Runoilijat kaljalla

Eilen vietettiin Nuoren Voiman Liiton Talvipäivää Helsingin Gloriassa. Porukkaa oli kokoontunut yllättävän vähän paikalle, mikä vähän ihmetytti (luulen että tiedotuspuolella kantsis tehdä jotain. Mäkin sain tietää tapahtumasta sattumalta)

Illan isäntänä toimi Leevi Lehto, joka luki illan aikana myös pari runoa tutulla tyylillään. Eino Leinon Talviyö Maritta Kuulan setin jälkeen oli harvinaisen timakka, Lehto pääsi vapautuneeseen kielen rytmiin, jossa sanat alkoivat elää merkitystensä sijaan osana runonluentaa.

Illan ensimmäinen esiintyjä oli Pauliina Haasjoki, joka luki runojaan Kuupuu -nimen alle kätkeytyvän äänimaisemaa luoneen naisen kanssa. Homma toimi vaikuttavasti. Äänimaisema loi vahvasti tilan, jossa Haasjoen runot - tai lauseet - tapahtuivat. Paitsi kertomuksellisuutta, Haasjoen runoista välittyi hyvin voimakkaasti vääjäämättömyys: sanat lausuttiin jonkun sellaisen äärellä, joka on lopullista. Esitys on parhaita runoesityksiä, joita olen nähnyt. Kirjoitin siitä muistikirjaan tupakalla muutamia määreitä: vitun vahva, määrätietoinen, selvä, kirkas, suora, rohkea, hyvä koheesio.

Seuraavaksi esiintyivät Henriikka Tavi yhdessä Silja Järventaustan kanssa. He lukivat runodialogin, mutta esitys ei tuottanut kahdelle puheelle sellaista jännitettä, joka olisi valaissut tekstejä yhtenäiseksi ajalliseksi kokonaisuudeksi. Tuntuu, etten pysynyt täysin perässä, koska sanat ja repliikit olivat liian abstrakteja.

Sitten oli sirkusakrobaatteja, vaudevilletyyppistä showta, joka oli hyvä väliveto seuraavalle musiikkiesitykselle: Lau Nau ja valokuvataiteilija Susanna Majuri vetäsivät tosi vaikuttavan setin. Lau Nau on nainen ja luupperi -yhdistelmä, jossa yksinkertaisista äänistä kutoutuu todella dramaattinen/draamallinen melodinen äänimaisema. Mä olin ihan myyty. Tunnnelmassa oli jotain elokuvallista ja välitöntä, jota L.N. huokui ympäristöönsä. Vaivattomuutta ja yksinkertaisuutta, joka kasvoi häkellyttävästi yli koleahkon tilan puitteiden. Esitykselle oli leimallista se, että se oli ihan veitsen terällä, avointa ja suojatonta, mikä toi mieleen performanssin. Musiikki ei ollut teknistä, eikä suoritus, vaan se suli läsnäoloksi. Valokuvat ei harmi kyllä toimineet kovin hyvin. Screeni oli liian pieni, liian takana ja tila oli liian valaistu. Niistä tuli siksi rekvisiittaa.

Vikana oli Maritta Kuula, joka synnytti Gloriaan jo vähän bilemeininkiä. Mä en saanut tällä kertaa biiseistä paljoakaan irti.

Kaljanjuontitalkoissa kävin Antti Arnkillin kanssa aikaisemmin vellonutta suomalainen proosa -keskustelua. Tuntuu, että kirjallisuuden sisällöt ja olemus määrittyy tällä hetkellä lähes täysin runouden puitteissa, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että proosa olisi kuollutta. Proosa vaan asettuu kirjallisena ilmaisuna eri puitteisiin. Se, mikä kirjallisuusinstituutioilta näyttää jääneen käsittämättä on runouden laajempi merkitys kirjallisuudelle.

Kaikki merkittävät huomiot kirjallisuudesta (kirjoittamisen opetus, keskustelut) tulee täysin runouden laarista. Tämän hetken runoilijat ovat suurimmaksi osaksi kirjallisuuden opiskelijoita tai tutkijoita tai töissä kirjallisella alalla. Heidän vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen on paitsi iso myös kasvamaan päin.

Tuijottamalla sokeasti kustantamoiden julkaisupolitiikkaa jää täysin huomaamatta se tausta, josta teokset tulevat. Siitä seuraa helposti se, että raskaat organisaatiot jäävät ennen pitkään syrjään siltä kirjallisuuden alueelta, joka on vitaalein ja koko hommaa vahvimmin määrittävä.