Runoilijat kaljalla

Eilen vietettiin Nuoren Voiman Liiton Talvipäivää Helsingin Gloriassa. Porukkaa oli kokoontunut yllättävän vähän paikalle, mikä vähän ihmetytti (luulen että tiedotuspuolella kantsis tehdä jotain. Mäkin sain tietää tapahtumasta sattumalta)

Illan isäntänä toimi Leevi Lehto, joka luki illan aikana myös pari runoa tutulla tyylillään. Eino Leinon Talviyö Maritta Kuulan setin jälkeen oli harvinaisen timakka, Lehto pääsi vapautuneeseen kielen rytmiin, jossa sanat alkoivat elää merkitystensä sijaan osana runonluentaa.

Illan ensimmäinen esiintyjä oli Pauliina Haasjoki, joka luki runojaan Kuupuu -nimen alle kätkeytyvän äänimaisemaa luoneen naisen kanssa. Homma toimi vaikuttavasti. Äänimaisema loi vahvasti tilan, jossa Haasjoen runot - tai lauseet - tapahtuivat. Paitsi kertomuksellisuutta, Haasjoen runoista välittyi hyvin voimakkaasti vääjäämättömyys: sanat lausuttiin jonkun sellaisen äärellä, joka on lopullista. Esitys on parhaita runoesityksiä, joita olen nähnyt. Kirjoitin siitä muistikirjaan tupakalla muutamia määreitä: vitun vahva, määrätietoinen, selvä, kirkas, suora, rohkea, hyvä koheesio.

Seuraavaksi esiintyivät Henriikka Tavi yhdessä Silja Järventaustan kanssa. He lukivat runodialogin, mutta esitys ei tuottanut kahdelle puheelle sellaista jännitettä, joka olisi valaissut tekstejä yhtenäiseksi ajalliseksi kokonaisuudeksi. Tuntuu, etten pysynyt täysin perässä, koska sanat ja repliikit olivat liian abstrakteja.

Sitten oli sirkusakrobaatteja, vaudevilletyyppistä showta, joka oli hyvä väliveto seuraavalle musiikkiesitykselle: Lau Nau ja valokuvataiteilija Susanna Majuri vetäsivät tosi vaikuttavan setin. Lau Nau on nainen ja luupperi -yhdistelmä, jossa yksinkertaisista äänistä kutoutuu todella dramaattinen/draamallinen melodinen äänimaisema. Mä olin ihan myyty. Tunnnelmassa oli jotain elokuvallista ja välitöntä, jota L.N. huokui ympäristöönsä. Vaivattomuutta ja yksinkertaisuutta, joka kasvoi häkellyttävästi yli koleahkon tilan puitteiden. Esitykselle oli leimallista se, että se oli ihan veitsen terällä, avointa ja suojatonta, mikä toi mieleen performanssin. Musiikki ei ollut teknistä, eikä suoritus, vaan se suli läsnäoloksi. Valokuvat ei harmi kyllä toimineet kovin hyvin. Screeni oli liian pieni, liian takana ja tila oli liian valaistu. Niistä tuli siksi rekvisiittaa.

Vikana oli Maritta Kuula, joka synnytti Gloriaan jo vähän bilemeininkiä. Mä en saanut tällä kertaa biiseistä paljoakaan irti.

Kaljanjuontitalkoissa kävin Antti Arnkillin kanssa aikaisemmin vellonutta suomalainen proosa -keskustelua. Tuntuu, että kirjallisuuden sisällöt ja olemus määrittyy tällä hetkellä lähes täysin runouden puitteissa, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että proosa olisi kuollutta. Proosa vaan asettuu kirjallisena ilmaisuna eri puitteisiin. Se, mikä kirjallisuusinstituutioilta näyttää jääneen käsittämättä on runouden laajempi merkitys kirjallisuudelle.

Kaikki merkittävät huomiot kirjallisuudesta (kirjoittamisen opetus, keskustelut) tulee täysin runouden laarista. Tämän hetken runoilijat ovat suurimmaksi osaksi kirjallisuuden opiskelijoita tai tutkijoita tai töissä kirjallisella alalla. Heidän vaikutus suomalaiseen kirjallisuuteen on paitsi iso myös kasvamaan päin.

Tuijottamalla sokeasti kustantamoiden julkaisupolitiikkaa jää täysin huomaamatta se tausta, josta teokset tulevat. Siitä seuraa helposti se, että raskaat organisaatiot jäävät ennen pitkään syrjään siltä kirjallisuuden alueelta, joka on vitaalein ja koko hommaa vahvimmin määrittävä.

Kantokorven kritiikki Texas-sakset -teoksesta

Mervi Kantokorpi kirjoittaa oivallisesti Harry Salmenniemen uudesta teoksesta Texas, sakset
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Runo+leikkelee+yhteiskunnan+auki/HS20100228SI1KU02025

Kritiikistä aukeaa ikkunoita, joita on syytä laajentaa nykyrunouteen yleisemmin. Tämä tekstini ei siis koske Salmenniemen kirjaa moneltakaan osin, vaan Kantokorven kritiikistä syntyneitä ajatuksia.

Keskeislyyrisen minän katoaminen ja hakukoneorkestraatio on luonut runouteen kokeellisuutta, jossa tekijän huomio kiinnittyy tekstuaaliseen todellisuuteen ja konteksteihin. Luetuksi ja ilmaistuksi tulee siten yhä useammin käsitteellistä sisältöä. Jippo on siinä, että tosilauseet ("Luovuus tarkoittaa keskeneräisyyteen suostumista") ja tunnustukset ("mä haluun survoa sut jäykällä elimellä") kääntävät affektiot ja oivallukset osaksi käsitteellistä tekstin tuottamisen tilaa.

Saamme siten luettavaksi vaikkapa "flarfia", tarkoituksellisesti huonoa tekstiä ironian nimissä. Älykkyys luo suojaverhon eikä mikään ole enää sitä miltä näyttää. Toisaalta runoilijoiden kiinnostus epäkohtiin ja sentimentaalisuuteen on turvallisen välimatkan päässä jotta siitä voi kirjoittaa suoraan kuin Saarikoski.

Esiin nouseekin muutamia näkökulmia, jotka tuntuvat ainakin minusta ristiriitaisilta:

1) Eklektinen postmodernismi
Teksti koostetaan mistä tahansa tekstuaalisesta massasta jonkun logiikan mukaan. Lukijan tehtävä on löytää logiikka ja suhtautua lopputulokseen. Ongelmaksi tässä muodostuu esim. se, että ihmisten heikkouksista tehdään estetiikkaa vaikkapa kokoamalla kännissä nettiin vuodatettujen sieluntuntojen lauseita. Se on tietysti kurjaa kieltä, mutta paljasta ja siis kiinnostavaa.

Runoilijan motiivi on flarfissa tietoinen banaalius, se voi myös olla näennäinen piittaamattomuus "hurjuus". Sitaatit siksi, että tämä on vain näennäistä. Rankkaa kamaa on helppo koota aineistoksi kun se tehdään tietoisesti tyylikeinona. Tarantinon surkeat elokuvat ovat tämän selvin todiste. Ninjat voivat puhua huonoa dialogia ja estetisoida väkivaltaa groteskiuteen asti, koska se tehdään eklektisenä postmodernina kommenttina. Kysymys kuuluu: mihin tällaisia kommentteja tarvitaan ja onko niistä edes periaatteessa mahdollista kummuta mitään hyvää?

2) Poliittisuus
Hakukonerunoudessa korostuu aineiston kokoamisen motiivi. Miksi on olennaista koota aineistoa läskin ihmisen itseinhosta, yksityiskohtia nussimisesta tai tilastoja pahoinpitelyjen uhreista?

Vaikka touhu tapahtuu usein esteettisen kielen löytämisen nimissä, on näiden pikkuoksennusten tuottama maailmankuva yhtä kaikki poliittinen. Maailmassa on virhe ja täällä ollaan onnettomia, se tuottaa tällaisia lauseita ja tällaista kärsimystä. Kokoamalla muualta haalittua tekstiaineistoa kokonaisuudeksi luodaan poliittista maailmankuvaa - poliittista siksi, että tekstien viitekehys on kerta toisensa jälkeen yhteiskunnallinen.

Pidän tätä arvelluttavana siksi, että runoilijat itse eivät tunnu sitoutuvan poliittiseen maailmankuvaansa. He tekeytyvät ikään kuin sivustakatsojiksi luomalleen maailmalle. Se tuntuu vastuunpakoilulta.

Ironisuudestaan huolimatta tekstien viesti on harvoin ihmisvihainen, "huonoutensa" myötä ne kiinnittävät lukijan huomion moraaliin, vaikka esiintyvätkin kevyesti päällenauravina. Se tuntuu usein epärehelliseltä. Ihmisten kurjuudestaan suoltamille tyhmyyksille nauraminen on sen sijaan pelkästään vastenmielistä.