Kirjajulkkarit Porvoon mitalla

Helsingin Dubrovnik-kapakassa juhlittiin Markku Aallon Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn (Idiootti) Tiina Raevaaran En tunne sinua vierelläni (Teos) ja Mark Mallonin Aregemia (Tammi) -teosten triplajulkkareita muutama päivä sitten. Tilaisuus oli sit-and-drink -henkinen Tuukka Hämäläisen haastellessa kirjailijoiden kanssa mukavia ja heidän sitten lukiessa teoksistaan näytteitä.

Aallon kirjassa vaikutti olevan muistelmatyylistä nuoruuden jälkeistä sarkasmia, mutta myös jonkin verran elämänlämpöä. Teoksen nimi ja avausruno Nuoruuteni kansanopistot luovat mielleyhtymän vähän ahtaasta modernismin henkeen nojaavasta itsetehostuksesta. Sitä vielä tukee tribuuttiruno Risto Ahdille, jossa muistetaan mainita että me oltiin ikäpolvemme lupauksia. Onneksi Aalto luki myös muutaman runon, joissa syntyy substanssia laajemmallekin, hänen isyyteensä ja sen synnyttämään pyhyyden kokemukseen. Perinteisen tuntuista polkua kokoelma tuntuu kuitenkin kulkevan.

Raevaaran proosassa on jänniä kytköksiä surrealismiin, hän on omistanut teoksensa kuikalle, hullulle järven selällä kesäyönä huutavalle linnulle. Orivedelle kaarrutaan taas ainakin sen suhteen, että Raevaara mainitsi tärkeimmäksi opettajakseen (muttei esikuvakseen) Jyrki Vainosen. Jotain samaa olin haistavinanikin Raevaaran kerronnassa hänen lukiessaan yhtä kokoelmansa novelleista. Henkilöiden suhteet ja olemus, miljöö ja kerronnan eteneminen muodostivat samankaltaisia suhteita lukijan ainoan luotetun ollessa kertojan päänsisäinen maailma.

Mallon kertoi teoksensa olevan ennemmin runoelma kuin kokoelma. Teoksen nimi motivoidaan alkusivun määritelmällä, jossa Aregemian kerrotaan olevan Norjan merellä sijaitseva saarivaltakunta, jonka asukkaat potevat kummallista epilepsiankaltaista aregemiantautia. Teoksen kerronnassa on viljalti replikoivaa dialogisuutta, proosamaisuuttakin. Lukiessaan runojaan Mallon siristi silmänsä ja lausui keskittyneesti säkeitä, jotka saivat hitaudesta semanttista painoa. Epäilemättä oiva lukuohje tälle kirjalle.

Yllättäen julkkareissa oli myös Antti Majander, joka antoi mulle huutia aikaisemmasta hänen alaistensa henkilöön käyvästä hesarikritiikistäni Särön blogissa. Myönsin, että asiatontahan se isossa mittakaavassa olikin, mutta että epämääräinen ja pikkuruinen julkaisualusta oikeutti pienimuotoiseen provokaatioon. Itse asiassa mä mietin pitkään tekstin julkaisemista ja kysyin viisaammiltani sen suhteen ohjeita. Yksi kehotti menemään asiat edellä ja pari muuta sanoi että näkökulma on tärkeä. Toisaalta kun omalla nimellä kirjoittaa, niin ittensähän siinä vaan nolaa.

Pääsimme M:n kanssa kaikesta huolimatta hyvään intensiiviseen keskusteluun, jossa kaarreltiin aika laajastikin kulttuurijournalismin ja hesarin tekemisen ongelmakohtia, jääviyttä ynnä runouden asettumista kokonaisuuteen - sekä mittakaavoja keskarin ja hesarin välillä. Kirjoitan tästä siksi, että oppositioihin ajautumisen tai rakenteissa olevien ongelmien kartoittamisen sijaan yhteinen kiinnostus keskustelussa oli runouden ja journalismin sisällöt.

Kun hesaria tarkastellaan instituutiona runoudesta käsin ja asia ilmaistaan pienissä kulttuurilehdissä, syntyy tarkoitukseton yksiäänisyys ja keskusteluun tulee poliittinen sävy. Se synnyttää järjestöpohjaisen cosa nostra -kuvan runoudesta, vaikka sen syvimmät sisällöt ovat tällä hetkellä partikulaarisia. Rakenteiden väliset keskustelut tuovat mukaan myös vallankäyttöön kytkeytyvät motiivit, joiden kanssa puljaaminen on aina raskasta ja ahdistavaa.

Runoudesta runojärjestöjen kautta syntyvä kuva on yllättävän uskottava, sillä runouteen ollaan sitouduttu eduntavoittelun sijaan sydämen asiana ja järjestöjen kautta on manifestoitunut poetiikkoja. Runoudessa tapahtuvat asiat myös kytkeytyvät runojärjestöihin, johon ihmisiä samastetaan, vaikkeivät he jäseniä olisikaan (kuten minä).

Vaihtokauppa tekisi nyt hyvää: Kulttuurijournalismi voisi tutustua poetiikkaan omakohtaisemmin. Runouslehdet voisivat tutustua journalismiin syvemmin ja hyödyntää sen itsereflektiota.