Blogroll

tiistai 31. elokuuta 2010

Suomalainen American Dream

Olen pitkään pohtinut amerikkalaisen unelman suhdetta idiotismiin. Ja toisaalta idiotismin suhdetta viattomuuteen ja dostojevskilaiseen messiaanisuuteen. Tämä aihe on länsimaisen kulttuurin avainkysymyksiä - mikäli uskomme siihen, että kokonaisia kulttuurikäsityksiä voi psykoanalysoida.

Jotain asettui tänään paikalleen, kun katsoin Yle Areenalta dokumentin Kansalainen Jussila. Saku Pollari vietti vuoden 2003-4 ternimaitokapselimessiaan Petteri Jussilan kanssa. Dokumentin tavoite on ollut kuvata energisen ja yksinkertaisen verkostomarkkinointimiehen elämää arjen tasolla - kuitenkin niin että päähenkilö on saanut rakentaa profiiliaan ja sopia kuvauspäiviksi niitä, jolloin tapahtuu jotain jännää.

Lopputulos on posketon, samanaikaisesti surrealistinen ja lattea, jotain säälittävän ja liikuttavan, naurettavan ja kolossaalisen, väliltä – lyhyesti: kuvaus amerikkalaisen unelman ja idiotismin matkasta suomalaisilla maanteillä BMW-katumaasturilla. Narratiivin tasolla tämä suljettu draama vetää vertoja mille tahansa klassikolle, jopa lattea Welles-nimilaina on motivoitu. Pollarin neroutta kuvaa se, että katsoessani dokumenttia auguurisesti hymyillen jouduin useassa kohtaa pohtimaan omaa elämääni ja valintojani lauseiden ja kohtausten lävistäessä suojaukseni tehden kaikessa mammuttimaisessa typeryydessään kipeää - sarkasmi ei nyt riitä. On suhtauduttava idiotismiin, joka on kulttuurin kokoinen. On oltava idiootti.

Tarinan edistyessä nähdään Jussi Parviainen rakentamassa Jussilan mediakuvaa (sic!). Parviaisen strateginen uskottavuus kytkeytyy lähinnä silmälaseihin ja näyttelevään konsulttireplikointiin. Mediahallintataidot ovat muutamien väläysten perusteella lähinnä höpinää ja tsemppausta, Amerikan tyyliin. Riittaväisäset ja timojutilat kulkevat tämän tarinana mukana - ja omana täydellisen absurdina lisänä 7 päivää -lehden toimittaja, joka mm. yrittää Venetsiassa olemattomalla englanninkielen taidollaan ohjata italialaista kuvaajaa lehden visuaaliseen tyyliin. Tollo tekemässä skuuppia idiootista, mistä nämä ihmiset on keksitty! 7 päivää -todellisuuden tyhjyys ja tyhmyydellä ylpeily nousee dokumentin sivuteemaksi. Lopputulos on niin lähellä pelleilyä, etten ole vieläkään varma, onko Pollarin kamera tallentanut jotakin autenttista, vai onko suhteeni todellisuuteen näin vieraantunut.

Elämä on vaikeaa. Se helpottuu, kun pyrkii siihen mihin tämä maailma meitä kannustaa. Rahan tekemiseen ja dramaattisiin hetkiin, kun ollaan tosissaan (kuten elokuvakohtauksissa ollaan). Niinpä Petteri ja Jutta vievät kameramiehet BMW-kauppaan, josta ostetaan pari uutta autoa, koska se näyttää hyvältä. Se mihin Kubrick käsittääkseni pyrki Eyes Wide Shut -elokuvalla, tulee Pollarin käsissä ja Suomi-otteella todeksi, läpi, fantastiseksi.

Tarinan sisäinen tematiikka on lakonisuudessaan myös eettinen. Neumannit, ilkka-alangot ja benzyskowitczit menettävät hohteensa täydellisesti, kun kamera näyttää heidän todellisuutensa. Niin käy kaikille, joihin Pollarin kamera osuu - paitsi päähenkilö Petteri Jussilalle. Häntä ei voi banalisoida, koska hän on elävä amerikkalainen unelma ja idiootti. Kritiikki ei osu, hänen maailmansa on niin ehyt ja hänen kysymyksenasettelunsa niin yksinkertainen, että sen voi vain joko hyväksyä tai hylätä. Se että koen sen ahdistavaksi ja naurettavaksi on oma ongelmani - sehän kertoo vain vieraantuneisuudestani.

En tosin ole yksin. Susanne Päivärinta murskasi Jussilan kuuluisassa ohjelmassaan. Hän on tarinan superego. Eurooppalainen analyysi amerikkalaisen unelman kulttuurissa. En silti täysin samastu Päivärintaan, en voi uskoa että hän on onnellinen - hän on liiaksi kuin Kurjien komisario Javert. Jussila edustaa tunnetta, hän on väärässä ja typerä. Hän on ihminen, jolla ei ole mitään omaa. Hän on imenyt itseensä sen kaiken, mikä on tämän kulttuurin kuvastoissa ihailtavaa - ja alkanut elää sen mukaan, kyvyttömänä analyysiin, kyseenalaistamiseen, kysymykseen "miksi". Loppu on historiaa. "Elän väärässä ajassa", Jussila kertoo, "mun olisi pitänyt elää antiikissa ja tappaa lohikäärmeitä". Romantiikkakin on kömpelöä, mikä todistaa lumoavan tenhovoimansa viimeistään siinä vaiheessa, kun Jussilla opettaa verkostomarkkinointialaisilleen Parviaisen höpöteesejä. Hänen esikuvansa elintasossa on Kimi Räikkönen ja unelmana kansainvälinen glamour.

Silti tunnen syvää kiitollisuutta Päivärintaa kohtaan. Hän on olemassa, todellinen, journalisti sellaisena kuin olen oppinut tuota ammattia kunnioittamaan. Hän on se kyky punnita, jonka turvin idiotismiakin lopulta voi arvostaa. Ja kuten tragedioissa aina, kohtuuttomimman hinnan Jussilan valinnoista joutuvat maksamaan lapset. Paitsi ilmeisenä asiana päivälehtien toimittajissa myös Pollarissa täytyy olla pahuutta kuvatakseen lapsien kasvoja julkkis-isänsä arkun äärellä.

7 kommenttia:

  1. hieno analyysi

    ehkä vielä voisi miettiä, miksi tarkalleen ottaen juuri tuo hahmo lukuisine toisintoineen vetoaa suhteellisen moniin

    onko kyse mahdollisuudesta tuottaa itsestään juuri noin "yksinkertainen" ihme, vai mahdollisuudesta suorastaan samaistua kaikenlaisen terän puutetta performoivaan jässikkään

    toteatkin, että kyse on kysymyksenasettelun yksinkertaisuudesta jota ei voi enää kumota, mutta tuntuu ettei se selitä koko akvaarion toimintaa ja lumovoimaa, tekeepä vain jussilasta kalan vedessä

    VastaaPoista
  2. Ihmeen täytyy olla oikea sana. Fantastinen ihme ja lapsellinen luottamus. "Me vallataan Eurooppa", "Mä soitan kohta Ben Zyskowiczille", "Mun haave on oma suihkukone ja sä voit päästä samaan". Jussilan substanssi selättää realiteetit ja se tarttuu. Hän on jokamies, joka on päättänyt että ei menestymisen tarvi olla näin vaikeeta. Hän on jokamies, joka ei tunne historiaa eikä usko epäoikeudenmukaisuuteen.

    Visuaalisesti homma on häkellyttävän tarkkaa. Sen välittämiseen tarvitaan dokumenttielokuva ja Saku Pollarin kyky nähdä. Itseruskettavat voiteet, kehonrakennuskilpailuhistoria (kuin suoraan Eric Frommin kirjasta!) - ja puvut, jotka ovat Seppälää, mutta sitä kalleinta sarjaa ja vaatturin muokkaamat. Viimeisenä ja tärkeimpänä tulee tukka, kuten Amerikassa aina. Se on blondattu suomiformaatilla veistokselliseen kitschiin. Olemus on naapurin pojan, joka on saanut perintöä ja nostanut elintasoaan reippaasti, mutta kuitenkin lähiömittakaavassa. Tämä hahmo paljastaa itsensä ensimmäisellä silmäyksellä täydellisesti, eikä vaikutelma muutu, kun hän avaa suunsa ja kertoo arvoistaan ja suunnitelmistaan.

    "Miten luonnehtisit itseäsi", joku toimittaja kysyy dokumentin ehtoopuolella. "Vaatimaton", "rehellinen" jne, Jussila vastaa kuin Oikeiden vastausten kirjasta eikä kukaan usko hetkeäkään että hän puhuu totta. Hän rakentaa ihmettä.

    Ja tietysti se onnistuu. Jos Hakunilan päiväkodin lapset saavat päähänsä, että hiekkalaatikon hiekka pitää vaihtaa ja päättävät siltä seisomalta viedä asian kaupunginjohtajalle asti, he luultavasti onnistuvat, jos kukaan heistä ei epäröi eikä hellitä. Todellisuus kumartaa romantiikalle tilanteissa, jossa päätöksen lopullisuus on kaikille selvä. Se on ihmisyydessä suurinta ja pelottavinta.

    Jussila musertui lopulta realiteetteihin. Päivärinta sanoi hänelle, että nämä sun kapselit on tutkittu ja niissä ei ole mitään. Sä myyt muovipurkissa unelmia ja sen lisäksi sulla on alla vankeustuomio ja rahakin olisi tilien perusteella miinusmerkkistä. Päivärinta sanoi sen, minkä kaikki tiesivät - mutta mittakaava hämmästyttää. Hän tuli murskanneeksi samalla kokonaisen kulttuurin, hänen kysymyksenä pirstaloi poliitikot, viihdenikkarit, lööppilehdistön - ja olennaisimpana sen valtavan massan ihmisiä, jotka olivat kuunnelleet Jussilan ihmettä syrjäkylien auditorioissa ja uskoneet häneen.

    Mitä tästä elämästä jää jäljelle? Miten riipaiseva on se kuva, jossa täysin eksyneet ihmiset saavat elämänsä täyteen ja suunnan itselleen hahmosta, joka kauppaa muovipurkissa unelmaansa. Hahmosta, jossa ei ole mitään vaikuttavaa, joka puhuu kömpelösti ja tyhmästi ja jonka suunnitelmat ovat täydellisen epäuskottavia?

    Jussilassa ei lopulta ole mitään, mikä erottaisi hänet kenestä tahansa lähiökuppilan verkkarimiehestä. Sattuma on valinnut hänet, mutta hän ei usko sattumaan, kuten ei kukaan muukaan hänen asemassaan uskoisi. Kun jollain näistä kavereista onnistaa ja hän heittää nipun viissatasia pöydälle ja sanoo että lähetkö mun kanssa tekemään bisnestä, on vastaus selvä. Loput verkkarimiehet ovat valmiita ja halukkaita jättämään kaiken seuratakseen fortunan reittiä Kimi Räikkösen elämään.

    Ja tässä analyysissä on tärkeää välttää ylimielisyyttä ja elitistisyyttä. Tunnustan jakavani verkkarimiesten romantiikan (sen kohde on vain hieman eri), tunnustan vaikuttuvani heidän välittömyydestään ja suoruudestaan, arvostavani heidän ajatteluaan ja sen välitöntä reflektointia elämän tarkoitukseen. En ole heitä viisaampi.

    VastaaPoista
  3. Minä kyllä vain samastun täysin Päivärintaan. Kokonaisriippumatta, samastun, oli hän onnellinen tahi ei. Ja luulin mä hänen olevan onneton taikka ei.

    VastaaPoista
  4. Romantiikalla on keskeinen paikka mun elämässä, vaikka se ei olisikaan rehellistä. Päivärinnan rooli tässä tarinassa on liian ristiriidaton. Totta kyllä, hänen äänessään on surua, kun hän huomaa ohjelmansa lopussa mitä hän on tehnyt. Totuuden nimissä käytetty valta on moraalisesti aina oikein, mutta kuka tietää mikä on totta?

    VastaaPoista
  5. Mitä sie tarkoitat vieraantumisella tässä:

    "Lopputulos on niin lähellä pelleilyä, etten ole vieläkään varma, onko Pollarin kamera tallentanut jotakin autenttista, vai onko suhteeni todellisuuteen näin vieraantunut."

    VastaaPoista
  6. Pollarin dokumentin maailma on surrealistinen. Se kuvaa julkkiksia ikään kuin "pinnan alta" ja heidän kanssaan työskenteleviä ihmisiä. Se näyttää sellaista todellisuutta, jossa olin aiemmin kuvitellut olevan ajatuksia ja suhteellisuudentajua. Molemmat puuttuu, se mikä tulee näkyväksi on lobotominen tyhjyys. Kimmosasit kavereineen on pelkkiä kuoria, pelkkää fasadia, jota kuvataan suurella aukolla softboxin läpi ja painetaan kiiltävälle paperille. Mä olen ollut siinä lapsenuskossa, että nämä ihmiset pyrkivät johonkin, että heillä on joku tavoite. Pollarin dokumentissa ei päästä edes Fellinin karnevalismiin. Sama päättömyys löytyy kyllä, mutta se on flegmaattista. Paljastuu, että se mitä olin kuvitellut, oli tosiaan vain kuvitelmaa, vieraantuneen ihmisen unennäköä.

    VastaaPoista
  7. Ok. Hämäännyin, koska optimismi tämän asian suhteen olikin siis vieraantuneisuutta (sinun kohdallasi), vieraantuneisuus kun yleensä mielletään nimenomaan tylsistyneisyydeksi, syrjääntyneisyydeksi, nihilismiksi tms.

    VastaaPoista