Blogroll

lauantai 25. syyskuuta 2010

Yhteenvetojen aika

Suomalainen kirjallisuus elää aikaa, jota voisi verrata moottoritien liittymän kiihdytyskaistaan. Turun kirjamessut lävähtävät käyntiin viikon päästä ja Helsingin messujen tohina kolkuttelee jo ovella. Isänpäivä kurkistelee messujen jälkeisenä myyntipiikkinä, sitten tuutataan Finlandia-palkintosirkus ilmoille ja koko roska paketoidaan joulun hysteriaan.

Tarvitaan näkyvyyttä, henkilöitymiä, yhteenvetoja, hierarkioita ja ennen kaikkea tuoreita voimia pusertamaan kakofonisen metakan keskeltä lukuelämyksiä ja muiden kustannuksella huomiota saavia teoksia (nyt jos koskaan kannattaisi kirjailijoiden tehdä jotain skandaalinkäryistä saadakseen etumatkaa armottomana ja vailla lepotaukoja käytävään amok-juoksuun).

Kiihdytyskaistan ja konepellin alla murahtelevan moottorin mielikuva syntyy kulttuurijournalismin poikki-ja-pinoon -jutuista, joissa lietsotaan volyymia – näin etenkin Hesarin esikoiskisassa, jossa ei armoa tunneta. "Vielä on aikaa osallistua", lukee esikoiskisakritiikkien kainalossa, ja kirjoja totta tosiaan pusertuukin ilmoille sellaisella tahdilla, että perehtyneetkin puhuvat enimmäkseen teoksista saamistaan mielikuvista. Keskittymiskyky on jo menetetty. Hesarille on toki annettava tunnustus siitä, että se kykenee tänäkin vuonna rutistuksensa tekemään – mutta samalla voi pohtia, että kun teosmassoja luetaan suhteessa kokonaisuuteen, tulee lukutapahtumasta jonkinlainen kollaasi, jossa yksittäiset teokset elävät ja kuolevat kisa-aktin lyhyeen aikajänteeseen ja toisiinsa sidottuna.

Kirjallisuuden syystohinassa painottuu tietenkin markkinointi yli kaiken. Kirjamessujen tragediaksi on muodostunut kirjailijahaastattelut, joissa esitellään uutuusteoksia myynnin lisäämiseksi. Messuvieraan heräteostokset ovat tapahtumien perimmäinen motiivi ja pääuutiset kirjamessuista ovatkin aina kävijämäärissä – eikä kirjallisuuden sisällöissä. Vikaa on tietysti eniten messujen järjestäjissä, jotka eivät kykene hahmottamaan kirjallisuutta kustantamoiden ja isbn-koodien ulkopuolelta. Kirjallisuus, kirjoitettu kieli, typistyy heidän säälittävässä maailmassaan tuotteiksi ja kirjailijapersooniksi.

Paineet erottautumiseen ja yksilöitymiseen ovatkin kovat. Sosiaalinen media on valjastettu käyttöön, ja tällaista tavaraa on mitä luultavimmin tulossa rutkasti lisää. Itsekritiikilläkään ei taida olla niin paljon väliä, kun AD:n maailmankatsomus käskee kirjailijoita marssimaan naama edellä. Kierisin naurussa, jos olisin pisaraakaan kyynisempi.

Tämän saman mekanismin älykkäämpi versio tuli hiljattain vastaan ntamolta, jossa on saatu uskottavan tuntuinen tohina kirjallisuuden uuden sukupolven esiinmarssista. Leevi Lehto on tipoittain lisännyt kiinnostusta parikymppistä Janne Kortteista kohtaan, jonka esikoisen omalaatuisuus ja rajojen rikkominen on ennen teoksen julkaisua jo melkein manifestoitunut mestariteokseksi. Vaikka teos olisikin loistava (mistä ei suinkaan vallitse yksimielisyys tutustumaan päässeiden kesken), on hype kokonaisuudessaan sosiaalisen median suvereenin hallinnan tulosta.

Kirjallisuuden sadonkorjuu rakentuu narratiiviksi, jonka ensimmäinen näytös on pikkuhiljaa päättymässä. Luvassa on vielä käännekohtia ja uutisoinnilla rakentuvia uusia persoonallisuuksia, roppakaupalla lisää mainontaa, ja viimein loppunäytös.

Monet kirjailijat tekevät työtään omistautuen ja vuosien sitoumuksella, joskus henkensä kaupallakin. Osa heistä saavuttaa jotakin perustavaa, loput keskittyvät esittelemään kotiaan naistenlehdissä. Kokonaisuudessa on jotain keinotekoista, joka märkii ympäristöönsä nihilismiä. Mieleen tulee, että olisiko tällaiseen sirkukseen voitu pakottaa Tove Janssonia ilman, että jotain olennaista rikotaan? Olisiko tällaista voitu tehdä Helene Schjerfbeckille? Timo Mukalle tehtiin, ja hän maksoi siitä hengellään.

Milan Kundera kirjoittaa, että vähintä mitä kirjailija voi tehdä, on siivota teoksensa ympäriltä. Hän tarkoittaa, että kirjailija on itse vastuussa siitä, että hän ei sotke persoonallaan teostaan – samaten hän tarkoittaa, että kirjailijan persoona ei ole tärkeä (vaikka hänestä siltä usein tuntuukin). Merkitys on teoksilla. Missä vaiheessa tämä ajatus pääsi kääntymään päälaelleen?

16 kommenttia:

  1. Onneksi on antikvariaatit, niiden kävijäkunta ja pitäjät. Kauan eläköön antikvariaatit!

    VastaaPoista
  2. Ketkä ei oo digannu? Haluaisin polttaa koko kirjan ja leikata kieleni irti

    Jannenne

    VastaaPoista
  3. Hanna: Totta tuokin, mutta tänä vuonna ilmestyneitä lukemisen arvoisia kirjojakin on monta - eikä niitä sieltä antikvariaatista löydä, ainakaan helposti. Kirjallisuudella on suuri merkitys myös ajankohtaistaiteena, varsinkin esseistiikalla - ja varsinkin jos on kiinnostunut kirjallisuuden sisältöä koskevista keskusteluista. Aika raju veto olisi kääntää sille täysin selkänsä (varsinkin asianosaisena), vaikka tunnen tällaisiakin ihmisiä jonkin verran. Viime aikoina olen lukenut Dee Brownin musertavaa teosta Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen sekä vastasuomennettua Gary Snyderin Erämaan opetusta. Ne luovat merkityksiä, jotka asettavat tämän taustatohinan kovaääniseksi, mutta lopulta kovin vähävillaiseksi, hälinäksi. Kirjallisuuden luonteeseen kuuluu hitaus. Paksua (tai hyvää) kirjaa lukee monta päivää, se luo oman todellisuutensa. On jotenkin surullista että tätä hitautta ei osata tuoda esille, vaikka se on koko touhussa arvokkainta.

    Janne: Huh, älä tee mitään hätiköityä. Nimillä ei ole väliä, kun "huhupuheita" mäkin oon enimmäkseen kuullut, mutta eiköhän täsmällisempiä luonnehdintoja ilmesty, kun teos viimein virallisesti julkistetaan - ainakin sitä tullaan lukemaan:)

    VastaaPoista
  4. Ennen vanhaan, en tiedä miten asia tänä päivänä enää on, varsinkin Helsingin antikvariaateista löysi hyvinkin uutukaisteoksia. Keskustan divareihin niitä ilmestyi tasaisin väliajoin, arvatenkin juuri kriitikoiden tuomina. Tällöin hinta oli usein n. kolmannes, tai puolikas uuden kirjan hinnasta. Mutta ei niiden löytäminen tosiaan helppoa ole. Ja tilanne muuttuneen muutenkin jatkuvasti kasvavan nimekemäärän vuoksi; ei kellään ole varaa sellaista uutuushyllyä valikoimissaan, jos onkin putoaa kirjojen hinnat nopeasti.

    Jannennelle: tuo Aksun mainitsema seikka on tosiaan totta ja sekin on jo helkkarin hyvä, että edes luetaan :). Se ei ole kovin itsestäänselvää tänä päivänä, valitettavasti... Puhun kokemuksesta.

    VastaaPoista
  5. joo en ihmettele yhtään. se on aika rankkaa luettavaa. en itekään kestä oikein lukee sitä. ja on onhan siinä ilmiselvät puutteensa. mut niissäkin on bointsinsa.

    se orgaanisyliluonnollisen kehkeytymisprosessin erehtyväisyys/viattomuus-mekanismi ja täydellisen keskeneräisyyden estegetiikka, jonka juuret on nietzscheläisessä Ikuisessa Myönnössä, joka sekin on vain (outoa kyllä) ihan perus kristillinen Ilosanoma halloweennaamarissa. "Iloitkaa aina Herrassa... blöa"

    mä oon keskenkasvuinen sika, eikä mua kannata ottaa niin vakavasti. ku ei se oo se pointti. en mä oo mikään runoilija, eikä kirjallisuus oikeastaan ees kiinnosta mua. mä oon vaan ihan tavallinen lapsi ja mä haluun mennä vaan kotiin. eikä tarkotus oo todellakaan olla loistava, vaan aika perseestä

    Janne

    VastaaPoista
  6. "Milan Kundera kirjoittaa, että vähintä mitä kirjailija voi tehdä, on siivota teoksensa ympäriltä. Hän tarkoittaa, että kirjailija on itse vastuussa siitä, että hän ei sotke persoonallaan teostaan – samaten hän tarkoittaa, että kirjailijan persoona ei ole tärkeä (vaikka hänestä siltä usein tuntuukin). Merkitys on teoksilla. Missä vaiheessa tämä ajatus pääsi kääntymään päälaelleen?"

    Entä jos näkee koko "kirjailijuuden" oikeastaan mahdollisuutena leikkiä Robin Hoodia ja puhaltaa Henkeä tai Universaalia P e r s o o n a l l i s u u t t a (jonka voodooheijaste omatunto/persoonallisuus on) sinne, missä sitä ei ole?

    Ettei kyse ole kirjailijan omasta persoonasta, vaan Jumaluuden Ylimmästä Persoonallisuudesta ja Lähimmäisenrakkaudesta?

    Mun mielestä ajatus, ettei kirjailijan persoonallisuus oo tärkeä, on osa sitä uusrationaalista väkivaltakoneistoa, joka pyrkii tuhoamaan inhimillisen ainoalaatuisuuden ja tekemään ihmisistä pelkkiä Objekteja. Mä en tiedä kuuluuks se sit siihen yliopistolliseen ja käsitteelliseen ajatteluun, että inhimillisyys on jotenkin vähemmän arvokasta kuin suorittaminen.

    Mä haluaisin runouteen ainkain enemmän munaa ja Henkeä ja persoonaa ja sydäntä ja vähemmän siivoutta ja kirjallisuutta ja paperia.

    Tai tää tuntuu vähän siltä ku sanois nuotion ympärillä tanssivalle, että älä tuo esiin sun persoonallisuuttas, koska se ei ole tässä olennaista, vaan itse tanssi, vaikka ne erottamattomasti nivoututuu yhteen ja tuovat synergiassa ilmi toinen toisiaan

    Janne

    VastaaPoista
  7. Juu, ei varmaan Kunderakaan ole sitä mieltä, että rajat olisivat ehdottomia ja kaikki vaihtoehdot poissulkevia. Jouko Turkka kirjoittaa romaaneja, joiden päähenkilö on teatteriohjaaja Jouko Turkka - vaikea siinä on teosta tekijästään erottaa.

    Henkilöivän journalismin ongelma viimeiset 20 vuotta on ollut kuitenkin se, että teoksen attribuionti on ylittänyt teoksen merkityksen. Kunderan ajatuksessa on vissisti pointtia suhteessa siihen muutokseen, jonka kirjallisuus on läpikäynyt henkilöitymisen seurauksena. Parnassoa myydään kirjailijan naamalla ja kolmen aukeaman haastattelulla, jossa puhutaan henkilökohtaisesta elämästä ja juttu kuvitetaan naistenlehtityyliin isoilla lärvikuvilla, joissa rustaajat esittävät kotinsa. Suurin ossa kirjallisuudesta voisi paljon paremmin ilman tällaista pelleilyä. Mäkin saattaisin ehkä lukea jonkun Juha Itkosen kirjoista, jos toi valintamyymälän esiintymiskoulun käynyt reippailija ei tulisi rivien väliin häiritsemään ja muistuttamaan lapsuutensa minäkuvavääristymistä, joihin olen kahdessa eri lehdessä törmännyt, vaikken erityisesti julkkujournalismia seuraakaan.

    VastaaPoista
  8. joo mut tää vaan edelleen kertoo siitä, että kyse on kollektiivisesta deformaatiosta, eikä mistään universaalista, eikä sillä oo mitään tekemistä Taiteen kanssa, vaan politiikan.

    kollektiivisen epäoikeudenmukaisuuden/ulkokultaisuuden äärellä ja siihen reagoidessa unohtuu helposti se kaikkein Olennaisin eli Luomisen välittömyys ihan sellaisenaan ja sinänsä, jonka ei tarvitse todistaa tai kilpailla tai päteä tai mainostaa mitään, koska se on vapaa ja riippumaton jopa omasta riippumattomuudestaan (tai just se nuotionympärystanssi ja lapsenomainen spontaani söhriminen ja lällättely ja hihittely ja paljasjalkainen vipellys ja riemuitseminen)- tullaan taas Robin Hoodiin ja nilsholgerssoninnäkökulmaan ja siihen et:

    niin kuin esim. se Karri Kokon Suomen Kuvalehden juttu musta, joka tuntu tosi kiusalliselta niinku koko julkisuuskin, mutt jos sen takia joku kusihädässä oleva/teini-itse/koulumurhaaja oikeasti lukee sen kirjan ja miettii vähän ennen ku jotain hirveetä taas tapahtuu, niin se huoraaminen on kyl ollu sen arvoista.

    jep :/ en tiedä ansaitseeko tollanen edes noteeraamista. Surullista on vaan se, et tän kulttuurin kollektiivinen jumaluus on just tollasen viheläisen turhuuden Kultasaatana, jonka takana sitte verisesti masturboidaan kissojen ruumiille.

    mut mitä joku pieni paljasjalkainen vipeltäjä välittää jostain vitun pelleistä? mä ainakin aion tästä lähtien vaan mennä sillee dididii ja löytää yhteyden Ikuisuudesta.
    viattomuus on kuolematonta!

    Janne

    VastaaPoista
  9. En nyt tiedä, kaivataanko täällä jotain perustavaa, hienoa jotain (?) julkiseen keskusteluun, valtalehtien kulttuurikirjoitteluun vai minne - mutta paitsi että antikvariaateista todellakin voi löytää uutuusteoksia, varsinkin loppusyksystä, kun uupuneet kriitikot niitä läpikahlattuaan ja varmaan läpitympäännyttyään sinne kantavat - olen niissä päässyt seuraamaan ja joskus osallistumaankin sen tasoisiin keskusteluihin, että pitkän aikaa jälkeenpäin vähän leijailee ilmassa. Sisältöjä en tässä käy erittelemään, mutta yhteistä niille on kenties ollut juuri ajankohtaisuus yhdistettynä pitkään, hitaaseen perspektiiviin. Ja se, että kieli ja kirjallisuus vapaasti sekoittuvat tämän maailman muihinkin ilmiöihin ja tuntuvat todella kantavan merkitystä.
    Se, mitä pelkään, on antikvariaattien hiipuminen, ja se, että korvaavaa keskustelun paikkaa ei sitten enää olisi olemassa.

    Mutta jos siis kaivattu asia oli nimenomaan julkinen keskustelu, on kai turha odottaa kovin sisällyksekästä sellaista. Tämä on tietysti kova kärjistys, mutta esimerkiksi päivälehtien kulttuurikritiikeissä on viimeksi ollut ytyä ja näkemystä silloin, kun yhteiskunnassa on vallinnut konsensus yhteisistä arvoista, tai vaikka kriitikko ja yleisönsä eivät näitä olisi jakaneetkaan, on ollut jotain, mihin peilata. Messuhulina ja pärstäkertoimet heijastavat tasan sitä, mikä on tämän ajan koti, uskonto ja isänmaa. Ja äidinkieli.

    VastaaPoista
  10. Janne, tossa Karrin jutussa ei ollut mitään kiusallista. Se, että puhutaan uusista teoksista ja pohditaan niiden merkitystä on kulttuurin elossa olemisen merkki. Sehän kertoo siitä, että kirjallisuudella on jokin merkitys ihmisille. Tove Janssonin kirjoista on puhuttu yli puoli vuosisataa. Hänen kuolemansa jälkeen homma vähän karkasi, kun muumeja ruvettiin tuotteistamaan, mutta Sofia Jansson, joka valvoo oikeuksia nykyään, on toiminut suht fiksusti pitäen etualalla teoksia ja taka-alalla tuotteistamista ja Tovea ihmisenä. Mä olen saakelin ylpeä, että tuollainen maailman aivan timanttisessa kärjessä oleva kirjailija pystyi pitämään skandaalit ja persoonansa erossa tuotannostaan, vaikka kiinnostusta oli kymmenistä maista. Kyse on paljon myös taiteilijan psyykestä, siitä mistä se rakentuu. Kirjallisen kulttuurin suhteen on esimerkiksi kiusallisen epäolennaista, että Arno Kotro lakkasi juomasta kaljaa jossain vaiheessa ja että hänen mielestään televisio on huono laite. Yhtä kaikki, näistä asioista hän on julkisuutensa rakentanut ja kynnyksenä sinne astumiseen on toiminut pari runokirjaa.

    Hanna, hieno pointti. Tosiaan, mäkin olen vienyt joskus uutuuskirjoja antikvariaatteihin kirjoitettuani niistä kritiikin. On ollut ilahduttavaa kuulla, kun myyjä on sanonut, että tätä kirjaa onkin jo odotettu. Teoksista tulee antikvaareissa joskus pieniä aarteita ja tykkään vietävästi sellaisesta meiningistä, että vakkariasiakkaat tulevat valmiiksi varaamaan jonkin uutuuskirjan sellaisesta kiinnostuttuaan. Tosiaan, sehän tismalleen palvelee kirjallisuuden hitautta!

    VastaaPoista
  11. jep, ei siinä jutussa itsessään, vaan siinä julkisessa kohutun esikoiskirjailijan Roolissa. tai siis ku ei se mikään oikeestaan liity muhun, mä haluisin olla vaan lapsi ja leikkiä muiden lasten kanssa ja tehä hiekkakakkuja. enkä suostu olemaan aikuinen tai vakava(sti otettava) ja ku emmä sitä kirjaa kirjottanu mullistaakseni mitään kirjallisuutta, vaan pysyäkseni hengissä ja että joku ottais mut syliin.

    on elinvoiman merkki, tottakai! mutta tuntuu vaan niin perverssiltä, että lähimmäisenrakkaus pitää osoittaa jollain julkisella temppuradalla. että katsos taitavaa marakattia

    Janne

    VastaaPoista
  12. Emmäkään kiusalliseksi kokisi, jos Karri kirjoittaisi minusta em. sivustolle. Se ensimmäinen kerta kun mä pääsin painettuun sanaan, niin jo oli ingressissä väärä nimi. Se oli kiusallista. Kiusallisinta, ja oireellisinta on, ettei sitä edes korjattu missään. Niinpä Timo Harjun ja Teemu Helteen rinnalla runoutta teki myös Timo Helle. Teemu Harjua sen sijaan ei näkynyt. Ihme kyllä. Silloin solvaus olisi ollut täydellinen.

    VastaaPoista
  13. Joo se oli hyvä ja asiallinen juttu ja mun pitäis olla kiitollinen, että mun kirja ylipäänsä huomataan, mut se julkisuus ei liity muhun mitenkään ja mua ei yhtään kiinnosta kilpailla tai todistaa mitään kenellekään tai saavuttaa jotain asemaa tai nimeä tai paikkaa tai olla kenenkään mielestä loistava tai yhtään mitään muuta ku oma itseni... saati sitten kuunnella valitusta sosiaalisen median suvereenista ja epäeettisestä hallinnasta niin, että se yhdistetään mun kirjaan alentuvaan sävyyn tyyliin:

    "Vaikka teos olisikin loistava (mistä ei suinkaan vallitse yksimielisyys tutustumaan päässeiden kesken), on hype kokonaisuudessaan sosiaalisen median suvereenin hallinnan tulosta."

    koska ei toi pohjimmiltaan liity kirjallisuuteen mitenkään, vaan politiikkaan ja juoruamiseen. tollasen arvottavan argumentaation käyttäminen tuntuu oudon ennakkoasenteelliselta ja mä rupean epäilemään kirjoittajan taustamotiiveja. politiikka ja taide on asioita erikseen

    entä jos se hype on syntynyt yksinkertaisesti siitä, että se mun kirja on oikeasti koskettanut ihmisiä jollain tavalla? koska sen takia mä oon sen kirjottanut, en sen takia, että mä voisin esitellä mun munaa parnassossa

    Janne

    VastaaPoista
  14. Sori Janne, en tarkoittanut astua sun varpaille. Kurjaa, että kannat mun vuodatusta selässäsi.

    Sun teos, sinä ja Leevin tiedote-manifesti ovat eri asioita. Siitä tässä kuviossa juuri on kyse. Leevi kirjoitti omalla arvovallallaan Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -teoksesta mahtipontisesti määreillä: "uuden sukupolven kuiskaus-huuto, joka saattaa vielä tehdä lopun sekä runoudesta että proosasta."

    Se on jumalattoman paljon sanottu, ja on selvää, että tiedotteeseen törmänneet eivät ohita tapausta "yhtenä uusista kirjoista", vaan jonakin, jolle on kulttuurista tilausta, jonakin jota on odotettu.

    Se, että kyseenalaistan sosiaalista mediaa käyttävää markkinointia ja motiiveja sen takana, on vain asian läpinäkyväksi tekemistä. Tässä tapauksessa asia on juuri niin kuin kirjoitin, eli että teoksen saamat siivet perustuivat Leevin sosiaalisen median ja tiedottamisen taitoihin. Tämä todistuu sillä, että syntynynt keskustelu on käyty odotuksista, eikä teoksen sisällöistä, koska jälkimmäistä ei ennen maanantaita ollut saatavilla. Sulkuihin laittama lisäykseni viittaa noihin odotuksiin.

    Tarkoitukseni onkin kiinnittää huomio sinun persoonasi tai teoksesi sijaan mekanismiin, jolla Leevi näennäisen huomaamatta markkinoi ntamon kirjaa erittäin tehokkaasti. Tässä kirjoitusessa ja tuossa mekanismissa tarkoitukseni ei ole tarkastella sinua tai teostasi, vaan nimenomaan Leevin toimintaa taustalla.

    Sitä aikaa, jota elää ei voi valita. Leevi täyttää toiminnallaan ajan vaatimuksia ja on siinä hyvä. Sen sijaan, että hän nöyryyttäisi kirjailijoitaan tuotteistamalla heitä, hän on rakentamassa kokonaista uutta kirjallisuutta - ja tulee samalla markkinoineeksi sitä, itseään ja toimintaansa niillä välineillä ja tavoilla, jotka tässä hetkessä on toimiviksi havaittu.

    VastaaPoista
  15. Kukka nousee maasta talven lopulla; vaatimaton, uusi, hento, kaikkea muuta kuin muodin, kaupan ja politiikan luomus; se nostaa päänsä nurmikon nurkasta, johon aurinko helottaa, on lapsekkaan keltainen, tyyni kuin aamu: kevään ensimmäinen voikukka paljastaa luottavaiset kasvonsa. (W.W.)

    Lalala!

    VastaaPoista
  16. Oi, pidän tästä suuresti. Hienosti kirjoitettu.:)

    VastaaPoista