Nuoren Voiman debyyttirunoilijat

Bellyn Runoputous-illassa esiintyivät Nuoren Voiman Debytoi runoilijana -kilpailun voittajat sekä heidän vastapainokseen pidemmän linjan runoilijoita. Yhteensä 8 esiintyjää, joiden tekstit kasvoivat innostavaksi kokonaisuudeksi ja runokeinojen monimuotoisuuden avautumaksi. Kiinnostavin osuus oli tietysti debytantit, jotka saivatkin ilahtuneen vastaanoton.

Matti Kangaskoski esiintyi ensimmäisenä matkapäiväkirjarunoelmallaan. Lontoo ja Pariisi ja haja-ajatukset muistikirjassa kasvoivat kollaasirunoksi, jonka puitteet pysyivät tuikiperinteisessä nuori mies etsii Eurooppaa -teemassa. Luulen, että runot toimisivat kokolailla paremmin luettuna, sillä kuultuna fraasimaiset lauseet olivat vähän kömpelöitä. Kangaskosken luenta oli myös turhan itsetehosteista, mikä teki tarpeettoman välimatkan ilmaistuun asiaan ja yksinkertaisiin havaintoihin.

Jani Vihijärvi kertoi lukevansa viime vuosisadan runoutta, eikä viisaasti suostunut kontekstoimaan itseään minkäänlaiseen kirjallisuuteen. Hän ilmoitti kirjoittavansa runoja ja aforismeja, eikä mitään muuta. Hänen esityksensä koostui kuudesta numeroidusta runosta, jotka olivat niin tiiviitä, että koko maailma rutistui niiden ympärille. Runoista kuuli, että Vihijärvi kirjoittaa vähän, hänen jokainen sanansa painoi, jokainen välimerkkikin. Lauseissa ei tuntunut olevan mitään tyyliä, ne eivät kosiskelleet eivätkä ehdottaneet, ne todistivat maailman. Runot piirsivät dystooppisen maiseman, jossa yksinäisen ihmisen kokemus on kuin jälki tai muisto jostakin menneestä, kaikille henkilökohtaisesta, jonka kuulleessaan vaistomaisesti tunnistaa, mutta jonka voi vain harvoin tavoittaa. Se oli hyvin kaunista ja se korostui entisestään Vihijärven hahmosta, jolle esiintyminen ei selvästi ole helppoa. Esityksestä jäi mieleeni lause: "Meressä on vielä kaloja." Sen merkitys ei ole runossa lakoninen, vaan siinä yhdistyvät suru ja ihme, kuin meressä elävissä kaloissa ei olisi mitään itsestään selvää. Runoista tuli sellainen tunne, että syvin totuus on mahdollista saavuttaa vain niukkuudessa, harvoilla lyijykynällä raapustetuilla sanoilla, jotka ovat niin kylläisiä merkityksestä, että niiden kirjoittaminen on ponnistus.

Raisa Marjamäki on kielellisen luontevuuden ja monipuolisuuden takia parhaimmillaan suvereeni runoilija, mikä tekee hänestä debytanttina kokolailla kiinnostavan. Hänen runonsa sopivat hyvin lausuttaviksi, koska niissä kuulostaa toistuvan jonkinlainen itse kielessä oleva maailmankuva, joka hahmoontuu siinä sanapurskeessa, joka hänen lukiessaan ryöppyää. Runoihin syntyi luettaessa vellovaa intensiteettiä, ne kulkivat polkua, jota samanaikaisesti raivasivat. Puheellisuus ja foneettisuus kiersivät semantiikan kanssa omituisia reittejä, ja kuroutuivat välillä draamallisen tuntuisiin kohtauksiin. Huomaan, että luonnehdintani on aika vaikeaselkoinen, mikä johtunee siitä, että tekstit ovat täynnään erilaisia kielirekistereitä, jotka kuultuna muodostavat ennemminkin erilaisia vaikutelmia kuin temaattista johdonmukaisuutta.

Viimeisenä debytanttina esiintyi proosarunoja kirjoittava Joni Lanki. Hänen teksteistään tuli radiofeaturemainen fiilis, kuin päiväkirjamerkinnöiksi kirjoitetut päänsisäiset kierrokset olisi tyhjennetty ääninauhalle. Teksteissä oli paljon proosallisuutta, joka korostui kielikuvissa. Runoista hahmoontuvat kokemukset, niiden kirjoittamiseen laukaisseet syyt, jäivät paikoin epäselviksi, vaikka runoja kuulleessa olikin tunne, että ne pyrkisivät määrittelemään jotakin. Viimeisessä runossa fokus oli muita tarkempi, siinä toistui oivaltava lause: tärkeintä on synnyttää eri tupakkarytmi kuin naapurilla. Sen kautta tekstin elinpiiri tuli tarkaksi ja hajanaiset lauseet saivat muissa teksteissä kaipaamaani substanssia.

Debytanttien vastapainoksi kuultiin vakiintuneempia runoilijoita. Sanna Karlström luki runoja uudesta teoksestaan Harry Harlow'n rakkauselämät. Taustatietona hän kertoi, että Harlow oli se tyyppi, joka 50-louvulla teki reesusapinoille psykologisia emokokeita. Eli tutki apinavauvoilla arvostavatko ne keinoemoissa pehmeää syliä ilman ruokaa vai piikikästä syliä, josta saa maitoa. Tämä konteksti tekee runoteoksen maailmasta ja käsitteistöstä hyvin tiiviin, runot ikään kuin toteuttavat ja todistavat määriteltyä teemaa. Alkupuolen runoissa olikin proosallista maisemoivaa kokonaisuuteen motivoituvaa klangia, josta vedin ennenaikaisen johtopäätöksen, että koko teos on predestinoitu. Viimeisessä runossa kuitenkin avautui ikkunoita, se käsitteli mieleltään hajonnutta vanhaa tutkijaa, hänen kunnianhimoaan, elämäntyötä ja rakkautta luopumisesta käsin. Hieno teksti.

Ilpo Tiihonen luki uutta Jumalan sumu -teostaan, joka oli paikoin spekuloivan monologin kuuloinen ja jotenkin ulkokohtainen. Vitsiä väännettiin ja runolliseen reflektioon kerrostettiin suojamuureja. Lopputulemana oli kovin nokkelaa mitallisuudella leikkivää tekstiä, joka tuntui runolliselta pakinoinnilta.

Tiina Lehikoinen luki Turvalliset veistokset -kokoelmastaan muutaman runon, jotka tuntuivat ehyiltä runokuvien kautta menneitä kokemuksia tihentäviltä teksteiltä. Jostain syystä sain vahvan mielikuvan lapsuudesta kertovista runoista, vaikka en nyt muista tarkkaan mitä runot käsittelivät.

Lauri Otonkosken Harmi! -teoksen mietelmämäiset runot päättivät illan. Runot olivat korostetun yksinkertaisia. "Tervetuloa"-säkeillä pohdiskeltiin maailman suuntia ja elämän merktityksiä. "Sellainen pommi" -spekulaatiolla jatkettiin tuumailua rikottaviksi sopivien asioiden suhteen. Taloudellinen aforistinen ilmaisu määritteli tarkkaan puhujan ja puhutellun, muodostaen ehyttä viisauskirjallisuuden mantteliin kääriytyvää tekstiä. Tällainen paljaaksi riisuttu runous kaipaisi havaintoja ja kokemuksellisuutta tullakseen syvemmin kuin toteamisella kuitatuksi.