Blogroll

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Kantokorven kritiikki Texas-sakset -teoksesta

Mervi Kantokorpi kirjoittaa oivallisesti Harry Salmenniemen uudesta teoksesta Texas, sakset
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Runo+leikkelee+yhteiskunnan+auki/HS20100228SI1KU02025

Kritiikistä aukeaa ikkunoita, joita on syytä laajentaa nykyrunouteen yleisemmin. Tämä tekstini ei siis koske Salmenniemen kirjaa moneltakaan osin, vaan Kantokorven kritiikistä syntyneitä ajatuksia.

Keskeislyyrisen minän katoaminen ja hakukoneorkestraatio on luonut runouteen kokeellisuutta, jossa tekijän huomio kiinnittyy tekstuaaliseen todellisuuteen ja konteksteihin. Luetuksi ja ilmaistuksi tulee siten yhä useammin käsitteellistä sisältöä. Jippo on siinä, että tosilauseet ("Luovuus tarkoittaa keskeneräisyyteen suostumista") ja tunnustukset ("mä haluun survoa sut jäykällä elimellä") kääntävät affektiot ja oivallukset osaksi käsitteellistä tekstin tuottamisen tilaa.

Saamme siten luettavaksi vaikkapa "flarfia", tarkoituksellisesti huonoa tekstiä ironian nimissä. Älykkyys luo suojaverhon eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää. Toisaalta runoilijoiden kiinnostus epäkohtiin ja sentimentaalisuuteen on turvallisen välimatkan päässä jotta siitä voi kirjoittaa suoraan kuin Saarikoski.

Esiin nouseekin muutamia näkökulmia, jotka tuntuvat ainakin minusta ristiriitaisilta:

1) Eklektinen postmodernismi
Teksti koostetaan mistä tahansa tekstuaalisesta massasta jonkun logiikan mukaan. Lukijan tehtävä on löytää logiikka ja suhtautua lopputulokseen. Ongelmaksi tässä muodostuu esim. se, että ihmisten heikkouksista tehdään estetiikkaa vaikkapa kokoamalla kännissä nettiin vuodatettujen sieluntuntojen lauseita. Se on tietysti kurjaa kieltä, mutta paljasta ja siis kiinnostavaa.

Runoilijan motiivi on flarfissa tietoinen banaalius, se voi myös olla näennäinen piittaamattomuus "hurjuus". Sitaatit siksi, että tämä on vain näennäistä. Rankkaa kamaa on helppo koota aineistoksi kun se tehdään tietoisesti tyylikeinona. Tarantinon surkeat elokuvat ovat tämän selvin todiste. Ninjat voivat puhua huonoa dialogia ja estetisoida väkivaltaa groteskiuteen asti, koska se tehdään eklektisenä postmodernina kommenttina. Kysymys kuuluu: mihin tällaisia kommentteja tarvitaan ja onko niistä edes periaatteessa mahdollista kummuta mitään hyvää?

2) Poliittisuus
Hakukonerunoudessa korostuu aineiston kokoamisen motiivi. Miksi on olennaista koota aineistoa läskin ihmisen itseinhosta, yksityiskohtia nussimisesta tai tilastoja pahoinpitelyjen uhreista?

Vaikka touhu tapahtuu usein esteettisen kielen löytämisen nimissä, on näiden pikkuoksennusten tuottama maailmankuva yhtä kaikki poliittinen. Maailmassa on virhe ja täällä ollaan onnettomia, se tuottaa tällaisia lauseita ja tällaista kärsimystä. Kokoamalla muualta haalittua tekstiaineistoa kokonaisuudeksi luodaan poliittista maailmankuvaa - poliittista siksi, että tekstien viitekehys on kerta toisensa jälkeen yhteiskunnallinen.

Pidän tätä arvelluttavana siksi, että runoilijat itse eivät tunnu sitoutuvan poliittiseen maailmankuvaansa. He tekeytyvät ikään kuin sivustakatsojiksi luomalleen maailmalle. Se tuntuu vastuunpakoilulta.

Ironisuudestaan huolimatta tekstien viesti on harvoin ihmisvihainen, "huonoutensa" myötä ne kiinnittävät lukijan huomion moraaliin, vaikka esiintyvätkin kevyesti päällenauravina. Se tuntuu usein epärehelliseltä. Ihmisten kurjuudestaan suoltamille tyhmyyksille nauraminen on sen sijaan pelkästään vastenmielistä.

3 kommenttia:

  1. Kiinnitin huomiota kahteen kohtaan:


    "Toisaalta runoilijoiden kiinnostus epäkohtiin ja sentimentaalisuuteen on turvallisen välimatkan päässä jotta siitä voi kirjoittaa suoraan"

    Tässä voi olla kyse myös siitä, että runoilijoiden kiinnostus näyttää olevan turvallisen välimatkan päässä "epäkohdista", sillä materiaali ei ole henkilökohtaista. Silti, tapauksesta riippuen, tekstistä ja runoilijasta riippuen, etäisyys "epäkohtiin" voi olla olematon, tai kivuliaan suuri

    Siksipä kaipaisin lähilukuesimerkkejä aiheesta - jos sellainen sua kiinnostaa ja ehdit ruotia jotakin, valitsemaasi esimerkkiä...


    "Pidän tätä arvelluttavana siksi, että runoilijat itse eivät tunnu sitoutuvan poliittiseen maailmankuvaansa. He tekeytyvät ikään kuin sivustakatsojiksi luomalleen maailmalle."

    Tämä on vähän sama kysymys kuin edellinen, mutta nyt laajemmassa mielessä - edellisessä huomiossasi, jonka lainasin, kyse oli henkilökohtaisuuden puutteesta, tässä taas yhteiskunnallisuuden (tms. "eriskunnallisuuden", kuten sanoi kai Sampo Vesterisen kaveri) puutteesta.

    Erittäinkin tästä jälkimmäisestä poliittisuuden kysymyksestä kaipaisin tarkempaa luentaa - missä runossa/runokirjassa tämä ongelma tulee esiin ja miten? Jne.

    VastaaPoista
  2. Täsmällisiä kysymyksiä, joihin on hankala vastata täsmällisesi, johtuen siitä, että pohdiskeluni perustuvat hajanaisten käytännön esimerkkien lisäksi suurimmaksi osaksi keskusteluihin kokeellisen runouden poetiikasta.

    Yksi teksti, jota olen paljon miettinyt, on Teemu Mannisen hieno "Mä rakstan sua" (en muista tarkkaa nimeä), jossa pikkkutytön suulla aukeaa huima luottamus sanoihin, juuri ja juuri kirjoitustaitoisen ihmisen vastustamaton tunteenpurkaus. Se on eristetty ympäristöstään runoksi, sen kieli on paljastettu, koska kirjoittaja ja kirjoituksen kohde ovat piilotettu. Tekstin lukutavat kuitenkin määrittyvät paljolti sen kontekstista. Tässä tapauksessa etäisyys, jos sellaista olisi, voisi helposti paljastaa kirjoittajan typeryyttä, tehdä ponnistukset tunteenilmaukseen säälittävän näköisiksi. Runon sentimentaalisuus on vältettävissä vain sillä, että lukiessa runoympäristö (copy/paste) luo mielikuvan niin nuoresta ihmisestä, että häntä olisi vaikea pitää sentimentaalisena. Asiasta voi siis tämän runon puitteissa turvallisen välimatkan johdosta kirjoittaa suoraan.

    Yksi esimerkki yhteiskunnallisuudesta tulee mieleen, kun sun kanssa nelisen vuotta sitten valvottiin ja katsottiin mtv3:n tekstiviestichattia. Me kerättiin aineistoa hakukonetyyliin ja eristettiin kieltä, joka oli mun mielestä hirmu ilmaisuvoimaista. Aika nopeassa tahdissa hommasta kertyi aineistoa, joka peräkkäisinä lauseina oli paljolti koomista. Samalla siitä kävi ilmi se ahdistus, joka ihmistä kalvaa, kun hänen ehkä ainoa kontakti muuhun maailmaan on televisioruudulle lähetetty lyhyt merkkijono keskellä yötä.

    Tällaisesta aineistosta olisi helposti koottavissa runoteos, mutta se olisi poliittinen teos - varsinkin jos se keskittyisi tekstiviestien takaa loimottavaan ahdistukseen. Flarfin nimissä se menisi samaan rahaan sopivalla modauksella ironiasta. Tässä tapauksessa alkuperäinen media tekee yhteiskunnallisen viitekehyksen, josta kerätty materiaali julkisesti luettavaksi on vaikea nähdä muuna kuin poliittisen motiivin laukaisemana. Jos lopputulos olisi kainalopierua, se olisi homman väistelyä, ja mun moraalin mukaan halpahintaista ... ts. tämmöisiä fiiliksiä hommasta tuli, en tiedä muistatko koko juttua.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tarkennuksista - jotain valotusta tuo jo toi. Muistan toki tuon televisioyön! En ollut ajatellut sitä pitkään aikaan. Olen samaa mieltä, että jos kyseisenlaista materiaalia julkistaisi, täytyisi motiivit ja vaikutelmat punnita tarkkaan.

    Väsynyt pää ei ajattele nyt muuta.

    0

    +

    Nauru hulluutena.

    VastaaPoista