Ntamo haastaa WSOY:n

1
Leevi Lehto kertoi tänään Lasipalatsissa ntamon uudistuksista. Ne koskevat kirjojen hintaa (halpenee), ulkoasua (yksinkertaistuu), levitystä (laajenee) sekä tekijänpalkkioita (nousevat).

Tapahtuma aloitettiin WSOY:n fiaskosta: "Näen WSOY:ssä runsaasti arvostelun aihetta, mutta eniten arveluttaa kesällä irtisanottujen lukumäärä, 29 on säälittävän vähän. Ainakin toinen mokoma olisi kannattanut irtisanoa. Sanon tämän tosin ntamon perspektiivistä."

Lehdon näkemys on uskottava, muttei mielestäni aivan loppuun saatettu. WSOY:n uusi kustannuspäällikkö tulee arvatenkin hoitamaan firman iskukykyyn saattamisen, eli junailemaan ne loput kymmenet potkut ja "raportoimaan" toimitusjohtajalle, kuten tuon yhtiön sisäistä viestintää kutsutaan. (Harvemmin on tarjolla yhtä kurjaa hommaa, kuin minkä Harri Haanpää käsistään jätti. Osanottoni sille, joka leikkiin ryhtyy, tälläkään kertaa komea titteli ei peitä työn tahmaisuutta.)

"Perustin ntamon sloganille, että mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta", Lehto kertoi, ja jatkoi että WSOY edustaa toista äärilaitaa. Se on kustantamo, joka bisneslogiikkansa mukaan ei halua muuttaa joukkojen tietoisuutta – eli se pyrkii tekemään vain sellaista kirjallisuutta, joka kiinnostaa kaikkia (paitsi kenties niitä seitsemää).

Toisin sanoen WSOY ei voi tehdä mitään uutta pyrkiessään kaiken aikaa kaikkien hyväksymäksi. Tämä väite todistuukin helposti seuraamalla WSOY:n nykyisiä runokirjoja. Syksyn 2010 rajoja koetellaan esimerkiksi Teemu Mäen säeteoksella Rääkypönttö, jota en uskalla lukematta kutsua runoudeksi aikaisemman tekeleen perusteella. Markkinat ja teoksen kehys ovat yhtä kaikki valmiiksi pedattuna, oli kansien välissä mitä tahansa. Paitsi laskelmoivuutta se on pelkuruutta, ja mikäli Mäen toinenkin teos on roskaa, kannustan kriitikoita moittimaan sitä tästä syystä vähän normaalia perusteellisemmin.

2
Lehto kokee, että lukijoista on tullut nykykirjallisuuden kustantajia. Ntamo toteuttaa tätä ajatusta tahallisen huonolla markkinoinnilla, sikäli kuin hyvä markkinointi vaatii suppeaa nimikemäärää, johon puffaaminen keskitetään sekä markkinointiin sijoitettua budjettia, joka otetaan kirjojen hinnasta.

Tähän perustuu myös ntamon kirjojen uusi ulkoasu, joka on äärimmilleen yksinkertaistettu. Malli on otettu Ranskasta, jossa käytäntö on vallinnut pokkareissa jo pitkään. "Emme maksa kriitikoille kansikuvista, niitä on parempi esitellä taidenäyttelyissä. Nyt eletään tilanteessa, jossa kirjojen kustannuksia on pakko saada alas", Lehto kertoi. Ntamon kirjoille tuleekin tästä edespäin "kilohinta", eli hinta määräytyy sivumäärän perusteella. Halvimmillaan kirjat maksavat reilun kympin.

Kustannustoimittamisesta Lehto kertoi tutuksi tulleita käsityksiään: "Kirja pitäisi voida julkaista sellaisena kuin se on kirjoitettu. Ajatus että kirjaa pitää hioa seuraa vanhasta tekniikasta, kun teoksesta otetaan tuhansien painoksia taloudellisella riskillä. Kustannustoimittajat ovat kustantamojen tarpeeton ylijäämä, jotka vain nostavat kirjan hintaa." Tekstin hiominen palvelee siis laadunvalvontaa, jolla standardoidaan ja tasapäistetään teokset helposti omaksuttavaan annoskokoon.

Ajatuksessa on oma viehätyksensä, mutta se ei pidä paikkaansa ntamon teoksissa. On totta, että Lehto ei juuri rukkaa tekstiä, mutta se ei tarkoita etteikö lähes jokaista ntamon teosta olisi hiottu suurellakin ulkopuolisella ammattitaidolla. Sinänsä on samantekevää, tekeekö tuota työtä kustannustoimittaja tai muu tekstityöläinen, mikäli lopputulos on kömpelyyksien karistaminen ja luettavuus. Ntamon etu tässä suhteessa on lähinnä moniäänisyys. "Autenttiseen kieleen", eli kieliopin ja muodollisuuksien kustannuksella ilmaisutapansa luovaan, ntamon teoksilla on paljon matkaa, jos vertailukohdaksi otetaan esimerkiksi netin keskustelupalstat tai opinnäytteet.

Kysymykseen kustantajan roolista kirjailijan kasvattajana Lehto vastasi ajattelevansa, että vaalimisen sijaan hän lähinnä löytää tekijöitä ja he löytävät hänet. "WSOY:llä tärkeämpää on kirjailijan kuin kirjan brändi. Ntamon suhteen haluan, että minulla on kustantajana profiili. Ntamo on luonteeltaan kokeellinen taideteokseni." Ntamoon teoksillaan osallistuvat kirjailijat osallistuvat Lehdon käsityksen mukaan siis hänen taideteokseensa. Suhde on siten ennemmin kollegiaalinen kuin hierarkkinen. Mitä sitten tulee brändätyksi? "Taideteoskokonaisuuksien" sijaan itse Lehto tuntuu korostuvan (kuten tässäkin tekstissä). Kustantajan ja taiteilijan roolit eivät sulaudu toisiinsa ollenkaan saumattomasti – brändiksi on teosten sijaan asettunut kustantaja Leevi Lehto.

3
Lehto puhui kiinnostavasti myös kritiikistä: "Kirjojen nimikkeiden räjähdysmäinen kasvu ei ole vaikuttanut kritiikkiin juuri mitenkään. Niitä kirjoitetaan yhä siitä asetelmasta, että kirjoja on rajallinen määrä."

Vaihtoehdoksi hän kokee julkaisuluettelon, joka kattaisi vuoden kaikki kirjat.
Kritiikiksi sopisi hänen mukaansa tähtien jakaminen, jolla kriitikot antaisivat leffatyyliin lukusuosituksia. Tällaisen pisteyttävän kulttuurikäsityksen tuotteistava vaikutus ei siis tunnu häiritsevän häntä. Se laadunvalvonta, jonka hän kokee kustannustoimittamisen suhteen turhaksi tulisi siis siirtää kriitikoiden (ja tietysti myös lukijoiden) tehtäväksi.

Teosten näkyvyys jää samalla tekijöiden itsensä varaan. "Ntamon kirjailijoista on tullut hyviä teostensa markkinoijia. Se on terve kehitys verrattuna siihen, mikä on ollut esimerkiksi Sofi Oksasen suhtautuminen markkinointiin."

Mikä sitten on Lehdon lopullinen päämäärä? "Visioni on kirjanjakelun kertakaikkinen muuttaminen, että tulee kahdet markkinat."

Myyntikäyrä tähän tavoitteeseen on lupaava, mutta absoluuttisesti matka on käytännössä aloittamatta. Vuoden 2009 kirjoja on myyty keskimäärin 60 per kirja, hittinä Timo Harjun palkintokirja Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, jonka painos on nyt noin 500.

2010 syyskuun myynti on 16000e, mikä tarkoittaa noin tuhatta kirjaa.
Ntamo on julkaissut tähän mennessä 105 kirjaa.

Yhteenvetojen aika

Suomalainen kirjallisuus elää aikaa, jota voisi verrata moottoritien liittymän kiihdytyskaistaan. Turun kirjamessut lävähtävät käyntiin viikon päästä ja Helsingin messujen tohina kolkuttelee jo ovella. Isänpäivä kurkistelee messujen jälkeisenä myyntipiikkinä, sitten tuutataan Finlandia-palkintosirkus ilmoille ja koko roska paketoidaan joulun hysteriaan.

Tarvitaan näkyvyyttä, henkilöitymiä, yhteenvetoja, hierarkioita ja ennen kaikkea tuoreita voimia pusertamaan kakofonisen metakan keskeltä lukuelämyksiä ja muiden kustannuksella huomiota saavia teoksia (nyt jos koskaan kannattaisi kirjailijoiden tehdä jotain skandaalinkäryistä saadakseen etumatkaa armottomana ja vailla lepotaukoja käytävään amok-juoksuun).

Kiihdytyskaistan ja konepellin alla murahtelevan moottorin mielikuva syntyy kulttuurijournalismin poikki-ja-pinoon -jutuista, joissa lietsotaan volyymia – näin etenkin Hesarin esikoiskisassa, jossa ei armoa tunneta. "Vielä on aikaa osallistua", lukee esikoiskisakritiikkien kainalossa, ja kirjoja totta tosiaan pusertuukin ilmoille sellaisella tahdilla, että perehtyneetkin puhuvat enimmäkseen teoksista saamistaan mielikuvista. Keskittymiskyky on jo menetetty. Hesarille on toki annettava tunnustus siitä, että se kykenee tänäkin vuonna rutistuksensa tekemään – mutta samalla voi pohtia, että kun teosmassoja luetaan suhteessa kokonaisuuteen, tulee lukutapahtumasta jonkinlainen kollaasi, jossa yksittäiset teokset elävät ja kuolevat kisa-aktin lyhyeen aikajänteeseen ja toisiinsa sidottuna.

Kirjallisuuden syystohinassa painottuu tietenkin markkinointi yli kaiken. Kirjamessujen tragediaksi on muodostunut kirjailijahaastattelut, joissa esitellään uutuusteoksia myynnin lisäämiseksi. Messuvieraan heräteostokset ovat tapahtumien perimmäinen motiivi ja pääuutiset kirjamessuista ovatkin aina kävijämäärissä – eikä kirjallisuuden sisällöissä. Vikaa on tietysti eniten messujen järjestäjissä, jotka eivät kykene hahmottamaan kirjallisuutta kustantamoiden ja isbn-koodien ulkopuolelta. Kirjallisuus, kirjoitettu kieli, typistyy heidän säälittävässä maailmassaan tuotteiksi ja kirjailijapersooniksi.

Paineet erottautumiseen ja yksilöitymiseen ovatkin kovat. Sosiaalinen media on valjastettu käyttöön, ja tällaista tavaraa on mitä luultavimmin tulossa rutkasti lisää. Itsekritiikilläkään ei taida olla niin paljon väliä, kun AD:n maailmankatsomus käskee kirjailijoita marssimaan naama edellä. Kierisin naurussa, jos olisin pisaraakaan kyynisempi.

Tämän saman mekanismin älykkäämpi versio tuli hiljattain vastaan ntamolta, jossa on saatu uskottavan tuntuinen tohina kirjallisuuden uuden sukupolven esiinmarssista. Leevi Lehto on tipoittain lisännyt kiinnostusta parikymppistä Janne Kortteista kohtaan, jonka esikoisen omalaatuisuus ja rajojen rikkominen on ennen teoksen julkaisua jo melkein manifestoitunut mestariteokseksi. Vaikka teos olisikin loistava (mistä ei suinkaan vallitse yksimielisyys tutustumaan päässeiden kesken), on hype kokonaisuudessaan sosiaalisen median suvereenin hallinnan tulosta.

Kirjallisuuden sadonkorjuu rakentuu narratiiviksi, jonka ensimmäinen näytös on pikkuhiljaa päättymässä. Luvassa on vielä käännekohtia ja uutisoinnilla rakentuvia uusia persoonallisuuksia, roppakaupalla lisää mainontaa, ja viimein loppunäytös.

Monet kirjailijat tekevät työtään omistautuen ja vuosien sitoumuksella, joskus henkensä kaupallakin. Osa heistä saavuttaa jotakin perustavaa, loput keskittyvät esittelemään kotiaan naistenlehdissä. Kokonaisuudessa on jotain keinotekoista, joka märkii ympäristöönsä nihilismiä. Mieleen tulee, että olisiko tällaiseen sirkukseen voitu pakottaa Tove Janssonia ilman, että jotain olennaista rikotaan? Olisiko tällaista voitu tehdä Helene Schjerfbeckille? Timo Mukalle tehtiin, ja hän maksoi siitä hengellään.

Milan Kundera kirjoittaa, että vähintä mitä kirjailija voi tehdä, on siivota teoksensa ympäriltä. Hän tarkoittaa, että kirjailija on itse vastuussa siitä, että hän ei sotke persoonallaan teostaan – samaten hän tarkoittaa, että kirjailijan persoona ei ole tärkeä (vaikka hänestä siltä usein tuntuukin). Merkitys on teoksilla. Missä vaiheessa tämä ajatus pääsi kääntymään päälaelleen?

Jouni Tikkanen luki Tommy Tabermannin kootut

"Kuolleista pelkkää hyvää", kuuluu sanonta. Tommy Tabermannin kuolema kirvoittikin liikuttavan kiittäviä lausuntoja hänestä ihmisenä ja runoilijana. Symppis tyyppihän Tabermann oli. Näin hänet toisinaan Lauttasaaren Kauniissa kampelassa, joka toimi meidän kummankin kantiksena joku vuosi sitten.

Siitä ei taideta kuitenkaan päästä mihinkään, että Tabermann oli keskinkertainen runoilija ja heikohko poliitikko, jonka rooli rakkauden poeettisena apostolina oli läskisti falski viimeistään hänen kolmannesta kokoelmastaan eteenpäin. Tabermann pahensi asiaa myymällä runojaan sisustuselementeiksi huonekaluliikkeiden printteihin ja sloganeiksi kitschiä huokuviin lahjaesineisiin. Hän teki itsestään runouden Esa Saarisen ja voivotteli sitten kovaan ääneen siitä kummunnutta enimmäkseen aiheellista vittuilua.

Hesarin Kuukausiliitteen Jouni Tikkanen päätti ottaa selvää Tabermannin tuotannosta kirjoittaakseen siitä totuuden, kuten lahjomaton journalisti konsanaan. "Tommy Tabermannia pidettiin imelänä runoilijana, jonka kirjoja sai pilkata lukemattakin. Nyt hän saa uuden mahdollisuuden" kuuluu juhlallinen ingressi, joka antaa ymmärtää että runoilijan tuotannosta olisi jotakin tähdellistä sanottavaa. Harmi vaan, että Tikkasen paukut eivät riittäneet tämän pidemmälle.

Juttu koostuu runoista poimituista kömpelösti taustoitetuista sitaateista, joista Tikkanen on kyhännyt runoilijan elämäntuotannon synopsiksen sekä samaan syssyyn tulkinnut sen kaikille ymmärrettävään muotoon. Juttua lukemalla käy selväksi, että Tikkanen on itse asiassa lukenut vain Tabermannin kootut (Runot 1970–2010) koko tuotannon sijaan ja rakentanut juttunsa mm. teoksen toimittaneen Kaija Valkosen haastattelun ympärille.

Juttunsa lopussa hän pohtii Tabermannin tuotantoa tietoisina valintoina, ikään kuin tuolla runoilijalla olisi ollut jokin strategia (jonka puute on hänen koko onnettomuutensa!): "Olikohan liian kunnianhimoinen tavoite yrittää elää runojensa myynnillä Suomen kokoisessa maassa? Se vaatii kovaa julkaisutahtia ja viihteellistä otetta." Tikkanen kirjoittaa todistaen ontuvalla spekulaatiollaan sielunsa koko yksinkertaisuuden ja summaten lehtiartikkelityyliin ylpeytensä siitä ettei ole perehtynyt aiheeseensa tai käsittänyt siitä mitään.

Jutun tahaton loukkaavuus on tasolla, joka ylittää hyvän maun rajat. On itsestään selvää, että mikäli aikoo piirtää postuumin kaaren taiteilijan tuotannosta, tulisi joko olla vankka käsitys siitä kokonaisuutena tai henkilökohtainen suhde edes johonkin hänen teokseensa. Tällainen Tikkasen pierun tasoinen juttu Suomen laajalevikkisimmässä aikakauslehdessä on ymmärrettävissä ainoastaan ylimielisyyden ja omahyväisyyden tukevan kännin aikaansaannoksena. En minäkään Tabermannia arvosta runoilijana, mutta niin itserakas en ole, että rohkenisin koottujen runojen selaamisella ja runoutta muuten ymmärtämättömänä summata hänen tuotantonsa muutamaan sattumasitaattiin. Kusisin mieluummin vaikka haudalle.

Tabermann edusti runoilijana suuria ikäluokkia ja osallistui nuoruutensa aikana runouden (ja muunkin taiteen) murtumiseen kypsään modernismiin. Hänen kumouksellisuutensa ja avoin eroottisuutensa eli kolmen sukupolven aikana pitkän matkan tuoreudesta eltaantuneisuuteen. Muistan elävästi, miten hänen fyysiset kielikuvansa jäivät 16-vuotiaana aivoihini. Pelkkää fyysistä himoa elänyt neitseellinen ruumiini otti Tabermannin jokaisen sanan todesta. Hän oli ensimmäinen runoilija, joka ei mussuttanut mitään kryptistä potaskaa, säe "kaiken mihin kusemalla yltää" oli kolme vuotta mottonani. Sitten aloin lukea intohimoisemmin ja saada käsitystä kielellisestä ilmaisusta laajemmin, ja Tabermannille kävi vähän kuin Haddawaylle, se vanheni rujosti ja aikaisempien hittienkin tarttuvuus alkoi nuhjaantua.

Yhtä kaikki Tabermannin runoilijan kaari on kiehtova. Hän kirjoitti eroottiset kielikuvat latteuksiksi ja estetisoi groteskin himon turvallisen arkiseksi - ja sitten ulosmittasi statuksensa franchising-tuotteisiin ja eduskuntaan. Se on saavutus, jonka kosketuskohdat profaanin kulttuurin ja suurten ikäluokkien valta-asemien kasvamiseen on kiistaton. Hän on ulkokultaisimpia 60-lukulaisuuden kuvia, disneyhahmoksi muuttunut radikaali - jotain sellaista, josta näen hänen sukupolvensa ja pohjan Suomen poliittisen ilmapiirin muutokselle vasemmistolaisesta oikeistolaiseksi.

Muutos, jonka Tabermann eli ja läpikirjoitti, tapahtui estetiikassa ja koko kulttuurissa ja sitä myöten ihmiskuvassa. Sen palauttaminen koottujen teosten sattumasitaatteihin vie Jouni Tikkasen kynällä koko Kuukausiliitteen uskottavuuden.

Suomalainen American Dream

Olen pitkään pohtinut amerikkalaisen unelman suhdetta idiotismiin. Ja toisaalta idiotismin suhdetta viattomuuteen ja dostojevskilaiseen messiaanisuuteen. Tämä aihe on länsimaisen kulttuurin avainkysymyksiä - mikäli uskomme siihen, että kokonaisia kulttuurikäsityksiä voi psykoanalysoida.

Jotain asettui tänään paikalleen, kun katsoin Yle Areenalta dokumentin Kansalainen Jussila. Saku Pollari vietti vuoden 2003-4 ternimaitokapselimessiaan Petteri Jussilan kanssa. Dokumentin tavoite on ollut kuvata energisen ja yksinkertaisen verkostomarkkinointimiehen elämää arjen tasolla - kuitenkin niin että päähenkilö on saanut rakentaa profiiliaan ja sopia kuvauspäiviksi niitä, jolloin tapahtuu jotain jännää.

Lopputulos on posketon, samanaikaisesti surrealistinen ja lattea, jotain säälittävän ja liikuttavan, naurettavan ja kolossaalisen, väliltä – lyhyesti: kuvaus amerikkalaisen unelman ja idiotismin matkasta suomalaisilla maanteillä BMW-katumaasturilla. Narratiivin tasolla tämä suljettu draama vetää vertoja mille tahansa klassikolle, jopa lattea Welles-nimilaina on motivoitu. Pollarin neroutta kuvaa se, että katsoessani dokumenttia auguurisesti hymyillen jouduin useassa kohtaa pohtimaan omaa elämääni ja valintojani lauseiden ja kohtausten lävistäessä suojaukseni tehden kaikessa mammuttimaisessa typeryydessään kipeää - sarkasmi ei nyt riitä. On suhtauduttava idiotismiin, joka on kulttuurin kokoinen. On oltava idiootti.

Tarinan edistyessä nähdään Jussi Parviainen rakentamassa Jussilan mediakuvaa (sic!). Parviaisen strateginen uskottavuus kytkeytyy lähinnä silmälaseihin ja näyttelevään konsulttireplikointiin. Mediahallintataidot ovat muutamien väläysten perusteella lähinnä höpinää ja tsemppausta, Amerikan tyyliin. Riittaväisäset ja timojutilat kulkevat tämän tarinana mukana - ja omana täydellisen absurdina lisänä 7 päivää -lehden toimittaja, joka mm. yrittää Venetsiassa olemattomalla englanninkielen taidollaan ohjata italialaista kuvaajaa lehden visuaaliseen tyyliin. Tollo tekemässä skuuppia idiootista, mistä nämä ihmiset on keksitty! 7 päivää -todellisuuden tyhjyys ja tyhmyydellä ylpeily nousee dokumentin sivuteemaksi. Lopputulos on niin lähellä pelleilyä, etten ole vieläkään varma, onko Pollarin kamera tallentanut jotakin autenttista, vai onko suhteeni todellisuuteen näin vieraantunut.

Elämä on vaikeaa. Se helpottuu, kun pyrkii siihen mihin tämä maailma meitä kannustaa. Rahan tekemiseen ja dramaattisiin hetkiin, kun ollaan tosissaan (kuten elokuvakohtauksissa ollaan). Niinpä Petteri ja Jutta vievät kameramiehet BMW-kauppaan, josta ostetaan pari uutta autoa, koska se näyttää hyvältä. Se mihin Kubrick käsittääkseni pyrki Eyes Wide Shut -elokuvalla, tulee Pollarin käsissä ja Suomi-otteella todeksi, läpi, fantastiseksi.

Tarinan sisäinen tematiikka on lakonisuudessaan myös eettinen. Neumannit, ilkka-alangot ja benzyskowitczit menettävät hohteensa täydellisesti, kun kamera näyttää heidän todellisuutensa. Niin käy kaikille, joihin Pollarin kamera osuu - paitsi päähenkilö Petteri Jussilalle. Häntä ei voi banalisoida, koska hän on elävä amerikkalainen unelma ja idiootti. Kritiikki ei osu, hänen maailmansa on niin ehyt ja hänen kysymyksenasettelunsa niin yksinkertainen, että sen voi vain joko hyväksyä tai hylätä. Se että koen sen ahdistavaksi ja naurettavaksi on oma ongelmani - sehän kertoo vain vieraantuneisuudestani.

En tosin ole yksin. Susanne Päivärinta murskasi Jussilan kuuluisassa ohjelmassaan. Hän on tarinan superego. Eurooppalainen analyysi amerikkalaisen unelman kulttuurissa. En silti täysin samastu Päivärintaan, en voi uskoa että hän on onnellinen - hän on liiaksi kuin Kurjien komisario Javert. Jussila edustaa tunnetta, hän on väärässä ja typerä. Hän on ihminen, jolla ei ole mitään omaa. Hän on imenyt itseensä sen kaiken, mikä on tämän kulttuurin kuvastoissa ihailtavaa - ja alkanut elää sen mukaan, kyvyttömänä analyysiin, kyseenalaistamiseen, kysymykseen "miksi". Loppu on historiaa. "Elän väärässä ajassa", Jussila kertoo, "mun olisi pitänyt elää antiikissa ja tappaa lohikäärmeitä". Romantiikkakin on kömpelöä, mikä todistaa lumoavan tenhovoimansa viimeistään siinä vaiheessa, kun Jussilla opettaa verkostomarkkinointialaisilleen Parviaisen höpöteesejä. Hänen esikuvansa elintasossa on Kimi Räikkönen ja unelmana kansainvälinen glamour.

Silti tunnen syvää kiitollisuutta Päivärintaa kohtaan. Hän on olemassa, todellinen, journalisti sellaisena kuin olen oppinut tuota ammattia kunnioittamaan. Hän on se kyky punnita, jonka turvin idiotismiakin lopulta voi arvostaa. Ja kuten tragedioissa aina, kohtuuttomimman hinnan Jussilan valinnoista joutuvat maksamaan lapset. Paitsi ilmeisenä asiana päivälehtien toimittajissa myös Pollarissa täytyy olla pahuutta kuvatakseen lapsien kasvoja julkkis-isänsä arkun äärellä.

Auditiivinen halkileikkaus 30:stä runoesityksestä

1
Helsinki muuttui viikonlopun ajaksi runouden metropoliksi. Säkeet ovat ryöpynneet runoesityksissä, joiden määrä sekä laatu mahdollistaa jo jonkinlaisen esittävän runouden 2010 halkileikkauksen. Esitysten rönsyilevä runsaus ja runouden kasvaminen niukoista lausutuista säkeistä juovuttavaksi todellisuusperiaatteeksi tosin vei suuren osan analyyttisyydestäni – vaikka läheskään jokainen esitys ei ollut mainittavan vaikuttava.

Runoesitystä määrittää tapahtuman luonne. Se mikä painotuotteessa tulee hahmotetuksi kirjaimina, tarkoitteina, viittauksina, muuttuu esityksessä tapahtumaksi, jossa välittyy tekstuaalisten maailmojen lisäksi kokemus preesensistä, vaikutelmia, tuntemuksia – paroksysmaalinen ilmapiiri, jossa teokset sekoittuvat toisiinsa ja tilaan, runoilijaan ja yleisöön, jossa ne konkretisoituvat aikaan ja paikkaan – ja jossa lisäksi jotkin runot ylittävät nämä puitteet ja nostavat kattoa parillakymmenellä sentillä ylemmäs.

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet tämän vuoden suomalaisessa kirjallisuudessa koko lailla painavat. Määrä korvasi laadun (ja sanon tämän positiivisessa hengessä!), ja samalla kirjallisuuden ja runouden todellisuus astui teksteinä esiin, sana tuli lihaksi ilman että tuotteistetun kirjallisuuden tahmainen käsi, hierarkiat - mikään - tuli kirjallisuuden ja yleisön väliin. Samalla tapahtumien mittakaavan pienuus todisti runouden rituaalimaisuutta. Tämän hetken merkittävin kirjallisuus esitetään muutamalle kymmenelle ihmiselle, vaikka sen sisällöt ovat jo vuosia vaikuttaneet kaiken kirjallisuuden sisältöihin ja kielikäsityksiin yleensä. Tämä on toisaalta myös sisällöllisesti merkityksellinen seikka. Pieni mittakaava mahdollistaa tapahtumiin intiimiyttä, joka paitsi tihentää tilaa myös luo vivahteita ja nyansseja, jotka suureksi osaksi määrittävät kokonaisuutta.

2
Perjantain Glorian runoyössä oli yli kuusi tuntia ohjelmaa. Lähtökohdissa oli tiettyä ongelmallisuutta, kun Taikin myyjäispöydät reunustivat pääsalia. Yleisö seisoi katsomassa runoilijoita kuin torilla ja yläkerran parvelta taas joutui tihrustamaan esiintyjiä ja kuuntelemaan säkeitä puheensrorinan seassa. Se aiheutti keskittymättömyyttä, joka kuitenkin katosi tiukimpien runosettien ajaksi.

Satuin paikalle parahiksi kuulemaan Arja Tiaisen tykitystä. Hän seisoi lavalla sylissään riisin verran paperiarkkeja, joista hän luki lakonisenälykkäitä aforistisia runojaan, jotka olivat kuin päiväkirjamerkintöjä. Niistä kasautui esseemäistä totuuslauseryöpytystä, jossa suuret sanat asettuivat älyllisiin konteksteihin. Mieleen jäi esimerkiksi että sodan aikana ihmiset olivat salskeita ja että miten sitä ryhdistäytyykään, kun tietää kuolevansa parin viikon päästä. Muistikirjamaisuus toimii tällaisen kumouspuheen kanssa jotenkin huonolla tavalla keskeneräisyyden vaikutelmaa tuovana elementtinä.

Mieleen jäi muista esiintyjistä erityisesti Markku Paasonen, jonka uusi runokirja Tulevassa maailmassa vaikuttaa timakalta. Säkeiden ja lauseiden tuottama todellisuus hautaa kuin aaltoina alleen kaiken muun. Lause kerrallaan muovautuu myllerrysmäinen riemastuttava ja absurdi maisema kuin ontologiahysteerisessä uhmakkaassa puheessa. Havainnoissa ja sanamaalailuissa tuntui tämän vyöryn lomassa olevan tosin tyhjäkäyntiä ja epätarkkuutta. Paasosen luennassa oli jotakin hypnotisoivaa kuin intervallijuoksussa. Hän lopetti esityksensä runoon, jonka hän sanoi syntyneen siitä, kun hän lapsena kuunteli biologisukulaistensa luennointia metsäretkillä. Runo oli mahtava. Siinä hoettiin "saapasta toisen eteen", kunnes tultiin jonkin luonnonlain havainnollistuman ääreen. Seurasi taustoitus ihmisestä, joka on keksinyt periaatteen, jota juuri nyt tarkastelemmme ja sitten runo jatkui saapasta toisen eteen -mantralla. Runoon eristetty kieli loi ristiriidattoman ja loogisen, äärimmäisen turvallisuushakuisen maailmankuvan, joka kieltäytyy katsomasta pimeisiin metafyysisiin nurkkiin.

Glorian vitsinumerona oli Lausuntaryhmä Siitä pitäen. Se oli hutilyönti. Runoesityksiin liitetty ääriteatraalisen näyttelevä hupiosuus toimi kuin mainoskatko elokuvassa. Kun runoesityksiä tuodaan viihdemäisyyden ja helpommin lähestyttävyyden piiriin, tulisi kiinnittää tarkkaa huomiota tapahtuman luonteeseen yleensä. Esimerkiksi performanssi toimisi olennaisesti kiinnostavampana esityksellisenä vastinparina runoudelle.

3
Lauantain Poetry Mash! asetti kovat odotukset, ja ne täyttyivätkin heittämällä.

Ulkomaisista esiintyjistä aloitti tanskalainen Martin Glaz Serup runollaan Kenttä kääntäjänsä Marianna Kurton avustuksella. Runo loi kielellisen logiikan, jossa tautologiana toistui ja personoitui sana ja henkilö Kenttä. Listamaisen runon teemat jatkuivat mm. kännykän verkkoon ja piilotellummin Bourdieun taidekenttään (vai vaikuttiko se vain siltä). Serupin runoissa proosalausemaiset rakenteet ja kirjalliset sisällöt muodostivat avointa poliittisuutta ja analyyseja. Hänen luentansa rytmi teki kielestä tarkkaa ja vaivatonta. Tanskan kielessä paikallissijat tulevat lauseen loppuun, mikä toi foneettisesti kiinnostavan, jotenkin summaavan päätöksen säkeille. Pidin erityisesti hänen viimeisen runonsa muusikosta, joka huomasi ettei ole koskaan sanonut mitään, mikä olisi tehnyt häneen itseensä vaikutuksen.

Ruotsalainen Aase Berg kuului Tukholman 1990-luvun surrealistisiin runoilijoihin. Nyt hän luki runoja luonnosta, jota hän hahmottaa itsenäisenä organismina. Runot olivat pääasiassa kertomusmaisia hyvin tiiviitä ja lyhytsäkeisiä havaintoja - eli aika perinteisen oloisia muodoltaan. Berg kertoi eläneensä viime vuosina kanojen kanssa, josta kirjoittamansa runosarjan hän luki. Se rakentui kuin mikrokolumnimaisiksi estetisoiviksi havainnoiksi, joista syntyi (ihmis)elämän allegoria. Tuntuu, että näiden runojen muodostama kokonaisuus motivoi myös yksittäisiä tekstejä, että ne muodostavat temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Saamani vaikutelman mukaan siitä kuvastuu kanoja pitkään tarkkailleen ihmisen käsitys kanan muodostamasta maailmankuvasta.

Singaporelainen Alvin Pang on runoilijana hyvin amerikkalainen, mihin on luultavasti vaikuttanut Iowan yliopistossa vietetyt vuodet. Esiintymisen suvereenius olikin omaa luokkaansa, Pang luki vain yhden runon paperista. Muuten hän rupatteli mitä vaivattomimmin yleisölle. Runo alkoi yleensä osana tekstin synnyn taustoitusta, ja sen alkamisen huomasi vasta hetken päästä lauserytmin muututtua. Esityksestä muodostuikin viihteellinen kokonaisuus, jossa runoilijan ja viihdyttävän rupattelijan roolit menivät ristiin pitkässä monologissa.

Pangin runot ovat amerikkalaisen helppoja, jopa tyrkkyjä ja loppuun hiotun kirjoitustaidon tulosta. Kokonaisuudesta muodostui nokkela viisauteen pukeutuva analyyttisiin havaintoihin perustuva runoelma. Se oli vieraan tuntuista, sillä Pang näyttää hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on, protestoimatta, tuntematta surua, äärimmäisen integroituneena kuin Valittujen palojen sivuilla, jossa suuretkin ongelmat kääntyvät aina voitoksi. Avausrunossa hän estetisoi lentämistä ja lentokenttää, matkallaoloa ja ilmatilaa, joka on valtioiden sekä lähdön ja saapumisen välissä tavallaan hahmottumaton ja määrittymätön olemisen tila. Amerikkalaiseen tapaan hänen teemansa ja aforistiset totuudet ilmenivät vertauksissa aina banaaliuteen saakka: hän esimerkiksi rinnasti rakkauden kokemuksen huonekasvin kastelemiseen.


Viimeisenä, tärkeimpänä ja parhaana, esiintyjänä lavalle hyppäsi brittiläinen, Brightonista kotoisin oleva, Keston Sutherland. Hänen runonsa piiskasivat ja tuuttasivat tavaraa sellaisilla affektioilla, että sitä oli vaikea kuunnella istualtaan. Artikulaatio oli perinteisen huolellisen täsmällistä, sanojen painot ja niihin ladatut merkitykset muodostivat hämmästyttävän vaikutelman siitä, että sanoilla voi olla voimaa, joka selättää käyttäjänsä.

Sutherland aloitti rakkausrunolla. Hän kertoi etsineensä Googlen avulla netistä ihmisen, ja löytäneensä jonkun nimeltä Andrew Chan. "Jos olet täällä Andrew, tämä on siis sinulle" Sutherland sanoi, "ja minä tarkoitan mitä olen kirjoittanut. Tämä runo on 20 sivua pitkä." Sutherlandin runoutta on vaikea kuvailla. Teksti oli manauksenomaista ja neuroottista. Lukemisen intonaatio teki sanoista puhujan psyyken kuvia, jota kuunnellessa kadotin virkkeiden merkitykset niihin tunnetiloihin, jotka ovat tuottaneet sanat. Sutherlandin hahmon suggestiivisuus lisäsi tätä vaikutelmaa, joka jatkui hieman toisenlaisena myös seuraavassa kahdessa runossa Reindeer ja Forklift. Tätä kaveria täytyy mitä ilmeisimmin lukea.

Uusia käänteitä WSOY:n syöksyssä

Viimeaikaisten uutisten perusteella on käynyt yleisesti yksiselitteisen selväksi, että Suomen suurin kustantamo on paitsi kriisissä myös täysin piittaamaton kielialueemme kirjallisesta kulttuurista. Asiaa sivusi taannoin herkullisesti Irina Björkman: "Kustantamoista huolimatta Suomessa kirjoitetaan yhä hienoja kirjoja."

Tänään oli Hesarissa kuin lopun aikojen kirsikkana kakun päällä (yllättävän pienikokoinen!) työpaikkailmoitus: "Tunnistatko hyvän teoksen? Oletko työssäsi tinkimätön ja taitava? Saatat olla Suomen johtavan kustantatamon WSOY:n KOTIMAISEN KIRJALLISUUDEN KUSTANNUSPÄÄLLIKKÖ" Paljastavasti työnkuvan maalailu päättyy lakoniseen norsunluutornijohtamista kuvaavaan lauseeseen: "Raportoit kustantamon toimitusjohtajalle." Ei siis esimerkiksi "työsi sisällöistä vastaat" - WSOY:ssä raportoidaan, kuten armeijassa.

Vajaa kuukausi sitten Mari Mörö kertoi Aamulehdessä WSOY:n olevan kuin atomipommin jäljiltä. Lehti tiedusteli tilannetta toimitusjohtajalta:

Anna Baijars, ovatko syksyn kirjajulkaisut levällään, ja onko ohjelmaan tulossa muutoksia?
- Olen nyt lomamatkalla, mutta lähtiessäni kaikki oli ihan kunnossa, homma oli silloin hanskassa. Ei siellä ainakaan kustannuspäällikkö Harri Haanpään mukaan mitään hälyttävää tilannetta ollut.

Hokema kuuluu, että rotat jättävät uppoavan laivan. Se on WSOY:llä jo tapahtunut. Nyt sitten lähti kapteenikin, Haanpää ei jäänyt esittelemään kirjasyksyn satoa, joka arvatenkin on ikimuistoisesti päin persettä. Kustantamon varustajat ja osakkaat pitävät vielä lippua korkealla, WSOY on kuin Napoleon Moskovassa. Harri Haanpää oli viimeinen yhdyshenkilö, joka sai myyvät kirjailijat jäämään kustantamoon. Jos nyt ei totaalisen mahdotonta, niin ainakin lohduttoman vaikeaa on löytää Haanpään saappaat täyttävä seuraaja.

Tämä farssi on tietysti erinomaista viihdettä, mutta kyllä se sapettaakin. Kun WSOY:n kuolinkarjaisut alkoivat häiritä normaaleja päivärytmejä, lähti joukko meikäläisiä journalisteja etsimään yhtiön kirstunvartijaa ulkomailta. Sellainen löydettiin Hollannista. Hän sanoi, että teidän kirjat on huonoja ja teidän kirjailijat on liian tylsiä mediahahmoja, ja sitten hän sanoi, että rahallisesti touhu on jotain säälittävän ja turhan väliltä ja menkää helvettiin siitä häiritsemästä, kun tässä on tärkeämpiäkin asioita.

Siis loistavaa molièreläistä draamaa, mutta sen sijaan että meidän reaktio olisi ollut terve ja olisimme nauraneet tälle rahanahneelle ignorantille ja tehneet hänestä esimerkin, joka kirkkaasti muistuttaa muutakin maailmaa siitä että yksinkertaiset ihmiset toisinaan saavat valtaa reilusti yli kykyjensä, me otimme hänet vakavasti ja aloimme surra kirjallisen kulttuurin muutosta. Nyt siis tilanne on se, että WSOY:llä on resursseja muille jakaa, muttei minkäänlaista uskottavuutta kustantamona. Lisäksi suomalainen kirjallinen kulttuuri on paljastunut niin heikoksi, että se ei kykene polkemaan maanrakoon WSOY:n hollantilaisia paskateesejä, vaan se sen sijaan odottaa, milloin tämä rutto leviää muihinkin kustantamoihin.

Mitä pitäisi toivoa? Olen jotenkin kahden vaiheilla. Tavallaan loogista olisi toivoa WSOY:n syöksykierrettä, että se pelkästään keskittyisi keitto- ja horoskooppikirjoihin ja Bonnier-kustantamon jatkisten painamiseen koviin kansiin. Että se rypisi alhossaan ja muuttuisi avoimesti niin säälittäväksi kuin se nykyään on. Toisaalta niin suuri kirjallinen järkäle kuin WSOY saattaisi kupsahtaessaan myös yksinkertaisesti vähentää kirjallisuuden merkitystä tässä kulttuurissa. Seuraus olisi silloin vain jonkin jääminen pois ilman että mitään tulee tilalle. Auts.

Mainos: rakas ihana byrokratia

Byrokraattinen maailmankuva luhisti uskon moderniin yhteiskuntaan viimeistään Kafkan teoksissa. Olenkin taistellut integraatiota vastaan ja luottanut elämässäni vain ihmisiin, joita voin koskettaa ja jotka asemansa sijasta uskaltavat kohdata muut kuolevaiset yksityishenkilöinä.

Yksi asia tässä valtakunnassa on kuitenkin sapettanut ja vituttanut ylitse muiden: puhelinmainonta. Asian kiusallisuutta lisää se, että useat puhelinmyyjät kauppaavat lehtiä, joihin itse kirjoitan. Sekalaisten projektieni johdosta joudun vielä vastaamaan tuntemattomiin numeroihin, koska olen työkseni pääasiassa tavoitettavissa.

Väistöliikkeistäni esnimmäinen suuntautui väestörekisterikeskuksen tietojenluovutuslomaakkeeseen. Idea on hyvä, mutta ei laisinkaan aukoton. Vielä tulee a-lehtien ja kuvalehtien puheluita ja joku innokas miekkonen haluaa sijoittaa kaikki rahani jonkinlaisessa pyramidibisneksessä, johon pitäisi oikein osallistua koulutuspäivän ajaksi ilmaisine lounaineen. Kalsarikauppa ja puhelinliittymäliikenne onneksi kuitenkin loppuivat.

Tänään jatkoin taistelua löydettyäni uuden viraston. Senkin nimi huokuu Kafkaa, mikä lisää luottamustani sitä kohtaan: asiakkuusmarkkinointiliitto. Tuolta sivuilta löytyvään numeroon kun soittaa, niin kolme vuotta saa kuulemma rauhassa käyttää omaa puhelintaan. Soitin, ja hyvin sujui. Byrokratian estetiikan mukaisesti puhuin tietokoneen kanssa, joka oli puettu miellyttäväksi naisääneksi, tosin jotenkin 80-luvun robottimaiseksi.

Nyt sitten jännittää, mistä löytyy lisää suoramarkkinointia valvovia virastoja. Tuskin ne tässä kaikki ovat, nyt eletään kuitenkin 2000-lukua. Sen verran skeptinen kuitenkin olen, että säilytän puhelimeni muistissa numerot "älävastaa" ja "älävastaa2" sekä "luurikorvaan" - ne kolme sitkeintä.

Nippukritiikki: Valikoima asteroideja, Futurama ja Sanakirja*

Eilen juhlittiin kolminkertaisia kirjajulkkareita Dubrovnikissa harvinaisen hienoilla teoksilla. Henriikka Tavin Sanakirja, Mikael Bryggerin Valikoima asteroideja ja Teemu Mannisen Futurama ovat jokainen painavaa tavaraa. Ne muodostavat kukin omalaatuisella tavallaan kielestä, sanoista, kirjaimista ja tekstimassoista runoutta. Teokset ovat suvereeneja kuin itsestään selvästi.

Kuuluisassa katkelmassa romaanissaan Pariisin Notre-Dame Victor Hugo kirjoittaa kirjapainotaidon synnystä fraasilla: "Tämä on syrjäyttävä tuon." Sillä hän kuvaa sitä kopernikaalista kumousta, jolloin kiveen hakattu ja kivestä rakennettu jäi lintujen tavoin maailman joka kolkkaan liihottavien painettujen kirjojen jalkoihin. Arkkitehtuuri oli siihen asti edustanut ikuisuutta, totuutta, muistia. Nyt sen paikan kaappasi kirjallisuus, kun monistetut tekstit levisivät kulovalkean tavoin joka puolelle. 500 vuotta kirjapainotaidon syntymisen jälkeen, tässä hypertekstien maailmassa, Tavi, Brygger ja Manninen kirjoittavat runoudeksi kieltä, joka synty-ympäristönsä ulkopuolella paljastaa kauneutensa, haaveensa, maailmankuvansa, ihmiselämän.

Dubrovnikin lavalle kiipesi ensimmäisenä Brygger. Hän kertoi teoksensa syntyneen runokokoelmalle epätavallisesta aineistosta, fragmenteista ja katkelmista, joihin hän on törmännyt ja joiden poeettisuutta pohtinut. "Tällainen aineisto runokirjan sisällä alkaa lähestyä runoutta kuin itsestään", hän kertoi ja lisäsi, että teokseen päätynyt löydetty aineisto on tarkkaan harkittua. Bryggerin lukemissa runoissa korostui niiden kielellinen logiikka, teksteissä on vain vähän kokemuksellisuutta, runot syntyvät tekstimaailmoista ja konteksteista, jotka luovat etäisyyksiä paitsi semantiikassa myös ajassa. Nimiruno Valikoima asteroideja (1801-2006) tuntuu toimivan teoksen jonkinlaisena avaimena. Mielleyhtymä 1800-luvun nimien kauneuteen ja niillä viitattuihin taivaankappaleisiin on periromanttinen. Nimien muuttuminen kirjain-numero-yhdistelmiksi 2000-luvulla kuvaa paitsi koomisesti kliinistynyttä tiedettä myös sitä ulkokohtaisuutta, jonka se on analyytisyydellään saavuttanut.

Seuraavana esiintyi Manninen, joka luonnehti teostaan ytimekkäästi kertomalla, että Futurama on matka. Hän luki runojaan paatoksellisen teatraalisesti, mikä osuu teoksen maailmaan hyvin. Pitkät monologimaiset runot kuvaavat tulevaisuutta utopiana, joka tarkentuessaan muuttuu hetki hetkeltä lähemmäs dystopiaa. Vaikutelma on paikoin kuin epäonnistunutta unelmointia, mikä tietysti kiinnittää huomion tekstin puhujaan. Samalla Futuraman polveileva tarinointi lähestyy kvasifilosofiaa. Kieli nouseekin teoksen keskiöön, kuten myös Mannisen tekemät valinnat: se mihin hänen huomionsa on kiinnittynyt, mitä hän teokseensa on poiminut. Pidän erityisesti Mannisen herkkyydestä, hänellä on runoilijana ihailtava kyky löytää kieltä, jossa puhuja on avoin ja vilpitön, toisinaan jopa huomaamattaan. Energiset tekstit eivät niinkään pursua affektiivisuutta, vaan jonkinlaisia kielessä tapahtuvia ohikiitäviä hetkiä, jolloin sanoista tuntuu huokuvan välähdyksenä niitä käyttävän ihmisen sisin olemus.


Henriikka Tavi puhui teoksensa yhteydessä runoudesta yleisemminkin: "Kokeellisuuden käsite runoudessa on Suomessa ihan liian laajassa käytössä. Kyse on yksinkertaisesti ilmaisukielestä. Esim Esa on paljon kokeellisempaa runoutta kuin Sanakirja. Siinä mä vaan testasin erilaisilla metodeilla, että tuleekohan tästä runo, ja tulihan se. Sen sijaan Sanakirjassa on kokeellisuutta hyvin vähän."

Tavin runonluenta oli pohtivaa, kuten sanakirjojen suhteen kuuluukin. Runoja kuunnellessa mieleen maalautui sanakirjojen luoma laajempi maailmankatsomus, joka on jonkinlainen kaiken kielessä ja kielen kautta käsittämämme kiteytymä, kielellisen ajattelumme operointikeinojen ja reunaehtojen kartta. Paitsi että Sanakirja on hyvin konseptuaalinen (vai konseptualistinen?) teos, se kasvaa riemastuttavalla tavalla mittojensa yli. Oma suosikkini löytyy sanasta "Ö":

Oli synkkä ja mysrskyinen yö. Oli vuoden valoisin lyhin yö. Oli aamu, päivä, ilta ja yö. Oli aamuyö, iltayö, keskiyö, sydänyö, kuutamoyö, pakkasyö, tuliyö, yön loimu, ja ilta palasi yöksi; yö pimeni; yö vaaleni: Hän tuli vasta myöhään yöllä yötä myöten yön pimeyden turvin yöksi yön selkään kotiin, painautui sitä vasten. Ja kului monta hyvää päivää, hyvää huomenta, hyvää iltaa, hyvää yötä! Hyvää yötä! (s.89)

Tavin kykenee luontevasti sisällyttämään puhkikuluneen kliseen runoonsa niin, että sen kauneus paljastuu ja se on taas kuin poimimaton kukka. Kukapa ei saisi mieleensä Tenavien Ressua nakuttamassa kirjoituskoneella 300:aa romaaninalkuaan ikuisesti samalla avauksella: "Oli synkkä ja myrskyinen yö." Tavin ironia, jos sitä on, on niin lämmintä ja hänen luottamuksensa sanoihin niin vahvaa, että kieli tuntuu hänen kynässään täysin tutkimattomalta kaikkien intuitiivisesti jakamalta olemassaolon alueelta. Runon lopetus, huutomerkkiin päättyvä toistuva hyvän yön toivotus päättää myös teoksen. Se tuo sanakirjoille tyypillisesti jonkun kielenkäyttöhetken preesensiin ja samalla paljastaa laajemminkin sen etäisyyden, joka kirjoittajalla niin usein on lukijaansa.

*Näiden kolmen kirjan tekijät ovat paitsi ihailemiani runoilijoita myös läheisesti tuntemiani ihmisiä. Kiitos teille, ystävät, jääviydestäni huolimatta olen kirjoittanut tämän tekstin parhaan ymmärrykseni mukaan vilpittömästi.

Miksi huonot kirjat voittavat palkintoja?

Nykykirjallisuuden keskeinen ongelma ovat jurytetyt kirjoituskilpailut, jotka ohjaavat kirjallista ilmaisua ensisijaisesti muotopäteväksi. “Palkitsemme kilpailuissa tekstejä, joihin emme usko ja hylkäämme sellaisia, jotka ovat kömpelöitä, kummallisia, mutta intohimoisia ja kiinnostavia“, Geoffrey Sirc kirjoittaa teoksessaan Composition as a Happening (suomennos muistiinpanoistani). Haitallinen vaikutus kuvastuu laajemmin siinä, että tällaiset käsitykset määrittävät hyvän kirjoittamisen ja ohjaavat kirjoittajia keskittymään palkitsemiskelpoiseen ulkoasuun.

Sama ongelma koskee tämänhetkistä kirjallisuuskritiikkiä. Ennalta-arvaamattomatkin tekstintuottamistavat omaksutaan osaksi kokonaisuuttaan, lukuaktin eheys ja temaattinen itseensä sulkeutuminen ovat yhä perimmäisiä motiiveja kritiikin laatimiseen. Liiallisen siloisuuden voi tietysti muodikkaasti rikkoa yksinkertainenkin ihminen kirjoittamalla virkkeen lopuksi vaikka sanan anaaliraiskaus. Tyylillisen "hyvyyden" kanssa leikkiminen on halpa keino tekeytyä uudisraivaajaksi. Siksi pitäisikin puuttua 1) kritiikkiin, joka epäonnistuu lukemaan teoslähtöisesti tai kysymyään teoksen merkitystä 2) teoksiin, jotka murtavat lukutottumuksia itsetarkoituksellisesti tai kyseenalaisella moraalilla.

Nettitreffit - kirjallisuusteoria ja käytännöt

Unohduin lukemaan pitkää ketjua nettitreffeistä, lukekaa tekin, tässä on parasta suomalaista proosaa juuri nyt. Aineistosta saisi helpohkosti ironis-älykästä flarffia, mutta se ei tekisi teksteille oikeutta (flarfin ongelmia ovat usein myös tekstien tahaton poliittisuus ja kyynisyys). Sen sijaan proosana näistä kertomuksista valkenee monia asioita, joita kustantamot ja lehtikieli ovat kielestämme turmelleet.

Treffeissä on jotain intiimiä, nettitreffeissä kutkutus vielä kertautuu, kun tapaaminen syntyy lähes tuntemattoman kanssa. Romantiikka, toiveet, eroottiset haaveet ja minäkuva ovat kaikki pinnassa tuon muukalaisen kohtaamisessa. Kokemuksesta syntyvät kertomukset ovat affektiivisia ja niitä ovat kirjoittaneet etupäässä ihmiset, joille tekstin tuottaminen näyttää itsessään olevan saavutus. Se tarkoittaa, että mitä pitempi teksti, sen enemmän asiaa ja parempi juttu. Diletanttisen kirjoittamisen laukaiseva syy on yleensä myös painava, näitä juttuja ei ole naputettu huvikseen, ne ovat syntyneet kokemuksista, jotka ovat jääneet vaivaamaan.

Intiimiksi luultu tuleekin alueelle, joka on kaikille tuttu. Se on kirjallisesti kiinnostavaa ja tärkeää. Tyylien kömpelyys ja kielioppivirheet tuntuvat vain lisäävän tekstien todistusvoimaa - kuten myös muutamat postaukset, joista paistaa kirjoittamisen harjaantuneisuus. Tässä tulee näkyväksi osaamisen merkitys kirjalliseen ilmaisuun. Juuri kirjoittamisen ja kielen alueella se tuntuu usein johtavan teksteihin, joiden ajatussisältö on täysin yhdentekevä, mutta joiden kirjoitusasu ikään kuin synnyttää merkityksen tunteen.

Erityisen ihastuttavaa näissä kirjoituksissa on se, että kirjoittajan pyrkimys luoda tekstillään status on monesti niin läpinäkyvä, että eetos, asiasisältö ja argumentit muokkaavat jonkinlaisia kaksoiskansalaisuuksia - sen mitä kirjoittajat kokevat olevansa, sekä sen jona he tahtovat esiintyä. Se paistaa lauserakenteissa ja väinölinnamaisissa vihjaavissa syvempää tietoisuutta osoittavissa sivulauseissa. Lukiessa koin liikutusta, pidän näistä ihmisistä, toivon heille kaikille hyvää, toivon että he löytävät kumppanin ja pääsevät siitä epävarmuudesta, jota he kokevat itsensä suhteen.

Omat nettitreffikokemukseni ovat kaikki viime vuosisadalta. Ne loppuivat jokainen alkuunsa ja niistä jäi lähinnä ulkopuolisuuden tunne. Ensimmäinen tapaukseni oli syvän ja pohjattoman ahdistuksen äärellä, elämäni surkeimman kesän aikana. Asuin yksin Itä-Helsingissä ja töiden jälkeen istuin lähikapakassa entisten vankilakundien kanssa. Työpäivät kului Lasipalatsissa myymälänhoitajana, ja kirjoittelin pitkiä viestejä Whiterabbitille, joka oli vastannut ilmoitukseen, jonka olin jättänyt syntymäpäivänäni. Sähköpostit olivat pakottavan kirjallisen ilmaisuni ainoa muoto, joka lopulta päätyi tapaamiseen. Ihastuin syvästi ja olin valmis jättämään kaiken leevi&theleavingsmaisesti, kuten romantikon kuuluu. Tyttö säikähti ja välit viilenivät muutamaan treffimäiseen tapaamiseen ja sitten sammuivat teiden erkaannuttua.

Toinen tapaus kertoi olevansa uudestisyntymiskierron viimeisessä vaiheessa, eli kutakuinkin valmis astumaan ylempään todellisuuteen. Tapasimme ja hän liitti minut elämänsuunnitelmaansa kokolailla kuristavalla tavalla. Sitä seurasi tekstiviestipommitus ja puhelinsoittokierre, joka koetteli hermojani. Lopulta sain kuulla pilanneeni kaiken ja synnyttäneen katkeruutta tuossa ihmisessä, jota en koskaan oppinut tuntemaan.

Vielä oli joku kolmas juttu, kahvitapaaminen, mutta en muista siitä mitään muuta kuin että väkinäistä oli.

Netistä on tullut romanttisen haaveilun paikka, jossa toiveilla ja mielikuvilla voi värittää todellisuutta. Se on lyyrinen kyky, joka tuskin tekee maailmasta pahempaa paikkaa. Harmillista vain, että ihmiset lopettavat liihottelun tavatessaan ja mittaillessaan toisiaan arkirealismilla kahvilan pöydän ääressä.