Blogroll

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Runoilijat kaljalla

Eilen vietettiin Nuoren Voiman Liiton Talvipäivää Helsingin Gloriassa. Porukkaa oli kokoontunut yllättävän vähän paikalle, mikä vähän ihmetytti (luulen että tiedotuspuolella kantsis tehdä jotain. Mäkin sain tietää tapahtumasta sattumalta)

Illan isäntänä toimi Leevi Lehto, joka luki illan aikana myös pari runoa tutulla tyylillään. Eino Leinon Talviyö Maritta Kuulan setin jälkeen oli harvinaisen timakka, Lehto pääsi vapautuneeseen kielen rytmiin, jossa sanat alkoivat elää merkitystensä sijaan osana runonluentaa.

Illan ensimmäinen esiintyjä oli Pauliina Haasjoki, joka luki runojaan Kuupuu -nimen alle kätkeytyvän äänimaisemaa luoneen naisen kanssa. Homma toimi vaikuttavasti. Äänimaisema loi vahvasti tilan, jossa Haasjoen runot - tai lauseet - tapahtuivat. Paitsi kertomuksellisuutta, Haasjoen runoista välittyi hyvin voimakkaasti vääjäämättömyys: sanat lausuttiin jonkun sellaisen äärellä, joka on lopullista. Esitys on parhaita runoesityksiä, joita olen nähnyt. Kirjoitin siitä muistikirjaan tupakalla muutamia määreitä: vitun vahva, määrätietoinen, selvä, kirkas, suora, rohkea, hyvä koheesio.

Seuraavaksi esiintyivät Henriikka Tavi yhdessä Silja Järventaustan kanssa. He lukivat runodialogin, mutta esitys ei tuottanut kahdelle puheelle sellaista jännitettä, joka olisi valaissut tekstejä yhtenäiseksi ajalliseksi kokonaisuudeksi. Tuntuu, etten pysynyt täysin perässä, koska sanat ja repliikit olivat liian abstrakteja.

Sitten oli sirkusakrobaatteja, vaudevilletyyppistä showta, joka oli hyvä väliveto seuraavalle musiikkiesitykselle: Lau Nau ja valokuvataiteilija Susanna Majuri vetäsivät tosi vaikuttavan setin. Lau Nau on nainen ja luupperi -yhdistelmä, jossa yksinkertaisista äänistä kutoutuu todella dramaattinen/draamallinen melodinen äänimaisema. Mä olin ihan myyty. Tunnnelmassa oli jotain elokuvallista ja välitöntä, jota L.N. huokui ympäristöönsä. Vaivattomuutta ja yksinkertaisuutta, joka kasvoi häkellyttävästi yli koleahkon tilan puitteiden. Esitykselle oli leimallista se, että se oli ihan veitsen terällä, avointa ja suojatonta, mikä toi mieleen performanssin. Musiikki ei ollut teknistä, eikä suoritus, vaan se suli läsnäoloksi. Valokuvat ei harmi kyllä toimineet kovin hyvin. Screeni oli liian pieni, liian takana ja tila oli liian valaistu. Niistä tuli siksi rekvisiittaa.

Vikana oli Maritta Kuula, joka synnytti Gloriaan jo vähän bilemeininkiä. Mä en saanut tällä kertaa biiseistä paljoakaan irti.

Kaljanjuontitalkoissa kävin Antti Arnkillin kanssa aikaisemmin vellonutta suomalainen proosa -keskustelua. Tuntuu, että kirjallisuuden sisällöt ja olemus määrittyy tällä hetkellä lähes täysin runouden puitteissa, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että proosa olisi kuollutta. Proosa vaan asettuu kirjallisena ilmaisuna eri puitteisiin. Se, mikä kirjallisuusinstituutioilta näyttää jääneen käsittämättä on runouden laajempi merkitys kirjallisuudelle.

Kaikki merkittävät huomiot kirjallisuudesta (kirjoittamisen opetus, keskustelut) tulee täysin runouden laarista. Tämän hetken runoilijat ovat suurimmaksi osaksi kirjallisuuden opiskelijoita tai tutkijoita tai töissä kirjallisella alalla. Heidän vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen on paitsi iso myös kasvamaan päin.

Tuijottamalla sokeasti kustantamoiden julkaisupolitiikkaa jää täysin huomaamatta se tausta, josta teokset tulevat. Siitä seuraa helposti se, että raskaat organisaatiot jäävät ennen pitkään syrjään siltä kirjallisuuden alueelta, joka on vitaalein ja koko hommaa vahvimmin määrittävä.

5 kommenttia:

  1. Tuskin voi olla liikaa puoliulkopuolisia eli lähes sisäpuolisia katsauksia runotapahtumiin. Siksi on hyvä, että kirjoitat. Ehkä tosin kiinnostavimmat pointit tulevat, ei niinkään esitysten huomioinneistasi, vaan viime kappaleiden kirjallisuuden rakenteita koskevista tuumista.

    Etenkin, jos esitys on parhaita, mitä olet nähnyt, siitä alkaa haluamaan kuulla lisää. Miten niin? Jos vaan luettiin runoa, mikä siinä nyt voi olla erityistä verrattuna siihen, että joskus, jossain muualla, joku ehkä muu lukee jotakin kenties toista runoa?

    Hauskaa tietenkin on, että voin lukiessani tuntea Aleksis Salusjärven läsnäolon Glorian tummilla lattioilla ja penkeillä, punaisiako olivat. Sillä yhtä paljon kuin puhetta tapahtumasta, kirjoituksesi on todistus siitä, että sinä olit paikalla...


    t. tarkkuudentarkkailuyksilö

    VastaaPoista
  2. Heh, tarkkuudentarkkailuyksikkö on hyvä!

    (B)loki-kirja on helposti vähän hämmentävästi paikallolotodistus (tuulta 2m/s SW, näkyvyys hyvä, runoja ilmassa). Mietin, että tapahtumista voisi olla kiinnostava kirjoittaa tämän lisäksi luonnehdintoja. Pureutuvammalla otteella voisi tiristää myös merkityksiä, mutta se vaatisi tarkempia huomioita. Vetoan siis lahjattomuuteeni tältä osin.

    Sotkeakseni Tarkkuudentarkkailuyksikön objektiivisuutta lisään hänen esseestään poimimani ajatuksen: Taide on parhaimmillaan silloin, kun sen äärellä oleva ihminen on parhaimmillaan.

    "parhaimpia runoesityksiä joita olen nähnyt" kytkeytyy tähän. Olen ponnistellut epämääräisissä journalistisen tekstintuottamisen soissa ja samanaikaisesti kirjaillut proosakatkelmia tuntien riittämättömyytä. Kaikille asiaan sotkeutuneille tilanne lienee tuttu.

    Otin bussin keskustaan ja sekavat ajatukset päässäni astuin Gloriaan. Sieltä kuului lauseita, vakaita lauseita. Lava, jolta ne tulivat, oli dramaattisessa valossa ja runonlukijan vieressä oli pöytä, jolla oli kaikenmaailman ääniä tuottavia esineitä, joita käytteli tottuneesti nuorehko nainen. Runoja luki P.H., joka artikuloi konkreettiset säkeensä, jotka olivat suureksi osaksi havaintoja ja jotka kasvoivat tilaan ja tilassa, johon olin juuri tullut.

    Olin parhaimmillani. Runous, jota kuulin, ei ollut tekemisissä aikaisemman turhautumiseni kanssa. Kieli ei ollut virkkeitä, sameutta, inflaation syömää kirjainmerta. Se tuli suoraan kaikesta läpi.

    VastaaPoista
  3. Vai vielä yksikkö...

    ... mutta täähän toimii, heti tulee tarkkaa kokemuskerrontaa runoesityksestä, kun vähän koputtaa! Ehkä sen tajuaminen, että jostakin tapahtumasta kertoakseen täytyy kertoa (piilevästi eli ei) itsestään sen kokijana... tai en tiedä, tässä se oli hyvä.

    Pureutuvampi ote ja tarkemmat huomiot on toinen tärkeä suunta. Niilä sen kokijuutensa saa ehkä myös piileväksi - ei siis poistettua, vaan pois tieltä... Kenties.

    Mutta älä nyt kaikille kerro mitä mun keskeneräisissä esseissä lukee! Ei se ole vieläkään valmis. Jääks siihen sitten jotain luettavaa valmiina, kun tärkeimmät jutut on jo paljastettu, mitä?!?

    VastaaPoista
  4. :) Arvon yksilö (pahoittelut yksikköön sotkemisen kanssa) - taide tapahtuu kokijassa, se on kokemus. Diletanttisessa taiteen kokemisessa onkin turvallisinta kertoa niistä muutoksista, joita taide kokijassa saa aikaan. Professioanaalisessa taiteesta kirjoittamisessa voi yleistää: teoksen vaikutukset normaaliin keskimittaiseen ihmiseen ovat nämä. Joku muu kertoisi sitten suoraan niistä piirteistä, joita teos kokijalleen mahdollistaa.

    Ja tosiaan (toiset pahoittelut), taisin möläyttää julkaisemattomasta tekstistäsi yhden johtolauseen. Tää on just se syy miks mulle ei kannata kertoo/näyttää mitään.

    VastaaPoista
  5. Ei tarvetta pahoillaanoloon. Kai mulla joku muukin lause siinä tekstissä oli... Voi olla, että ihan lähiaikoina joudun näyttämään sulle vielä paljonkin kaikkea.

    En oo vakuuttunut diletantti-pro -vastakkainasettelun tarpeellisuudesta (omassa katsannossani), vaikka se onkin tehokas. Ammattilaisuus on jotenkin täysin etäinen kysymys, vaikka sen kanssa joutuukin tekemisiin. Emmätiiä, tää on ihan turha kommentti. Tarkkuus on menetetty.

    VastaaPoista