Kom-teatterin Odotus

Pirkko Saisio on viisas ihminen. Hän on tehnyt Marja Packalénin kanssa näytelmän Odotus, joka käsittelee heitä itseään. Dialoginäytelmän esiintyjät esittävät vuoroin itseään, toisiaan ja lähipiiriään. Tuloksena on metateatteria, jossa kuitenkin yleisön ja lavan välinen raja on selvä.

Juha Hurme kirjoittaa nerokkaassa Puupää-romaanissaan, että teatterin ongelma on kelmu, joka tulee lavan ja yleisön väliin. Hän vertaa sitä jäähtyvän kaakaon pinnalle muodostuvaan kelmuun.

Turkuun Anna Kareninan ohjannut ukrainalaisohjaaja Andriy Zholdak on suorempi:

"Näyttelijän ja katsojan välissä on aina lasi. Haluan nussia tämän lasin rikki, jotta sinun hengityksesi pääsisi luokseni. Koska, jumalauta, elävä ihminen on lasin toisella puolella! Tämä on tärkein asia teatterissa."

Odotuksessa lasi ei mene rikki, esitys on muodoltaan mitä perinteisintä puheteatteria, joka eroaa proosasta vain esitystavaltaan. Ongelmia tulee jännitteestä: kun samana tarinan, vaikka omakohtaisenkin, kertoo pari kertaa viikossa monen kuukauden ajan, siihen on hankala loihtia puhtia, kun esityksessä ei ole juuri mitään fyysistä. Toisaalta Saision intensiteetti ja läsnäolo tekevät itsessään tihentymän, joka on hyvässä dialogissa Packalénin kanssa. He ovat molemmat myös niin kaulaansa myöten henkilökohtaisten aiheiden ympärillä, että näytelmä ylitää ulkokohtaisen hyvä-huono -akselin.

Odotus on teemaltaan hieman ontto, mutta aiheiltaan kiinnostava sukupolvinäytelmä. Suurten ikäluokkien elämää eletään, kirjailijana ja näyttelijänä, lapsena, vaimona ja äitinä. Lopputulema on muistelmanäytelmä, jonka ydin kiertyy omakohtaisten epäonnistumisten ja luopumisten ympärille. Näytteleminen on kammottava ammatti, mutta sen jakomielitautiset oireet käsitellään nyt vain viitteellisesti osana sukupolvitarinaa.

Tuntuu että elämän syvimmät kysymykset jäävät Odotuksessa käsittelemättä, että becketiläiset kaiut ja anekdootit on laitettu metakehyksiin ilman perustuksia. Toisaalta kahden ikääntyvän naisen dialoginäytelmä on itsessään jo latautunut. Se on teatteria, jota toivoisin näkeväni enemmän, Saision ja Packalénin karisma purevat. Tuntuu vain että proosakäsikirjoitus olisi pitänyt sovittaa lavalle rohkeammin.

Laitosteatterin kriisistä puhutaan jo kahden vuosikymmenen rintaäänellä. Siinä on vissiä lyijynraskasta perää. Laitosteatterit imevät tuolit täyteen ilta illan jälkeen, mutta kärsivät kuolettavasta läsnäolo-ongelmasta. Se ilmenee niin vahvoissa konventioissa, että vaikka kaikki tapahtuu siinä silmien edessä, tuntuu kuin katsoisi telkkaria.