Jouni Tikkanen luki Tommy Tabermannin kootut

"Kuolleista pelkkää hyvää", kuuluu sanonta. Tommy Tabermannin kuolema kirvoittikin liikuttavan kiittäviä lausuntoja hänestä ihmisenä ja runoilijana. Symppis tyyppihän Tabermann oli. Näin hänet toisinaan Lauttasaaren Kauniissa kampelassa, joka toimi meidän kummankin kantiksena joku vuosi sitten.

Siitä ei taideta kuitenkaan päästä mihinkään, että Tabermann oli keskinkertainen runoilija ja heikohko poliitikko, jonka rooli rakkauden poeettisena apostolina oli läskisti falski viimeistään hänen kolmannesta kokoelmastaan eteenpäin. Tabermann pahensi asiaa myymällä runojaan sisustuselementeiksi huonekaluliikkeiden printteihin ja sloganeiksi kitschiä huokuviin lahjaesineisiin. Hän teki itsestään runouden Esa Saarisen ja voivotteli sitten kovaan ääneen siitä kummunnutta enimmäkseen aiheellista vittuilua.

Hesarin Kuukausiliitteen Jouni Tikkanen päätti ottaa selvää Tabermannin tuotannosta kirjoittaakseen siitä totuuden, kuten lahjomaton journalisti konsanaan. "Tommy Tabermannia pidettiin imelänä runoilijana, jonka kirjoja sai pilkata lukemattakin. Nyt hän saa uuden mahdollisuuden" kuuluu juhlallinen ingressi, joka antaa ymmärtää että runoilijan tuotannosta olisi jotakin tähdellistä sanottavaa. Harmi vaan, että Tikkasen paukut eivät riittäneet tämän pidemmälle.

Juttu koostuu runoista poimituista kömpelösti taustoitetuista sitaateista, joista Tikkanen on kyhännyt runoilijan elämäntuotannon synopsiksen sekä samaan syssyyn tulkinnut sen kaikille ymmärrettävään muotoon. Juttua lukemalla käy selväksi, että Tikkanen on itse asiassa lukenut vain Tabermannin kootut (Runot 1970–2010) koko tuotannon sijaan ja rakentanut juttunsa mm. teoksen toimittaneen Kaija Valkosen haastattelun ympärille.

Juttunsa lopussa hän pohtii Tabermannin tuotantoa tietoisina valintoina, ikään kuin tuolla runoilijalla olisi ollut jokin strategia (jonka puute on hänen koko onnettomuutensa!): "Olikohan liian kunnianhimoinen tavoite yrittää elää runojensa myynnillä Suomen kokoisessa maassa? Se vaatii kovaa julkaisutahtia ja viihteellistä otetta." Tikkanen kirjoittaa todistaen ontuvalla spekulaatiollaan sielunsa koko yksinkertaisuuden ja summaten lehtiartikkelityyliin ylpeytensä siitä ettei ole perehtynyt aiheeseensa tai käsittänyt siitä mitään.

Jutun tahaton loukkaavuus on tasolla, joka ylittää hyvän maun rajat. On itsestään selvää, että mikäli aikoo piirtää postuumin kaaren taiteilijan tuotannosta, tulisi joko olla vankka käsitys siitä kokonaisuutena tai henkilökohtainen suhde edes johonkin hänen teokseensa. Tällainen Tikkasen pierun tasoinen juttu Suomen laajalevikkisimmässä aikakauslehdessä on ymmärrettävissä ainoastaan ylimielisyyden ja omahyväisyyden tukevan kännin aikaansaannoksena. En minäkään Tabermannia arvosta runoilijana, mutta niin itserakas en ole, että rohkenisin koottujen runojen selaamisella ja runoutta muuten ymmärtämättömänä summata hänen tuotantonsa muutamaan sattumasitaattiin. Kusisin mieluummin vaikka haudalle.

Tabermann edusti runoilijana suuria ikäluokkia ja osallistui nuoruutensa aikana runouden (ja muunkin taiteen) murtumiseen kypsään modernismiin. Hänen kumouksellisuutensa ja avoin eroottisuutensa eli kolmen sukupolven aikana pitkän matkan tuoreudesta eltaantuneisuuteen. Muistan elävästi, miten hänen fyysiset kielikuvansa jäivät 16-vuotiaana aivoihini. Pelkkää fyysistä himoa elänyt neitseellinen ruumiini otti Tabermannin jokaisen sanan todesta. Hän oli ensimmäinen runoilija, joka ei mussuttanut mitään kryptistä potaskaa, säe "kaiken mihin kusemalla yltää" oli kolme vuotta mottonani. Sitten aloin lukea intohimoisemmin ja saada käsitystä kielellisestä ilmaisusta laajemmin, ja Tabermannille kävi vähän kuin Haddawaylle, se vanheni rujosti ja aikaisempien hittienkin tarttuvuus alkoi nuhjaantua.

Yhtä kaikki Tabermannin runoilijan kaari on kiehtova. Hän kirjoitti eroottiset kielikuvat latteuksiksi ja estetisoi groteskin himon turvallisen arkiseksi - ja sitten ulosmittasi statuksensa franchising-tuotteisiin ja eduskuntaan. Se on saavutus, jonka kosketuskohdat profaanin kulttuurin ja suurten ikäluokkien valta-asemien kasvamiseen on kiistaton. Hän on ulkokultaisimpia 60-lukulaisuuden kuvia, disneyhahmoksi muuttunut radikaali - jotain sellaista, josta näen hänen sukupolvensa ja pohjan Suomen poliittisen ilmapiirin muutokselle vasemmistolaisesta oikeistolaiseksi.

Muutos, jonka Tabermann eli ja läpikirjoitti, tapahtui estetiikassa ja koko kulttuurissa ja sitä myöten ihmiskuvassa. Sen palauttaminen koottujen teosten sattumasitaatteihin vie Jouni Tikkasen kynällä koko Kuukausiliitteen uskottavuuden.