Oikeusmurhajournalismi

Uutistyö on journalismin kuninkuuslaji. Totuuden kertominen ja kiusallisten asioiden uteleminen johtaa usein uhkailuun ja haistatteluun. Vaikken uutistyötä juuri teekään, olen saanut touhusta osani.

Suomessa homma on toiminut hyvin viime aikoihin asti, montesquieulainen periaate on lomittunut journalismiin luoden mielikuvan vähäisestä korruptiosta (vaalirahoitusta lukuun ottamatta) ja eri elinten läpinäkyvyydestä. Journalistin ammattitaito kytkeytyy uskottavien lähteiden löytämiseen ja mädän haistamiseen siellä, missä sitä eniten peitellään. Asiaan luonnollisesti kuuluu tiivis yhteistyö esim. poliisin kanssa.

Viime aikoina on ruvettu vetämään mutkia suoriksi, kun poliisin tutkintopöytäkirjoja on vuodettu sellaisinaan uutisiksi. Touhu tuntuu erityisen kummalliselta siksi, että juuri kukaan ei ole kyseenalaistanut sitä. On siis tullut yleisesti hyväksyttäväksi tavaksi uutisoida rikoksen tutkintavaiheen luottamuksellisia löytöjä. Tällä tavalla saatiin esim. selville, että Mika Myllylä tykitti Epoa, vaikka hän julkisuudessa yhä kiistää asian.

Poliisien korruptio on niin härskiä, että he vuotavat työssään oikeuslaitosta varten keräämäänsä tietoa sumeilematta eteenpäin. Oikeudenmukainen rikoksentutkinta ja salassapito riippuu mielivaltaisesti siitä, huvittaako se poliisia. Toimeenpanovallan lainkuuliaisuuteen ei siis enää voi luottaa - kuten ei näköjään siihenkään, että Supo tekisi asialle jotain saati että lehdistö nostaisi touhusta metelin.

Tällaisiin tilanteisiin on olemassa yksi hyvä kysymys: "Mitä helvettiä?"