Yhtymän primus motor Harri Hertell esitteli aluksi HPC:n runoilijayhteisöksi, joka järjestää Poetry Jam -klubia: "Esitykset kattavat esimerkiksi taide-räppiä, puhemusiikkia sekä julkaisseiden ja julkaisemattomien runoilijoiden esiintymisiä. Olennainen seikka on myös jamien open mic -sessiot. Toiminta pyrkii olemaan ylipäätään kaikin puolin avointa", hän kertoi.
Olen itse ollut hieman varautunut HPC:n englanninkielisestä viihdepaketti-alluusioita sisältävästä terminologiasta, joka pukee runoutta streetwise-pöksyihin. Toisaalta se on tuonut runouteen uusia kiinnostavia kytköksiä, mikä tietenkin on pelkästään mahtava juttu. Pidän myös ajatuksesta, että tekstit ovat esityksille jollain tavoin alisteisia, eli että runouden auditiivista ja foneettista puolta tuodaan esille.
Esitykset aloitti Juho Nieminen kertomalla saaneensa samana päivänä postissa kustannussopimusluonnoksen. Tulevan esikoisrunoilijan tekstit olivat monin tavoin aika perinteistä havaintoon perustuvaa kuvarunoutta. Aiheina esimerkiksi kevään saapuminen tai sadepäivä kaupungilla. Ne toivat eteen hyvin 90-lukumaista keskeislyyristä sielunmaisemaa.
Vastinpareiksi asettuivat temaattisesti näkyvimmin kaupunki ja luonto, josta jälkimmäisen havainnot muistuttivat hetkittäin Hans Lidmanin klassikkonovelleja. Niemisen säkeissä oli yhtä kaikki tarkkoja havaintoja, jotka avasivat paikoin hienoja kiteytyneitä maailmankuvia. Ne korostuivat levollisessa luennassa, jossa esiintyjä ja säkeet tuntuivat yhdistyvän.
Runoissa oli myös selvä paikallistava ja ajallistava Helsinki-kytkös runominän asettuessa romanttisesti maisemaan. Tämä piirre toistui oikeastaan jollain tavoin kaikissa muissakin esityksissä. Se aiheuttaa ainakin minulle vierastamista, sillä en pysty identifioitumaan Tää on mun stadi -ajatukseen vaikka maisemasta olenkin. En ylipäätään usko tällaisiin sukupolvikokemuksiin kovin vahvasti. Niemisen esitys oli yhtä kaikki kiintoisa, tulevan kirjan luen, jos eteen tulee.
Juho 6 riimitteli esityksessään puolinasaalista puhemusiikkia, räppiä ilman biittiä. Runoelmat olivat tarinoivaa vähän ruikuttavaa minä-maailmaa, jonka sielunmaisemaksi maalautui intonaation perusteella Myllypuron Esson parkkipaikan moporinki.
Laajempi konteksti nojautuu Suomi-räpin uuteen aaltoon, jossa Julma Henri, Asa, Jontti & Shaka ym. ovat tuoneet aggressiiviset terveisensä syrjäytymisestä. Koko ilmiö on monin tavoin kiinnostava juurikin runoudesta käsin tarkasteltuna. Rap-biisien lauseet ovat Totuus, jonkinlaista täältä pesee -traumantyöstöä, jolle tuntuu löytyvän kaikupohjaa psyykkisten häiriöiden ja ulkopuolisuuden laajenevasta massasta. Toisaalta naurettava lapsellinen machokulttuuri ja itsesäälinen päihderomantiikka ovat kiusallisen typerää seurattavaa. Se, millä tavoin nämä piirteet värittyvät taide-rap-runoudessa, tuntuu vielä aika epäselvältä. Juho 6:n esitys ei tuonut kovin tarkkaa mielikuvaa sisällöistä, täytynee pitää korvia jatkossa paremmin auki.
Aura Nurmen runot olivat aiheiltaan ja kieleltään niin hajanaisia, että kokonaisuudesta ei voi oikein puhua. Kosketuskohtia kokemusmaailmaan ei tuntunut olevan liiemmin, vaikka eufemistiset maisemat ja runojen etäiset aiheet tuntuivatkin tavoittelevan jonkinlaista tunnemaailmaa. Hänen esityksensä loi Harri Hertellin esityksen tavoin mielikuvan teatterimaisuudesta.
Hertellin runot olivat suhteessa esitykseen monin paikoin kielellisesti osuvia ja paikoin jopa proosallisia. Taustalla säilyi jatkuva reflektio tietoisuuteen esiintymisestä sekä Helsinki 2010 -maisemasta. Kuunteleminen oli viihdyttävää, vaikka tekstit tuntuivat olevan ennemmin preesensiä ja improvisaatiovaikutelmaa tavoittelevia repliikkejä kuin runoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti