Kari Lehtosta ei enää hirveästi kiinnostanut, miten suomalaiset verkkolehdet hyödynsivät verkon viestinnällisiä mahdollisuuksia (multimedia, hyperteksti, rajaton tila-avaruus, vuorovaikutteisuus) ja minkälaista journalismia niiden käytöstä seurasi. Hän oli sanomalehden toimittaja, joka osasi siirtää tekstejä verkkoon.
Elämä sanomalehden toimituksessa oli hyvin samanlaista kuin poliisilaitoksella; molemmissa tuli omaksuneeksi käytännöllisen suhtautumistavan ihmiskuntaan, kuten E. L. Doctorowin Vesilaitoksen kertoja totesi.
Yleisölle verkkolehdet järjestivät mahdollisuuksia osallistua keskusteluihin, mutta keskustelut pidettiin erillään sekä lehden että verkkolehden journalistisesta sisällöstä.
Ihmiset vietiin saareen laitumelle.
Syksyä ei tulisi, heitä ei koskaan noudettaisi.
He lähtisivät uimaan, heidän turkkinsa vettyisi ja vastoin Jumalan ilmoitusta he hukkuisivat. (s.180)
Yhtenäiskulttuuri on jotain sellaista, joka koskettaa meistä jokaista, jota emme voi sivuuttaa. Se on sekä todellista että annettua. Näennäistä se on silloin, kun rakenteista on tullut niin vahvoja että ne voivat määrittää kulttuuria. Rakenteiden luomaa yhtenäiskulttuuria 2000-luvulla on esimerkiksi se, että pääministerin nettisussun uudet tissit annetaan meille kaikille samoin kuin lyhyeksi jääneen suhteen dramaturgia.
Todellinen yhtenäiskulttuuri taas paljastuu rakenteista huolimatta. Syrjään vetäytyvä Seppälä tuntuu näkevän sen tarkasti, kuten myös vähä-älyisempi kirjailijaveljenä Arto Salminen.
Proosan ja journalismin asema osana sellaisenaan hyväksyttyä kansallisidentiteettiä tuo mukanaan kuitenkin painolastia, josta irti rimpuilu on toivotonta. Noudatetaan käytäntöjä ja periaatteita, alistutaan välineen tekemiin puitteisiin. Paholaisen haarukan rakenne nivoutuu yhtenäiseksi, epäloogisia yhteiskunnan rakenteita murtava teos nivoo itsensä ehyeksi. Kuroutuu suljetuksi draamaksi. Siinä missä lukijaa kannustetaan huomaamaan, häntä manipuloidaan proosatekniikalla.
Olen miettinyt viime aikoina paljon kysymystä: mihin kannattaa osallistua?
En tiedä vastausta. Kesällä osallistun mm. Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen sisällöntuottamiseen. EU:n rahalla tehdään Eurooppaa talousalueena kulttuurin keinoin yhtenäisemmmäksi. En usko tuohon evankeliumiin paskan vertaa, mutta kyllä sen mekanismit silti kiinnostavat.
Siinä missä proosa ja journalismi paljastuu ihmisiksi rakenteiden takana, on runouden tämänhetkinen eittämätön vahvuus rakenteiden puuttuminen. Homma on suoraan sisällöissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti