Pari sanaa julkisesta taiteesta

Pekka Jylhä teki Kaivariin Odotus-vitsiteoksen kiillotetusta pronssista, jonka vastaanotto ja tolkuttomat luonnehdinnat lehdissä koettelivat uskoani ihmiskuntaan. Teknisesti heikkotasoinen esittävä ja vieläpä kömpelö teos uskomattoman kehnolla symboliikalla aplodeerattiin kaupunkikuvan osaksi samaan tyyliin kuin tarjoilijan aivastamat limpit olisi kiitetty annokseen kuuluviksi.

Otso Kantokorpi (muutamien aika lailla heikompien julkisen taiteen blogipostausten lomassa) kirjoitti kuitenkin vapauttavasti ja rehellisesti osuvan analyysin, jota lukiessa tunsin suunnatonta huojennusta ja helpotusta, jopa kiitollisuutta. Ehdotukseni Helsingin kaupungille onkin, että Kantokorvelta pyydetään lupa jutun kiveen hakkaamiseen, joka liitetään Odotus-teoksen pysyväksi kiinteäksi osaksi. Teko olisi sikälikin tärkeä, että se osoittaisi mitkä mahdollisuudet kritiikillä on nostaa taidetta aikana, jona se rypee vastaanottonsa kanssa täydellisessä yhdentekevyydessä ja näköalattomuudessa.

Jylhän puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että materiaalivalintana klassinen pronssi on nykyään edistyksellinen. Se kestää säätä ja aikaa - huolimatta siitä, että tällä teoksella on kiinteät kulut, sillä se pitää tavan takaa kiillottaa ja sisään ujutettu lamppu vaihtaa - sekä onttoon teokseen arvatenkin ilmestyvät tupakantumpit ja muut roskat tyhjentää.

Toissa talvena tein juttuprojektia Jyväskylän julkisesta taiteesta. Kiersin parin viikon aikana kaupungin jokaisen julkisen teoksen. Kiinnitin huomiota siihen, miten nuorta Jyväskylän julkinen taide keskimäärin on ja miten käsittämättömän heikko nykytaiteilijoiden materiaalitaju on. Suuri osa teoksista oli ilmestynyt vähän kuin vahingossa katujen varrelle ja otettu sitten osaksi kaupunkikuvaa.

Aihetta taustoittaessani kysyinkin Jyväskylän yhdyskuntatekniikan rakennuttajahortonomi Leena Rapolta seuraavaa: "Huippuvuonna 2002 pystytettiin julkinen taideteos joka 52. päivä. Tällainen tahti voi aiheuttaa vauhtisokeutta. Miten taidehankintojen onnistumista analysoidaan?"

Hän vastasi: "Tarvitseeko sitä analysoida? Taiteen tehtävä lienee herättää tuntemuksia, saada kokemaan ja tuntemaan jotain. Jokainen kokee ja tuntee tavallaan. Palautetta tulee yhdyskuntatekniikalle varsin vähän. Yleensä palaute liittyy pääsääntöisesti patsaiden kuntoon tai kunnostustoiveisiin."

Eli suomeksi: kun teos on pystytetty, se on sillä hyvä. Eikä sen onnistuneisuutta tarvitse sen enempää pohtia. Julkista taidetta on hyvä olla, koska niin yleisesti on totuttu ajattelemaan. Sisältöpuoli ja esteettiset kysymykset ovat sen sijaan yhdentekeviä. Tämä myös näkyy Jyväskylässä ja muissakin kaupungeissa järkyttävällä tavalla. Mitään muuta taidetta tai taiteen lajia tuskin tehdään vastaavalla tavalla vailla lähes mitään laadullisia kriteerejä. Julkinen taide on monelta osin pakkopullaa, joka suhteessa infraan on niin halpaa, ettei siitä tarvitse piitata.

Hämmästyttävin juttu koko oopperassa on kuitenkin nykykuvataiteilijoiden lähes täydellinen materiaalitajun puute. Ennen pitkää se saattaa johtaa jopa onnettomuuteen jalankulkijan jäädessä romahtavan teoksen alle. Julkiset teokset pyrkivät usein näyttävyyteen - kohoten esimerkiksi useiden metrien korkeuteen. Taiteilijat käyttävät enenevässä määrin materiaaleja, kuten pelti tai rauta ja liittävät niitä toisiinsa huterilla juotos- tai hitsaussaumoilla. Mobileissa kymmenien kilojen ulokkeet saattavat uhmata painvoimaa vain satunnaisen laakerin kestävyydellä.

Pahin ongelma on kuitenkin julkisen taiteen "pysyvyys". Niitä puretaan vain harvoin, ne on ajateltu osaksi pysyvää kaupunkikuvaa. Esimerkiksi Jyväskylän Rantaraitilla on huonekaluputkesta tai paksummasta ontosta rautaputkesta väkerrettyjä teoksia, joista näkyy jo kantavissa rakenteissa korroosion jäljet muutaman vuoden jälkeen. Taiteilijat kuvittelevat, että primer-maalit (tai sinkkikerros raudan päällä) ovat ikuisia. Todellisuudessa ne alkavat hilseillä jo vuodessa ja säilyttävät sen jälkeen kosteuden raudan pinnalla. Teoksien huoltamisen tulisi siten olla jokavuotinen projekti, mihin tietenkään millään kaupungilla ei ole varaa. Kultauskin tulisi halvemmaksi. Lopputulos on kammottava. Esteettisesti hilseilevät maalit ja ruostevalumat ovat ehtaa Neuvostoliittoa. Satojen kilojen massat tällaisella hapertuvalla perustalla taas tulevat ryminällä alas sopivassa syysmyrskyssä.

Tämä kaikki tietysti kertoo julkisen taiteen nykymerkityksestä: yhdentekevää kaupungin asukkaille, yhdentekevää kunnallistekniikalle, mutta taiteilijoille tärkeä mahdollisuus työnsä opetteluun ja erilaisiin materiaalikokeiluihin.