin esim. selville, että Mika Myllylä tykitti Epoa, vaikka hän julkisuudessa yhä kiistää asian.

Poliisien korruptio on niin härskiä, että he vuotavat työssään oikeuslaitosta varten keräämäänsä tietoa sumeilematta eteenpäin. Oikeudenmukainen rikoksentutkinta ja salassapito riippuu mielivaltaisesti siitä, huvittaako se poliisia. Toimeenpanovallan lainkuuliaisuuteen ei siis enää voi luottaa - kuten ei näköjään siihenkään, että Supo tekisi asialle jotain saati että lehdistö nostaisi touhusta metelin.

Tällaisiin tilanteisiin on olemassa yksi hyvä kysymys: "Mitä helvettiä?"

Olli Marttilan näyttelystä

Istun junassa ja yritän saada tökkivää mokkulaa tottelemaan blogipostauksen verran. Helteiset pari viikkoa Jyväskylässä on takana. Duunia tuli tehtyä sen verran, että lähes jokailtainen kaljoittelu tuntuu nyt taaksepäin katsoessa ihmeelliseltä saavutukselta.

Sain suuren kunnian kirjoittaa Olli Marttilan hienosta näyttelystä Keskariin - ja kuten usein käy, olisin mieluusti kirjoittanut pidemmän ja perusteellisemman jutun. Veks jäi muun muassa se, että yksi Marttilan samastuksen kohteista on 1970-luvulle elänyt Olavi Martikainen, Mankkaan kaatopaikalla havumajassa asunut herrasmiesmaalari, joka pukeutui pukuun ja baskeriin. Hänen avaintekonsa oli, kun hän pyörähti ojaan ja huusi: "katsokaa, lika ei tartu minuun."

Olisin myös tahtonut kirjoittaa kosketuksesta, joka Marttilan töissä on niin keskeinen. Hän ei useinkaan käytä muita välineitä kuin sormiaan ja kämmeniään, joskus varpaitaankin. Teokset ovatkin artefakteja sanan syvässä mielessä.

Tämäkään juttu ei päätynyt lehden nettisivuille, joten laitan sen tänne. Menkää lähistöllä asuvat ihmiset ihmeessä käymään Beckerissä.



Unien maalari

Olli Marttilan teoksissa ihmisyyden merkityksen pohdinta ja herkkyys lankeavat yksiin.

Olli Marttila on kulkenut pitkän tien suomalaisen kuvataiteen polkua. 21 vuotta taideopettajana on saattanut hänet yhteen satojen taiteilijoiden kanssa. Hänet tunnetaankin kaiken ikäisten kuvantekijöiden keskuudessa ympäri Suomen. Marttila ei ole kuitenkaan luonut taideuraa henkilönsä ympärille. Kriitikko Erkki Pirtola kuvailee häntä vetäytyjäksi:
- Hän on viimeisiä sellaisia taiteilijoita.

Näyttelyyn astuu kuin uneen

Marttilan teoksissa on hahmoja, jotka huokuvat intensiivistä energiaa. Maalausten todellisuus on järkkymätön auki olemisen tila, vailla väitelauseiden suojaa. Teoksiin on astuttava kuin uneen.

Maalauksiin on ilmestynyt myös tekstejä, kuten: "Löytää vastaus johonkin mitä ei tiedä etsivänsä."
- Maalatessani tuntuu, että jokin liikuttaa kättä, yrittää päästä järjellisyyden, sanojen, merkitysten ulottumattomiin. Tapahtuma on unenkaltainen, todellisuus jossa löytää jotain, mitä ei tiedä etsineensä.

Näyttely kiertyy Johannes Kaldsjö -nimisen hahmon ympärille. Häneen Marttila on tutustunut unessa.
- Asun yksin ja voin luoda henkilöitä, joiden kanssa elän. Työhuoneella ja kodissa syntyy pitkiksi ajoiksi vahva todellisuus, jonne astuu erilaisia hahmoja.

Hän kuvaa unta absoluuttisena tilana. Unimaailma syrjäyttää teoksissa valveen, elää sen rinnalla mutta vahvempana. Marttila kokee työnsä kuvantekijänä vääjäämättömänä, se on hänen ainoa tapansa tehdä näkyväksi se, mikä ei muuten suostu tulemaan ilmaistuksi. Sanat eivät pysty hänen kuvaansa, jonka maailma ei ole käsitteellinen tai määriteltävissä.

Pelkkyys ja perustavuus

Pastellityöt syntyvät itsetehdyillä liiduilla, maavärit vallitsevat palettia. Värienkäytön lähtökohta on myrkyttömyys. Kuusi vuotta sitten Marttila siirtyi käyttämään yhä enemmän omatekoisia väriaineita. Maalauspaperin pohjaväriä hän on esimerkiksi tehnyt savustamalla. Muutamassa työssä materiaaleina ovat vain savu ja nuotiohiili.
- Piti alun perin tehdä vain savua ja hiiltä koko näyttely.

Kuvien synnyttäminen kulkee kohti perustavuutta. Marttila etsii maavärejä metsistä, maalaa meren pohjan savella ja hiilellä. Kuvat syntyvät materiaaleista, joita voisi kutsua elämän alkuaineiksi.

Vaikka maalausprosessi on usein nopea, teokset ovat pitkällisen työn tulosta. Marttilan energia on vakaan ja hartaan pohtivaa, läsnä olevaksi syntyy jotakin havainnon ylittävää. Hänen työnsä ovat tekoja, jotka vaikuttavat ennemmin esineinä kuin kuvina. Ne eivät tunnu välittävän viestiä, vaan todistavan maailmaa värein, jotka piirtänyt käsi on saattanut paperille ennemmin totuuden kuin havainnon.

Marttila kuvaa työskentelyään monipuolisena prosessina:
- Saatan tehdä pitkään tasaisia väripintoja ja suurikokoisia teoksia. Sitten kun saan varmuuden, alkaa syntyä myös pieniä töitä. Monet pitävät juuri niistä, rosoisista pikkuisista piirustuksista.

Pirtola kuuluu tähän joukkoon:
- Niissä pienissä töissä viiva alkaa puhua.

Olli Marttilan maalauksia ja piirustuksia 28.4. asti galleria Beckerissä, Seminaarinkatu 28, ti–pe, su: 12–17, la: 12–15

Muistelmia vallatusta yliopistosta

Jyväskylän yliopiston opiskelija-aktivismi potee krapulaa, Tutkintotehdas taputeltiin loppuunsa. Ehdin molempina päivinä piipahtaa paikalla, ja tuntuu että villoiksi jäi koko hommasta lähinnä se, että taiteiden ja kulttuurin laitoksessa on fiksuja opiskelijoita.

Ensimmäisen päivän olennaisin juttu oli Erkki Pirtolan luento, jossa hän esitteli yli kymmenen vuotta jatkunutta projektiaan ITE-taiteen parissa. Pirtolan aineisto on perusteellisuudessaan hämmästyttävän keskeistä laajentaessaan samanaikaisesti ihmisyyden ja taiteen liikkumavaraa alueille, jotka on aikaisemmin suljettu molempien ulkopuolelle. Hän onkin aikamme keskeisimpiä kuvataiteen tutkijoita. Yliopiston kannalta on häpeällistä, että Pirtola on työskennellyt ilman kummempaa akateemista kiinnostusta. Tutkintotehtaan järjestäjät sen sijaan ymmärsivät kutsua hänet paikalle pitämään yhden parhaista luennoista, jonka olen Jyväskylässä nähnyt. Ehkä joskus tulee aika, jolloin yliopistokin herää horroksestaan ja kutsuu hänet luennoimaan.

Toisena päivänä olin kuulemassa kaupunginvaltuutettu Maia Fandin puheenvuoroa osallisuudesta. Hän kykeni vaikuttavasti nimeämään rakenteellista väkivaltaa osallisuuden ja osattomuuden käsitteillä. Osattomuudesta on lyhyt matka syrjäytymiseen, jonka lamaannuksesta harvat enää nousevat.

Tapahtuman huipennusta, eli opintoasiain päällikkö Ossi Päärnilän ja hallintopäällikkö Raija Oikarin kyselytuntia oli seuraamassa hämmästyttävän pieni joukko opiskelijakapinallisia. Ei sen puoleen, Oikarikin jätti tulematta. Heikki Hanka sen sijaan istui etupenkissä ja vähän kommentoikin. Tapahtumasta uutisoineet mediatkin loistivat poissaolollaan, mikä kertoo journalismin tasosta tässä maassa - uutinen oli se, Taikun opiskelijat ovat kokoontuneet laitoksen pihalle. Toisena päivänä tosin kaikki keskittymiskyvyttömät olivat jo jossain dokaamassa. Pidän kuitenkin poikkeuksellisena sitä, että opintosisällöistä kiinnostuneita tarkasti ajattelevia opiskelijoita on sattuman kaupalla tällä hetkellä Taikussa todistettavasti parikymmentä – eli rutkasti enemmän kuin tiedekunnan henkilökunnassa vastaavia kykyjä omaavia.

Kyselytunnin alussa Päärnilä pohti, että pitäisi valaa intoa jo 1. vuoden opiskelijoihin tiedeyhteisön jäseninä. Hanka tuumi taas, että hiipuvan teollisuuden maassa humanismi voisi olla talousmoottori, mutta sen valjastamiseen ei ole ilmestynyt sopivaa organisaatiota.

Päärnilä innostui ja lisäsi, että humanisteille pitää nyt löytää kanavia työelämään. Asiantuntijuuden merkitys eläköityvillä työmarkkinoilla kun on nykyajan opiskelijoiden valttikortti.

Hanka muistutti, että pitäisi ottaa huomioon myös muun Euroopan yliopistot. Niistä valmistutaan nopeammin kandeiksi ja sitten töihin. Hän innostui esittelemään panos-tuotto -suhdetta, joka suomalaisessa yliopistossa on todennäköisesti maailman paras.

Keskustelu eteni yhteiskunnalliseen mittakaavaan. Taiteiden ja kulttuurin laitos nyt vaan toimii optimaalisesti annetuilla resursseilla. Päärnilä taustoitti ongelmaa asiallisesti kertomalla, että se juontaa juurensa suurten ikäluokkien yliopistoaikoihin, jolloin humanistisissa tieteissä alettiin kouluttaa massaa kirjoilla. Opetusresursseja ei sen koommin ole korjattu. Tilanteen parantamiseksi paras Päärnilän keksimä keino olisi jonkun rahassa kylpevän mesenaatin testamentti.

Opiskelijoille annettiin kaksi osoitetta, josta korjausta tilanteeseen voi hakea: Suomen hallitus ja yliopiston rehtori. Hanka ja Päärnilä eivät omaa taiteiden ja kulttuurin laitoksen toiminnassa juuri minkäänlaista valtaa, eivätkä he ole millään tavoin vastuussa tilanteesta. He toimivat ylempien pillin mukaan ja vain reagoivat tilanteeseen, yrittävät pelastaa mitä pelastettavissa on. Hanka kuitenkin lupasi yhtä muutosta: lukujärjestystä rukataan niin, ettei päällekkäisiä kursseja enää järjestetä. Sen hän sentään kykenee tekemään vaatimattomasta laitoksen johtajan virastaan.

Kyselytunnin ongelma ei ollut se, etteivätkö opiskelijat olisi kysyneet tarkkoja kysymyksiä. Ongelma oli se, että tasavallan hallitusta ja rehtoria lukuun ottamatta yliopisto kuulemma pyörii kasvottomalla rakenteisiin jäävällä vallalla, johon ei Päärnilän ja Hangan näkemyksen mukaan voi päästä käsiksi.

En nyt ala erittelemään tarkemmin niitä ongelmia, jotka mielestäni henkilöityvät vähän Matti Vanhasta ja Aino Sallista pienempiinkin pomoihin (viittaan Fandin puheenvuoroon osallisuudesta). Asuin viitisen vuotta sitten Myllyjärvellä opiskelijasolussa. Kämppikseni teki itsemurhan. Vaikka hän opiskeli säntillisesti ja valmisti joka päivä kaksi lämmintä ruokaa, ei juuri ryypännyt eikä nukkunut aamuisin myöhään, hän ei pärjännyt. Yhtenä yönä hän käveli metsään, josta hänen ruumiinsa löydettiin viime syksynä. Hänen isänsä soitti minulle kolme kuukautta katoamisen jälkeen. Kunpa se puhelu olisi mennyt sen laitoksen johtajalle, jossa hän opiskeli.

Miten yliopisto vallataan

Jyväskylän keskusta nukkuu keskipäivän kuollutta hetkeä. Poliisit potkivat maijan renkaita Seminaarinkadun alkupäässä. Huomiseen Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen opiskelijamellakkaan on 20 tuntia aikaa.

Yliopistouudistusten myötä Jyväskylän taideaineiden laitokset ovat marginalisoituneet entisestään. Olen ollut kuvioissa kahdeksan vuotta. Ensin opiskelijana, sitten etäopiskelijana ja nyttemmin turistina.

Se, mikä on käynyt selväksi, on että yliopistoa hoidetaan panos-tuotto -periaatteella. Suomeksi: opintojen ja tutkimuksen sisällöt ovat alisteisia tutkintojen määrälle, joiden perusteella professorit voivat rahoittaa pikkuprojektejaan, joiden kulttuurinen merkitys on kiusallisen marginaalinen, mutta budjetti kuitenkin sellainen, ettei Nizzan seminaarissa tarvitse majoittua keskustan ulkopuolelle.

Tässä sivussa on sitten opiskelija- ja jatko-opiskelijavoimin synnytetty runouden paradigmoja, solmittu kontakeja eri lehtiin, kustantamoihin, tapahtumiin ja taidekouluihin. Kirjoitettu kaunokirjallisia teoksia ja pystytetty taidenäyttelyitä. Se ei tunnu kiinnostavan yliopistoa. Tällaiset suoraan kulttuurin sisältöön tähtäävät projektit kun eivät näy panos-tuotto -tilastoissa. Yliopistoa johtaa resignoitunut eliitti, jonka nimiä joutuu hakemaan laitoksien sivuilta, koska heitä ei tunneta heidän saavutustensa perusteella.

Nyt sitten nuoriso iskee takaisin. Tutkintotehdas-nimikkeen alle on rakennettu opiskelijatapahtuma, jossa henkilökunta saa olla paikalla, mutta vain kuulijana. Koska eletään 2000-lukua, opiskelijat kysyivät tapahtumalle kiltisti luvan, joka ei voitu muuta kuin myöntää. Varsinainen paukku on kuitenkin se, että paikalle on kutsuttu koko joukko suomalaisen kulttuurielämän aisankannattajia. Huomenna Juomatehtaalle kokoontuu taiteen ja politiikan rakenteissa vaikuttavia tyyppejä sangen uskottavana litaniana. Tosin Janne Gallen-Kallela-Sirén näyttää peruneen luentonsa, jonka opponointi oli annettu herkullisesti Erkki Pirtolalle.

Olen tutustunut tässä ohessa Tutkintotehtaan teeseihin, tarkoituksenani raportoida tapahtuma Keskisuomalaiseen. Keskeinen ongelma hässäkässä on se, että tavoitteet ovat niin ylimalkaisia, ettei kukaan voi väittää olevansa eri mieltä. Kukapa ei tahtoisi, että Jyväskylän yliopiston taideaineet olisivat näkyvämmin mukana kulttuurin rakenteissa ja että opiskelun syvin sisältö rikastuttaisi kulttuuriamme. Perus juhlapuhekamaa.

Tapahtuman synnytti turhautuminen, ettei perusopetusta enää anneta. Pitää lukea kirjoja ja hakea kumileimasinhenkilökunnalta opintopisteitä. Tapahtuman kasvaessa ollaan vaarassa synnyttää vain mukavat juhlat. Totta kai yliopiston henkilökuntakin kiittää, kun saadaan kivoja vieraita ja vähän performanssia pihalle. Sehän tarkoittaa, että kaikista loisteputkien valossa sähköpostia luetuista vuosista huolimatta he ovat yhä olemassa ja elossa. Se tarkoittaa, että heidän työllään on jokin merkitys, vaikka he eivät olekaan saaneet mitään aikaan.

Pitäisi osata kysyä vaikeita ja vaatia perustavaa muutosta taideaineiden opetukseen. Keskari päätti uutisoida tapahtuman kaupunkisivuillaan ja sain siirron muihin hommiin. En siis voi kysyä Heikki Hangalta mitä hän on päättänyt tehdä olemattomien opintosisältöjen kasvattamiseksi. Humanistisen tiedekunnan hallintopäällikkö Raija Oikaria ja opintoasiain päällikkö Ossi Päärnilää pitäisi myös piinata. Saa nähdä tekeekö sitä kukaan. Epäilen.

Kiasman uusi johtaja osaa alentua

Kiasman johtoportaan hirvittävä valtataistelu on päättynyt. Veriroiskeita pyyhitään seiniltä, ja Kaisa Heinänen selvittää uuden johtajan taustoja tämän päivän Hesarissa. Kiusallisesti hän tulee samalla paljastaneeksi oman asenteensa.

Uusi johtaja on siis Pirkko Siitari. Profiililaatikossa Heinänen kertoo olennaisen haastateltuaan Siitarin kanssa työskennelleitä:

"Siitari on siitä harvinainen museojohtaja, että hän kykenee laskeutumaan taiteilijan tasolle."

Taiteilija, kulttuurimme kädestä suuhun elävä resuperse, on siis Heinäsen mukaan otus, jonka tasolle laskeudutaan. Varsinainen sisältö kulttuuriin tulee arvatenkin operatiivisen portaan strategisista linjauksista - tämä on muuten myös työ, johon Heinänen on uponnut. Hän on ollut hesarissa nyt pari vuotta töissä, ja jutut, silloin harvoin kun niitä ilmestyy, on kaikki kirjoitettu organisaatioita ja ylärakenteita vasten. Johtajille ja byrokraateille.

Kiasman suhde nykytaiteeseen kuvastuu kyllä hyvin tästä lausunnosta. Se on kuin sisäministeriö maahanmuuttajille. Kerrotaan reunaehdot, asutetaan lähiöihin ja tarkastellaan kvartaaleissa tilastoista homman edistymistä. Ne, jotka jaksavat kyllin sinnikkäästi ruinata audienssia, otetaan kuultaviksi osavuosikatsausten välissä.

Ei sen puoleen, toisena johtajaehdokkaana ollut Marja Sakari on vielä kovemman luokan byrokraatti. Tapasin hänet hänen nykyisessä työssään Suomen Pariisin kulttuuri-instituutin johtajan pallilla viime syksynä. Hän on epäilemättä suhdetoiminnassa ja verkostoitumisessa täydellisen pätevä. Hänellä ei myöskään ole kykyä alentua. Se suomalainen kulttuuri, jota hän uittaa kansainvälisen taide-eliitin mäskiksi, on kokonaisuudessaan ylärakennetta. Kun kysyin taiteen sisällöistä ja suhteesta suomalaiseen kansallisidentiteettiin ja normaalin kaduntallaajan elämään, hän katsoi minua kuin tolloa. Ainakin se oli rehellistä.

Pojat tyri