Blogroll

maanantai 18. lokakuuta 2010

Turpa runolle

1
Muutama päivä sitten Itäkeskuksen Tallinnanaukion nurkalta löytyvä kapakka nimeltä Black Bird täyttyi epänormaalista porukasta. He olivat runoilijoita. Kristiina Wallin, Jarkko Tontti, Olli-Pekka Tennilä ja Sirpa Kyyrönen esiintyivät Nihil Interitin Itä-Helsingin turneella. Tarkoitus oli hankaluuksien sijaan etsiä runoesityksille uusia ympäristöjä. Kapakoissa niitä on toki totuttu ennenkin kuulemaan, mutta lähiökapakoiden porukkaa kiinnostaa kokemusteni mukaan yleensä juominen taidepläjäysten sijaan. Itse olen täälläpäin Helsinkiä tutustunut takavuosina kuppiloissa enimmäkseen entisiin vankilakundeihin ja mömmöporukoihin. Black Bird paljastui kuitenkin siistiksi paikaksi, mikä johtunee kaljan normaalia korkeammasta hinnasta.

Aikaisemmin syyskuussa Kontulan Aapeli-baarissa pidetty runoilta oli kertomusten mukaan ollut tunnelmaltaan esiintyjille ahdistava. Siihen verrattuna kaikki sujui leikiten. Tupakkapaikalla vanhempi tuulitakkinen mies keskusteli kanssani tulkinnoistaan kuulemastaan runoudesta, jonka hän koki yleisilmeeltään psykedeeliseksi. "Runous on vaikeaa", hän sanoi, "pitää löytää keino subjektiivisen kokemuksen välittämiseen muille ja vielä esittää se tällaiselle yleisölle." Keskustelimme runouden ilmaisukeinoista ja runoudesta taiteenlajina, ja olisin mielelläni jatkanut jutustelua näistä perustavista aiheista, mutta kiirehdin takaisin sisään nähdäkseni mitä tapahtuisi, kun roteva humalainen kaljupäinen mies raivasi tietään lavan suuntaan. Hän kertoi tekevänsä raudoittajan hommia ja halusi lukea runonsa ääneen. Hänen tekstinsä alusta en muista paljoakaan. Siinä esiintyi upseeri, jolla on niin vitun helppoa. Kastaa pullaa kahviinsa ja liksa juoksee. Loppu meni jotenkin näin: "Mä tuun sun kotiin / ja raiskaan sun vaimon ja lapset / ja kysyn sen ainoan kysymyksen joka meidän välillä on / tahdotko että olen sulle hellä?"

Itä-Helsingin runoillat ovat ideana selvästi hyvä, runojen lukeminen muuttuu näissä ympyröissä suoraviivaisemmaksi. Open mic -esityksiä oli raudoittajan lisäksi muitakin, ja niiden energia oli innostunut. Pidän tällaisesta Francois Villon -hengestä.

2
Toissapäivänä runous pulppusi Jyväskylässä, jonka Kirjailijatalolla järjestettiin Uuden runouden festivaali. Hemmetin hieno tapahtuma, josta riittää pureksittavaa vielä pitkään.

Saavuin hieman myöhässä paikalle, ja näin Jouni Kempin esittämässä Ville Luoma-ahon Ruumiita-kokoelmalle tekemäänsä kuvitusta. Graafisen yksinkertaisten tussimaalausmaisten kuvien esikuvana on Sin City -sarjakuva. Ruumiita on Kempin käsissä muuttunut runosarjakuvaksi, jossa teksti saa uusia äänenpainoja. Olen projektiin tutustuttuani ihmetellyt, miten kertomusmaiseksi Luoma-ahon runot muuttuvat kuvien lomaan asemoituna. Niihin syntyy ikään kuin kertojanääni ja tekstiä alkaa lukea narratiivisemmin. Kuvien lomassa runot tuntuvat jotenkin "edistyvän" suhteessa toisiinsa.

Satu Kaikkonen esitti vispo-teoksiaan (visual poetry), joista ihastuin erityisesti aseemisiin töihin (kirjoitusta vailla kieliopillista merkityssisältöä). Hän kuuluu taiteilijoihin, joita ei kotimaassaan ole vielä "löydetty", vaikka kansainvälisesti hän onkin jo tunnettu tekijä. Keskustelimme töiden kauneudesta, josta Kaikkonen ei innostunut ollenkaan. Hän kertoi runoissaan kirjoittavansa merkityksiä, vaikka tekstisisältö onkin pelkästään graafisuutensa varassa. Työn keskeisenä sisältönä on ajatus baabelin kielestä, joka on visuaalisena kaikille ihmisille tunnistettavaa, ohi kielijärjestelmien toiminnan. Yritin kysyä hänen runoteostensa suhteesta grafiikkaan, mutta hän ei osannut eritellä grafiikan ja vispon välisiä eroja, ehkä keskeisin ero on kuitenkin kirjoituksessa. Kiinnostavasti hänen teoksensa elävät myös käytännössä pelkästään digitaalisina. Grafiikan vedokset ja erilaiset materiaalisuudet eivät juuri kiinnosta häntä. Seuraavaksi Kaikkonen aikoo ryhtyä tekemään runoanimaatioita.

J. P. Sipilä esitti videorunouttaan, jota hän lähestyi listaamalla videorunouden määrittelyyn pyrkiviä kriteerejä. Hänen näyttämänsä kaksi videorunoaan tuli myös tarkastelluksi paljolti näistä kriteereistä. Viimeisimmässä työssään hänen ilmaisunsa liikkuu elokuvallisuuden ja näyttelemisen puolelle.

Tiina Lehikoinen jatkoi tätä videorunouden puolta esittämällä lyhytelokuvamaisen teoksensa, jossa runokuvat tulivat monelta osin visualisoiduiksi niiden kielellistämisen sijaan. Pohdimme hänen videoteoksensa katsomista runouden kehyksestä ja sen tuomista merkityssisällöistä. Kysymys on perustavalla tavalla laaja: mikä kaikki voidaan mieltää runoudeksi ja miten se vaikuttaa katsomis/kuulemis/lukemiskokemukseen? Lehikoinen kertoi, ettei ole kovin kiinnostunut määrittelemään teoksiaan eri taiteenlajeihin, hänelle ohjaava tekijä on teoksen taustalla oleva kokemus siitä, mihin hän on pyrkimässä. Näiden eri runokeinojen ja -teosten pohtiminen oli kiehtovaa. Lähtökohtaisesti jo siksi, että runoilijoiden esittämä aineisto oli kovatasoista, mistä johtuen eri runouksien mahdollisuuksien miettimisessä ei tarvinnut jäädä spekulatiiviselle tasolle.

Marko Niemi esitteli tekemiään loistavia digirunoja. Hyvin yksinkertaisesta tekstiaineksesta muodostui liikkeen, kirjainkuvioiden, hahmojen ja kirjainten myötä kiehtovia teoksia. Lukutapahtuman muuntuminen ajalliseksi sessioksi (kuten tutkijat Juri Joensuu ja Kristian Blomberg digirunon luentaa kutsuvat) kasvoi tilalliseen mittakaavaan. Niemen runoissa tekstit rakentuvat maailmoiksi hyvin monipuolisesti ja uraauurtavan vapauttavasti. Nykyään hän on keskittynyt yhteistyöhön Miia Toivion kanssa, esimerkiksi permutoiden hänen runojaan ja muuntaen niitä dialogeiksi. Saimmekin Toivion mukaan festariesiintyjiin mikrofoniin yhdistetyn puhelimen kautta, tämä luenta oli yksi illan kohokohdista.

Uuden runouden festivaali oli todella hieno tapahtuma, se jatkui aamuviiteen keskustelullisissa merkeissä, joita monisyiset esitykset ruokkivat. Harvoin pääsee yhtä skarppien ihmisten kanssa pohtimaan runouden sisältöjä ja mahdollisuuksia näin perustavalla tasolla. Runouden merkitysten suhteen uudet runokeinot avaavat ikkunoita moniin taiteisiin ja kutsuvat niitä runouden piiriin. Viime vuosina runous on saanut niin monipuolisia uusia muotoja ja huikaisevia avaruuksia poetiikan suhteen, että tämä tapahtuma pitäisi järjestää paitsi muuallakin kuin Jyväskylässä myös isompana.

....

Loppuun vielä aivan muusta: Nyt kun Päivi Räsänen on saanut 20000 ihmistä eroamaan kirkosta, tuli loppukesän Radio Suomen Uutispuntari-lähetys taas ajankohtaiseksi. Kriitikko Maaria Pääjärvi juttelee tässä kanssani Teemu Laaksosen kipparoimana aiheesta sukupuolineutraali avioliitto.

6 kommenttia:

  1. Se kuinka teksti on sarjakuvaani sijoitettu (kertomukselliseksi) kertonee enemmän minun tavastani lukea kuin mistään muusta.

    En tiedä ehditkö kuulla sitä, mutta Ruumiinkuvien kuvituksesta suurin osa oli tehty de Saden Justinen innoittamana, niillä ei siis ole suoranaista yhteyttä Ruumiita kirjaan.

    BTW, omat aseemiset tekstini ovat paljon velkaa erilaisille animessa/mangassa/manhwassa taustalla näkyville kuvitteellisten yritysten logoille. Visuaalisella puolella Sadun jälkeen suurimmat vaikutteeni saankin Japanilaisesta ja Korealaisesta popkulttuurista.

    Viimeaikoina olen tosin enemmän keskittynyt leikkimään (Joku viisaampi ja taiteellisempi puhuisi kirjainten välien tutkimisesta, mutta minä olen lapsi ja minä "vain" leikin) kirjainten välien kanssa.

    VastaaPoista
  2. En ole ihan varma, kertooko se vain tavastasi lukea Ruumiita-kokoelmaa. Tietysti on selvää että tekemäsi komposition vaikutus on ilmeinen, mutta alkuperäinen teksti oli mulle tuttu jo ennen kuin törmäsin runosarjakuvaasi, mistä johtuen ne rinnastuivat omassa lukukokemuksessani. Korostamasi piirteet tietysti pulpahtavat esille, mutta vaikutusta on mielestäni myös valitulla välineellä, tässä tapauksessa sarjakuvalla.

    VastaaPoista
  3. Jaa, saatat olla oikeassa, minun näkemykseni kirjasta on hivenen toisenlainen kuin muilla.

    Näin yön yli nukuttuani tajusin etten osaa lukea Villen mainiota kirjaa ilman että mietin siihen kuvitusta.

    Ja koska jo kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani huomasin nopeasti tekstin sopivan tekemiini kuviin en oikeastaan ole koskaan voinut lukea sitä sen omilla ehdoilla. Mikä on sääli, sillä pidän kirjasta ja minusta tuntuu että menetän jotain.

    Tuo on aina vaarana kun ottaa jotain jo valmista ja yhdistää sitä omiin projekteihinsa.

    VastaaPoista
  4. Vispon ja grafiikan erosta:

    grafiikka on ainakin minulle pelkkä kuva, jolla ei ole tekstuaalista merkitystä, vispo liittyy runouteen ja sitä kautta tekstiin vaikka teksti siinä olisikin purettu osiin, jotka tuskin edes enää ovat näkyvissä.

    Itselleni töiden lähtökohtana - myös aseemisessa kirjoituksessa - ovat nimenomaan merkitykset: ei se, miltä työ graafisesti näyttää vaan onko se kaunis ja siinä mielessä visuaalinen vaan, mitä se mahdollisesti pitää sisällään, mitä merkityksiä työhön on latautunut. Tokihan voi olla ettei katsoja, lukija, kokija koskaan löydä työstä samoja merkityksiä, mitä itse olen siihen ladannut, mutta mielestäni juuri se onkin kaiken a ja i: miten merkitykset muuttuvat riippuen henkilöstä, joka on kokijana. Omasta mielestäni työni on epäonnistunut, jos siitä herää vain yksi ajatus, joka on vielä sama kuin itselläni. (Yleensä en tahdo selitellä töitäni vaan mielenkiintoisinta on nähdä, miten muut sen kokevat, mitä ajatuksia se herättää...)

    Itse en innostu töiden kauneudesta, koska se johtaa mielestäni ajatuksen pois runous perspektiivistä. "Runous voi olla myös rumaa."

    Kannattaa lukea Tuli&Savusta 1/2010 Geog Huthin kirjoitus visuaalisesta runoudesta.

    Minulle visuaalinen runo näyttäytyy nimenomaan mietiskelyn objektina, johon on latautunut merkityksiä.

    Vaikka suurin osa töistäni onkin digitaalisia, olen tehnyt myös melkoisen paljon myös ihan konkreettista visuaalista runoutta vaikkapa laatikoihin ja pulloihin / käsin paperille - usein jatkotyöstän teoksiani myös digitaaliseen muotoon, koska silloin töihin saa toisenlaisen ulottuvuuden ja kuva on helpompi lähettää särkymättä näyttelyyn. Buryyn olen työstämässä ihan konkreettisiakin teoksia, jotka toivon mukaan kestävät kuljetuksen.

    Kaiken kaikkiaan Jyväskylän tapahtuma oli antoisa ja sen seurauksena syntyivät elämäni ensimmäiset äänirunot, joita voi kuunnella vaikkapa täältä:

    http://unsaleablereturns2.blogspot.com/2010/10/sound-poem-from-visual-poem-kesytetty.html

    tai kotisivuilta.

    VastaaPoista
  5. Vaan sana tuli näköjään väärään paikkaan, pitäisi olla siis:


    "Itselleni töiden lähtökohtana - myös aseemisessa kirjoituksessa - ovat nimenomaan merkitykset: ei se, miltä työ graafisesti näyttää , onko se kaunis ja siinä mielessä visuaalinen vaan, mitä se mahdollisesti pitää sisällään, mitä merkityksiä työhön on latautunut. "

    VastaaPoista
  6. Kiitos selvennyksestä! Grafiikan keinot kiinnostavat minua monelta kantilta ja siksi tein rinnastavan kysymyksen. Moni grafiikaksi määrittyvä työ hengittaa vispon maailmaa ja eri taiteiden erot ovat juuri tässä esimerkissä toisinaan hyvin pieniä, lähinnä lähestymiskysymyksiä.

    Vispon suhteen kiinnostava hahmo kuvataiteen ja performanssin maailmasta on esimerkiksi John Court, lukihäiriöinen brittitaiteilija, jonka lähes koko tuotanto on aseemista kirjoitusta, hän tekee näkyväksi kirjoituksen aktin ja tekstuurin, merkityksiä jotka lähestyvät vispoa kiinnostavasti. Olennaiseksi ulottuvuudeksi hänen töissään tosin nousee visuaalisuuden lisäksi aika.

    http://www.jyvaskyla.fi/taidemuseo/nayttelyt/2008/ag0408

    VastaaPoista