Blogroll

torstai 16. syyskuuta 2010

Jouni Tikkanen luki Tommy Tabermannin kootut

"Kuolleista pelkkää hyvää", kuuluu sanonta. Tommy Tabermannin kuolema kirvoittikin liikuttavan kiittäviä lausuntoja hänestä ihmisenä ja runoilijana. Symppis tyyppihän Tabermann oli. Näin hänet toisinaan Lauttasaaren Kauniissa kampelassa, joka toimi meidän kummankin kantiksena joku vuosi sitten.

Siitä ei taideta kuitenkaan päästä mihinkään, että Tabermann oli keskinkertainen runoilija ja heikohko poliitikko, jonka rooli rakkauden poeettisena apostolina oli läskisti falski viimeistään hänen kolmannesta kokoelmastaan eteenpäin. Tabermann pahensi asiaa myymällä runojaan sisustuselementeiksi huonekaluliikkeiden printteihin ja sloganeiksi kitschiä huokuviin lahjaesineisiin. Hän teki itsestään runouden Esa Saarisen ja voivotteli sitten kovaan ääneen siitä kummunnutta enimmäkseen aiheellista vittuilua.

Hesarin Kuukausiliitteen Jouni Tikkanen päätti ottaa selvää Tabermannin tuotannosta kirjoittaakseen siitä totuuden, kuten lahjomaton journalisti konsanaan. "Tommy Tabermannia pidettiin imelänä runoilijana, jonka kirjoja sai pilkata lukemattakin. Nyt hän saa uuden mahdollisuuden" kuuluu juhlallinen ingressi, joka antaa ymmärtää että runoilijan tuotannosta olisi jotakin tähdellistä sanottavaa. Harmi vaan, että Tikkasen paukut eivät riittäneet tämän pidemmälle.

Juttu koostuu runoista poimituista kömpelösti taustoitetuista sitaateista, joista Tikkanen on kyhännyt runoilijan elämäntuotannon synopsiksen sekä samaan syssyyn tulkinnut sen kaikille ymmärrettävään muotoon. Juttua lukemalla käy selväksi, että Tikkanen on itse asiassa lukenut vain Tabermannin kootut (Runot 1970–2010) koko tuotannon sijaan ja rakentanut juttunsa mm. teoksen toimittaneen Kaija Valkosen haastattelun ympärille.

Juttunsa lopussa hän pohtii Tabermannin tuotantoa tietoisina valintoina, ikään kuin tuolla runoilijalla olisi ollut jokin strategia (jonka puute on hänen koko onnettomuutensa!): "Olikohan liian kunnianhimoinen tavoite yrittää elää runojensa myynnillä Suomen kokoisessa maassa? Se vaatii kovaa julkaisutahtia ja viihteellistä otetta." Tikkanen kirjoittaa todistaen ontuvalla spekulaatiollaan sielunsa koko yksinkertaisuuden ja summaten lehtiartikkelityyliin ylpeytensä siitä ettei ole perehtynyt aiheeseensa tai käsittänyt siitä mitään.

Jutun tahaton loukkaavuus on tasolla, joka ylittää hyvän maun rajat. On itsestään selvää, että mikäli aikoo piirtää postuumin kaaren taiteilijan tuotannosta, tulisi joko olla vankka käsitys siitä kokonaisuutena tai henkilökohtainen suhde edes johonkin hänen teokseensa. Tällainen Tikkasen pierun tasoinen juttu Suomen laajalevikkisimmässä aikakauslehdessä on ymmärrettävissä ainoastaan ylimielisyyden ja omahyväisyyden tukevan kännin aikaansaannoksena. En minäkään Tabermannia arvosta runoilijana, mutta niin itserakas en ole, että rohkenisin koottujen runojen selaamisella ja runoutta muuten ymmärtämättömänä summata hänen tuotantonsa muutamaan sattumasitaattiin. Kusisin mieluummin vaikka haudalle.

Tabermann edusti runoilijana suuria ikäluokkia ja osallistui nuoruutensa aikana runouden (ja muunkin taiteen) murtumiseen kypsään modernismiin. Hänen kumouksellisuutensa ja avoin eroottisuutensa eli kolmen sukupolven aikana pitkän matkan tuoreudesta eltaantuneisuuteen. Muistan elävästi, miten hänen fyysiset kielikuvansa jäivät 16-vuotiaana aivoihini. Pelkkää fyysistä himoa elänyt neitseellinen ruumiini otti Tabermannin jokaisen sanan todesta. Hän oli ensimmäinen runoilija, joka ei mussuttanut mitään kryptistä potaskaa, säe "kaiken mihin kusemalla yltää" oli kolme vuotta mottonani. Sitten aloin lukea intohimoisemmin ja saada käsitystä kielellisestä ilmaisusta laajemmin, ja Tabermannille kävi vähän kuin Haddawaylle, se vanheni rujosti ja aikaisempien hittienkin tarttuvuus alkoi nuhjaantua.

Yhtä kaikki Tabermannin runoilijan kaari on kiehtova. Hän kirjoitti eroottiset kielikuvat latteuksiksi ja estetisoi groteskin himon turvallisen arkiseksi - ja sitten ulosmittasi statuksensa franchising-tuotteisiin ja eduskuntaan. Se on saavutus, jonka kosketuskohdat profaanin kulttuurin ja suurten ikäluokkien valta-asemien kasvamiseen on kiistaton. Hän on ulkokultaisimpia 60-lukulaisuuden kuvia, disneyhahmoksi muuttunut radikaali - jotain sellaista, josta näen hänen sukupolvensa ja pohjan Suomen poliittisen ilmapiirin muutokselle vasemmistolaisesta oikeistolaiseksi.

Muutos, jonka Tabermann eli ja läpikirjoitti, tapahtui estetiikassa ja koko kulttuurissa ja sitä myöten ihmiskuvassa. Sen palauttaminen koottujen teosten sattumasitaatteihin vie Jouni Tikkasen kynällä koko Kuukausiliitteen uskottavuuden.

11 kommenttia:

  1. hyvä kirjoitus, aksu. ja ihan tän tekstin ansiota oli, että meidän eteisessä on viimein kukkapöytä! kun lähdin dyykkaamaan kuukausiliitettä, tulin takaisin roskikselta huonekalun kanssa. mut ehkä se kk-liitekin vielä löytyy.

    kuitenkin - kuten tuo sun disneyhahmoheitto antaa ymmärtää, tommysta hahmona (runouden mikki hiiri?) ja runoilijana pystys kirjottamaan loistavaa kulttuurijournalismia. mutta ehkä se on esseen paikka. "Muutos, jonka Tabermann eli ja läpikirjoitti, tapahtui estetiikassa ja koko kulttuurissa ja sitä myöten ihmiskuvassa" - - vau.

    ja toiseksi, mua ns. tutkijana vähän rassaa se, että tommyn runoutta käsitellään jonakin tyhjiönä, ikäänkuin tontyyppinen lyriikka palautus ainoastaan t.t:iin. onhan se etenkin myöhemmiltä osin löysää, imelää, eltaantunutta ja kaikkee karseeta, mutta etenkin vanhemmassa tuotannossa vois ottaa ihan vakavasti erilaiset vaikutteet, esim. jonkun kahlil gibranin ja omar khaijamin. myös ne aistillisuuden, rakkauskäsityksen ja sukupuolisuuden eetokset ois sikälikin olennaisia tarttumapintoja, että tommyn kirjat on myyny paljon. joku on niitä kenties lukenutkin, joten se kokemus voi olla tavalla tai toisella relevanttia jollekin ajalle ja jollekin sukupolvelle.

    VastaaPoista
  2. Tabermannin tuotanto profiloituu harvinaisen vahvasti tekijään, mitä vahvistanee lämminhenkisen rupattelevan huuliveikon habitus. Mäkin näen vahvaa tilausta hänen runoutensa sellaisille tulkinnoille, jotka olisivat tekstilähtöisiä - ihan Ezra Poundin hengessä: "huonon arvostelijan erottaa siitä, että hän pitää lähtökohtanaan runoilijaa eikä runoa."

    T.T. ansaitsisi tällaisen katsauksen jo siitä syystä, että hänen tekstinsä kaartuvat niin monelle vuosikymmenelle, ja kuten sanoit, niillä on ollut oma vankka lukijakuntansa. Kiinnostava näkökulma voisi kirjallisten vaikutteiden lisäksi olla mikrokulttuurihistoria, jossa T.T. tulee monipuolisesti vastaanotetuksi.

    VastaaPoista
  3. no ei kai täs sit enää muuta ku aletaan toimittamaan esseekokoelmaa. tai. öh.

    VastaaPoista
  4. Ai heti kokoelmaa? Ketäs siihen pitäisi kutsua kirjoittajiksi - siis meidän lisäksi? Risto Ahti? Gösta Ågren? Raija Pelli?

    VastaaPoista
  5. ja timot hännikäinen & harakka.

    eiköhän tää lista oo tässä.

    VastaaPoista
  6. ei o. haluaisin osallistua ko. kokoelmaan valloittavalla esseelläni "Teemu Helteen ylivoimainen runous". Siinä vertaillaan sitä keskinkertaisuutta allekirjoittaneen tuotantoon ja todetaan, ettei niillä todella ole minkäänlaista yhteyttä.

    VastaaPoista
  7. Luin Tikkasen artikkelin kepein mielin, lyhyin jäntein, sinne tänne silmäillen, hyvässä seurassa; ja on tehtävä se on nolo tunnustus, että minulle sen kepeily kelpasi kuin väärä raha. Kuulun ihmisryhmään (nolo ja vieläpä selittelevä tunnustus), joka ei ole koskaan kehdannut lukea Tabermannia saati kokenut saaneensa tältä jotain tai edes kuuluvansa niihin, joille tämän runot on tarkoitettu, puhumattakaan siitä, että olisi pysähtynyt vakavissaan ihmettelemään todellisuutta jostain Tommy Tabermannin tekstin avaamasta näkökulmasta. Varmasti artikkeli oli suunnattu kaltaisilleni.

    Analyysisi avasi silmän, kiitokset siitä, mutta yhden tässä näkymässä jännittävästi erottuvan yksityiskohdan tahtoisin nostaa esiin: eikö siteeraamasi pohdinta ja siitä abstrahoimasi oletus, että runoilijalla olisi (bisnes)strategia, ole banaaliutensa paljaudessa aidosti liikuttava? Olen näkevinäni tässä hienon tragikoomisen teeman, jonka keskiössä on se latistavan lohdullinen idea, että normikansalaiselle tarjotaan tilaisuus tunnistaa oma (?) minäihanteensa runoilijankin toimintamallista: Tommy se sentään oli itsensä elättävä ammatti-ihminen, vaikka kirjoitti toisarvoisia kirjoja. Tunteitani kuohuttaa se, että tänä aikana, omana aikanani on elänyt sellainen jopa romantiikan henkilöitymäksi kohonnut runoilija, jonka puolustukseksi maan päälehdessä kelpaa otaksuma tämän taiteilijuuden poroporvarillisista motiiveista: oli taannoin Taapermanni, Taapermanni oli runoilija, runoilija, joka (kuten kaikki aikuiset ihmiset, onhan vastakkainasettelujen aika ohi) valistuneen itsekkäästi vastuunsa kantaen ajatteli uraansa ja oli valmis uhraamaan identiteettinsä, runoutensa, sydänverensä, kuolemattoman maineensakin elinkeinon alttarille. Tehkääpä perässä!

    VastaaPoista
  8. [Korjaus: siis silmäni aukesivat; toivon, ettei kyseessä enää tässä vaiheessa ollut kenen tahansa mikä tahansa silmä.]

    VastaaPoista
  9. Timo, naulan kantaan. Kulttuurihistoriasta löytyy tarinoita, joissa taiteilijan työ nähdään pelkistyneen kysyntää vastanneen tuotannon tekemiseksi. "Kaupalliset motiivit" selitetään usein niin, että niiden kautta kerätään rahaa sen todellisen teoksen tekemiseen. Andrei Tarkovski on nusauttanut tähän osuvan huomion: Tämä ajatus on valheellinen jo siksi, että näin työtään perustelevat taiteilijat eivät koskaan tule tehneeksi sitä varsinaista teostaan.

    Mitään "perimmäisiä motiiveja" tai strategiaa ei siksi ole. Ne ovat selitysmalleja. Tabermannin tapauksessa tietoisesti valittu "viihteellinen ote" tuntuu postuumina selityksenä vieläpä loukkaavalta, koska hänen tuotantonsa oli kauttaaltaan niin ehyt ja hän itse uskoi siihen vahvasti.

    Korkeataiteellisen laadun tahraantuminen talousproosaan henkilöityy usein Balzaciin, joka nuorena miehenä toimi romanttisten romaanien haamukirjoittana. Suoltaminen on usein nähty maneerina, josta hän ei päässyt eroon. Ajatus on täysin nurinkurinen! Balzac hioi kymmeniä versioita teksteistään, hän otatti oikolukuvedokset käsikirjoituksistaan leveimmällä marginaalilla, lähetti korjausmerkityt liuskat painoon tehdäkseen seuraavaan oikolukuvedokseen samanlaiset merkinnät jne. Se, että lopputulos on paikoin vuolas ja lavea johtuu hänen punnistusta käsityksestään proosan taiteesta - sitä ei pidä käsittää jäänteenä mistään, se on lopputulos.

    VastaaPoista
  10. Tämä on tosiaan mainio teksti.

    t. tarkkuudentarkkailuyksilö

    VastaaPoista
  11. Laulu elämälle

    Niin kuin sykkii sydän, niin kasvaa ruoho ja kukkivat kukat ja niin pesivät linnut ja päivänpaiste luontoa hyväilee, niin myös vuodet toisiinsa taipuen ja vuodenajat vuosiinsa nojaten totuttelevat tulevaan, kuin tuhannet järvet syleilevät lapsiaan ja tanssii maa taivaalleen ja taivas horisontilleen, niin myös kevät kuolee ja syntyy kesä, ja kun varjoihin vuodenpäivät vaihtaa tuo talvi taimiaan, kylpee viattomana syliin valkeaan kuin lapsi maailmaan.
    Niin myös ihminen itselleen rakentaa, hän itseään vahvistaa ja tilaansa kartoittaa, säntää voitosta voittoon, kuolemasta kuolemaan ja syntymästä syntymään, kuin laskuvesi nousuveteen yhtyäkseen.

    Niin loi jumala vakaan taivaan ja rikkaan maan, iäti laajenevan monikirjoisen ruumiinsa muodokseen, tähdet silmikseen ja meidät kuvakseen, äänensä sävelikseen, ja niin hän sinut uskoi myös luojakseen, onnensa ja työnsä suojakseen.

    Ihminen, eläin, luonto kuin banaanikärpänenkin vahvistavat lakkaamatta elämää, kuten maapallo kiertää radallaan ja laajenevat galaksit kukin tavallaan, niin myös järveistyvät joet syntyvät meriin, soihin ja niittyihin, ja niin olen minä sinusta tullut, ja olet sinä minusta alati muuttunut, kumppaneina ja toistemme jakamattomina osina, toistemme kaltaisina, kuin veljinä ja sisarina, vaimona ja miehenä, maana ja taivaana ja yönä ja päivänä.

    Elämä on männynkävyssä käpy ja sato viljantähkässä, elämä on kirjattu siemenperunan perimään jo kauan ennen hedelmöittymistä, kun lisäät matematiikan ja algebran, saatat luvut maailmankaikkeuden kirjoittaa, sen luonteen tavoittaa.
    Elämä murtaa leipäänsä eteesi, sinut käsittääkseen, sinut sisältääkseen ja aina uudelleen synnyttääkseen. Hän ottaa tahtosi muodokseen, tuskasi painokseen ja onnesi ravinnokseen, sielusi suunnitelmakseen. Niin hän sinua rakastaa ja sinut omistaa kuten omistaa syntymätön lapsi äiti maan vartalon ja vielä määrittelemättömän, pilkkomattoman rakkauden.

    Niin kuin sinäkin rakastat ja sinä myös vihaat, niin sinä menet kuin yöltä aamunkoitto. Ja niin minä olen elämä elämässä ja sinä olet minä; hän, me te ja he! olen musta, olen valkoinen, olen kirjava ja keltainen, olen apilanlehti yksittäinen ja ruusuista puska. Olen kaihoisa tasanko ja kiehtova kukkulaa ja valtamerten vuolaita vesimassoja, maata, mannerta metsää ja tannerta ja taivaat tähtiperheineen, luonto luojineen ja purot maahisineen.

    Minä olen lammen lumpeet ja vuorten kupeet, rauha ja miekkansa terä, niin kuin on sota puutetta ja kasvu viisautta väistämätöntä, olen ajoittaista laskua ja jatkuvaa nousua, hyppysellinen kauneutta ja kourallinen rohkeutta. Me olemme kuolema ja me olemme elämä: Minä, sinä, hän, me, te ja he, ensimmäiset nuotit ihmislapsen luonteen synnylle, itsenäistymisen malttamattomalle poltteelle, luoda ja toteuttaa, uudistaa ja ponnistaa elämälle, ja yhä vain uudelle elämälle, olemme sarastukseen heräävinä versoina jokaiseen hetkeen syntymän pyhyydessä.

    ©®† JKS12.10.10

    VastaaPoista