Ntamo haastaa WSOY:n

1
Leevi Lehto kertoi tänään Lasipalatsissa ntamon uudistuksista. Ne koskevat kirjojen hintaa (halpenee), ulkoasua (yksinkertaistuu), levitystä (laajenee) sekä tekijänpalkkioita (nousevat).

Tapahtuma aloitettiin WSOY:n fiaskosta: "Näen WSOY:ssä runsaasti arvostelun aihetta, mutta eniten arveluttaa kesällä irtisanottujen lukumäärä, 29 on säälittävän vähän. Ainakin toinen mokoma olisi kannattanut irtisanoa. Sanon tämän tosin ntamon perspektiivistä."

Lehdon näkemys on uskottava, muttei mielestäni aivan loppuun saatettu. WSOY:n uusi kustannuspäällikkö tulee arvatenkin hoitamaan firman iskukykyyn saattamisen, eli junailemaan ne loput kymmenet potkut ja "raportoimaan" toimitusjohtajalle, kuten tuon yhtiön sisäistä viestintää kutsutaan. (Harvemmin on tarjolla yhtä kurjaa hommaa, kuin minkä Harri Haanpää käsistään jätti. Osanottoni sille, joka leikkiin ryhtyy, tälläkään kertaa komea titteli ei peitä työn tahmaisuutta.)

"Perustin ntamon sloganille, että mikään mikä kiinnostaa syntyessään yli seitsemää ihmistä, ei voi muuttaa joukkojen tietoisuutta", Lehto kertoi, ja jatkoi että WSOY edustaa toista äärilaitaa. Se on kustantamo, joka bisneslogiikkansa mukaan ei halua muuttaa joukkojen tietoisuutta – eli se pyrkii tekemään vain sellaista kirjallisuutta, joka kiinnostaa kaikkia (paitsi kenties niitä seitsemää).

Toisin sanoen WSOY ei voi tehdä mitään uutta pyrkiessään kaiken aikaa kaikkien hyväksymäksi. Tämä väite todistuukin helposti seuraamalla WSOY:n nykyisiä runokirjoja. Syksyn 2010 rajoja koetellaan esimerkiksi Teemu Mäen säeteoksella Rääkypönttö, jota en uskalla lukematta kutsua runoudeksi aikaisemman tekeleen perusteella. Markkinat ja teoksen kehys ovat yhtä kaikki valmiiksi pedattuna, oli kansien välissä mitä tahansa. Paitsi laskelmoivuutta se on pelkuruutta, ja mikäli Mäen toinenkin teos on roskaa, kannustan kriitikoita moittimaan sitä tästä syystä vähän normaalia perusteellisemmin.

2
Lehto kokee, että lukijoista on tullut nykykirjallisuuden kustantajia. Ntamo toteuttaa tätä ajatusta tahallisen huonolla markkinoinnilla, sikäli kuin hyvä markkinointi vaatii suppeaa nimikemäärää, johon puffaaminen keskitetään sekä markkinointiin sijoitettua budjettia, joka otetaan kirjojen hinnasta.

Tähän perustuu myös ntamon kirjojen uusi ulkoasu, joka on äärimmilleen yksinkertaistettu. Malli on otettu Ranskasta, jossa käytäntö on vallinnut pokkareissa jo pitkään. "Emme maksa kriitikoille kansikuvista, niitä on parempi esitellä taidenäyttelyissä. Nyt eletään tilanteessa, jossa kirjojen kustannuksia on pakko saada alas", Lehto kertoi. Ntamon kirjoille tuleekin tästä edespäin "kilohinta", eli hinta määräytyy sivumäärän perusteella. Halvimmillaan kirjat maksavat reilun kympin.

Kustannustoimittamisesta Lehto kertoi tutuksi tulleita käsityksiään: "Kirja pitäisi voida julkaista sellaisena kuin se on kirjoitettu. Ajatus että kirjaa pitää hioa seuraa vanhasta tekniikasta, kun teoksesta otetaan tuhansien painoksia taloudellisella riskillä. Kustannustoimittajat ovat kustantamojen tarpeeton ylijäämä, jotka vain nostavat kirjan hintaa." Tekstin hiominen palvelee siis laadunvalvontaa, jolla standardoidaan ja tasapäistetään teokset helposti omaksuttavaan annoskokoon.

Ajatuksessa on oma viehätyksensä, mutta se ei pidä paikkaansa ntamon teoksissa. On totta, että Lehto ei juuri rukkaa tekstiä, mutta se ei tarkoita etteikö lähes jokaista ntamon teosta olisi hiottu suurellakin ulkopuolisella ammattitaidolla. Sinänsä on samantekevää, tekeekö tuota työtä kustannustoimittaja tai muu tekstityöläinen, mikäli lopputulos on kömpelyyksien karistaminen ja luettavuus. Ntamon etu tässä suhteessa on lähinnä moniäänisyys. "Autenttiseen kieleen", eli kieliopin ja muodollisuuksien kustannuksella ilmaisutapansa luovaan, ntamon teoksilla on paljon matkaa, jos vertailukohdaksi otetaan esimerkiksi netin keskustelupalstat tai opinnäytteet.

Kysymykseen kustantajan roolista kirjailijan kasvattajana Lehto vastasi ajattelevansa, että vaalimisen sijaan hän lähinnä löytää tekijöitä ja he löytävät hänet. "WSOY:llä tärkeämpää on kirjailijan kuin kirjan brändi. Ntamon suhteen haluan, että minulla on kustantajana profiili. Ntamo on luonteeltaan kokeellinen taideteokseni." Ntamoon teoksillaan osallistuvat kirjailijat osallistuvat Lehdon käsityksen mukaan siis hänen taideteokseensa. Suhde on siten ennemmin kollegiaalinen kuin hierarkkinen. Mitä sitten tulee brändätyksi? "Taideteoskokonaisuuksien" sijaan itse Lehto tuntuu korostuvan (kuten tässäkin tekstissä). Kustantajan ja taiteilijan roolit eivät sulaudu toisiinsa ollenkaan saumattomasti – brändiksi on teosten sijaan asettunut kustantaja Leevi Lehto.

3
Lehto puhui kiinnostavasti myös kritiikistä: "Kirjojen nimikkeiden räjähdysmäinen kasvu ei ole vaikuttanut kritiikkiin juuri mitenkään. Niitä kirjoitetaan yhä siitä asetelmasta, että kirjoja on rajallinen määrä."

Vaihtoehdoksi hän kokee julkaisuluettelon, joka kattaisi vuoden kaikki kirjat.
Kritiikiksi sopisi hänen mukaansa tähtien jakaminen, jolla kriitikot antaisivat leffatyyliin lukusuosituksia. Tällaisen pisteyttävän kulttuurikäsityksen tuotteistava vaikutus ei siis tunnu häiritsevän häntä. Se laadunvalvonta, jonka hän kokee kustannustoimittamisen suhteen turhaksi tulisi siis siirtää kriitikoiden (ja tietysti myös lukijoiden) tehtäväksi.

Teosten näkyvyys jää samalla tekijöiden itsensä varaan. "Ntamon kirjailijoista on tullut hyviä teostensa markkinoijia. Se on terve kehitys verrattuna siihen, mikä on ollut esimerkiksi Sofi Oksasen suhtautuminen markkinointiin."

Mikä sitten on Lehdon lopullinen päämäärä? "Visioni on kirjanjakelun kertakaikkinen muuttaminen, että tulee kahdet markkinat."

Myyntikäyrä tähän tavoitteeseen on lupaava, mutta absoluuttisesti matka on käytännössä aloittamatta. Vuoden 2009 kirjoja on myyty keskimäärin 60 per kirja, hittinä Timo Harjun palkintokirja Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, jonka painos on nyt noin 500.

2010 syyskuun myynti on 16000e, mikä tarkoittaa noin tuhatta kirjaa.
Ntamo on julkaissut tähän mennessä 105 kirjaa.

Yhteenvetojen aika

Suomalainen kirjallisuus elää aikaa, jota voisi verrata moottoritien liittymän kiihdytyskaistaan. Turun kirjamessut lävähtävät käyntiin viikon päästä ja Helsingin messujen tohina kolkuttelee jo ovella. Isänpäivä kurkistelee messujen jälkeisenä myyntipiikkinä, sitten tuutataan Finlandia-palkintosirkus ilmoille ja koko roska paketoidaan joulun hysteriaan.

Tarvitaan näkyvyyttä, henkilöitymiä, yhteenvetoja, hierarkioita ja ennen kaikkea tuoreita voimia pusertamaan kakofonisen metakan keskeltä lukuelämyksiä ja muiden kustannuksella huomiota saavia teoksia (nyt jos koskaan kannattaisi kirjailijoiden tehdä jotain skandaalinkäryistä saadakseen etumatkaa armottomana ja vailla lepotaukoja käytävään amok-juoksuun).

Kiihdytyskaistan ja konepellin alla murahtelevan moottorin mielikuva syntyy kulttuurijournalismin poikki-ja-pinoon -jutuista, joissa lietsotaan volyymia – näin etenkin Hesarin esikoiskisassa, jossa ei armoa tunneta. "Vielä on aikaa osallistua", lukee esikoiskisakritiikkien kainalossa, ja kirjoja totta tosiaan pusertuukin ilmoille sellaisella tahdilla, että perehtyneetkin puhuvat enimmäkseen teoksista saamistaan mielikuvista. Keskittymiskyky on jo menetetty. Hesarille on toki annettava tunnustus siitä, että se kykenee tänäkin vuonna rutistuksensa tekemään – mutta samalla voi pohtia, että kun teosmassoja luetaan suhteessa kokonaisuuteen, tulee lukutapahtumasta jonkinlainen kollaasi, jossa yksittäiset teokset elävät ja kuolevat kisa-aktin lyhyeen aikajänteeseen ja toisiinsa sidottuna.

Kirjallisuuden syystohinassa painottuu tietenkin markkinointi yli kaiken. Kirjamessujen tragediaksi on muodostunut kirjailijahaastattelut, joissa esitellään uutuusteoksia myynnin lisäämiseksi. Messuvieraan heräteostokset ovat tapahtumien perimmäinen motiivi ja pääuutiset kirjamessuista ovatkin aina kävijämäärissä – eikä kirjallisuuden sisällöissä. Vikaa on tietysti eniten messujen järjestäjissä, jotka eivät kykene hahmottamaan kirjallisuutta kustantamoiden ja isbn-koodien ulkopuolelta. Kirjallisuus, kirjoitettu kieli, typistyy heidän säälittävässä maailmassaan tuotteiksi ja kirjailijapersooniksi.

Paineet erottautumiseen ja yksilöitymiseen ovatkin kovat. Sosiaalinen media on valjastettu käyttöön, ja tällaista tavaraa on mitä luultavimmin tulossa rutkasti lisää. Itsekritiikilläkään ei taida olla niin paljon väliä, kun AD:n maailmankatsomus käskee kirjailijoita marssimaan naama edellä. Kierisin naurussa, jos olisin pisaraakaan kyynisempi.

Tämän saman mekanismin älykkäämpi versio tuli hiljattain vastaan ntamolta, jossa on saatu uskottavan tuntuinen tohina kirjallisuuden uuden sukupolven esiinmarssista. Leevi Lehto on tipoittain lisännyt kiinnostusta parikymppistä Janne Kortteista kohtaan, jonka esikoisen omalaatuisuus ja rajojen rikkominen on ennen teoksen julkaisua jo melkein manifestoitunut mestariteokseksi. Vaikka teos olisikin loistava (mistä ei suinkaan vallitse yksimielisyys tutustumaan päässeiden kesken), on hype kokonaisuudessaan sosiaalisen median suvereenin hallinnan tulosta.

Kirjallisuuden sadonkorjuu rakentuu narratiiviksi, jonka ensimmäinen näytös on pikkuhiljaa päättymässä. Luvassa on vielä käännekohtia ja uutisoinnilla rakentuvia uusia persoonallisuuksia, roppakaupalla lisää mainontaa, ja viimein loppunäytös.

Monet kirjailijat tekevät työtään omistautuen ja vuosien sitoumuksella, joskus henkensä kaupallakin. Osa heistä saavuttaa jotakin perustavaa, loput keskittyvät esittelemään kotiaan naistenlehdissä. Kokonaisuudessa on jotain keinotekoista, joka märkii ympäristöönsä nihilismiä. Mieleen tulee, että olisiko tällaiseen sirkukseen voitu pakottaa Tove Janssonia ilman, että jotain olennaista rikotaan? Olisiko tällaista voitu tehdä Helene Schjerfbeckille? Timo Mukalle tehtiin, ja hän maksoi siitä hengellään.

Milan Kundera kirjoittaa, että vähintä mitä kirjailija voi tehdä, on siivota teoksensa ympäriltä. Hän tarkoittaa, että kirjailija on itse vastuussa siitä, että hän ei sotke persoonallaan teostaan – samaten hän tarkoittaa, että kirjailijan persoona ei ole tärkeä (vaikka hänestä siltä usein tuntuukin). Merkitys on teoksilla. Missä vaiheessa tämä ajatus pääsi kääntymään päälaelleen?

Jouni Tikkanen luki Tommy Tabermannin kootut

"Kuolleista pelkkää hyvää", kuuluu sanonta. Tommy Tabermannin kuolema kirvoittikin liikuttavan kiittäviä lausuntoja hänestä ihmisenä ja runoilijana. Symppis tyyppihän Tabermann oli. Näin hänet toisinaan Lauttasaaren Kauniissa kampelassa, joka toimi meidän kummankin kantiksena joku vuosi sitten.

Siitä ei taideta kuitenkaan päästä mihinkään, että Tabermann oli keskinkertainen runoilija ja heikohko poliitikko, jonka rooli rakkauden poeettisena apostolina oli läskisti falski viimeistään hänen kolmannesta kokoelmastaan eteenpäin. Tabermann pahensi asiaa myymällä runojaan sisustuselementeiksi huonekaluliikkeiden printteihin ja sloganeiksi kitschiä huokuviin lahjaesineisiin. Hän teki itsestään runouden Esa Saarisen ja voivotteli sitten kovaan ääneen siitä kummunnutta enimmäkseen aiheellista vittuilua.

Hesarin Kuukausiliitteen Jouni Tikkanen päätti ottaa selvää Tabermannin tuotannosta kirjoittaakseen siitä totuuden, kuten lahjomaton journalisti konsanaan. "Tommy Tabermannia pidettiin imelänä runoilijana, jonka kirjoja sai pilkata lukemattakin. Nyt hän saa uuden mahdollisuuden" kuuluu juhlallinen ingressi, joka antaa ymmärtää että runoilijan tuotannosta olisi jotakin tähdellistä sanottavaa. Harmi vaan, että Tikkasen paukut eivät riittäneet tämän pidemmälle.

Juttu koostuu runoista poimituista kömpelösti taustoitetuista sitaateista, joista Tikkanen on kyhännyt runoilijan elämäntuotannon synopsiksen sekä samaan syssyyn tulkinnut sen kaikille ymmärrettävään muotoon. Juttua lukemalla käy selväksi, että Tikkanen on itse asiassa lukenut vain Tabermannin kootut (Runot 1970–2010) koko tuotannon sijaan ja rakentanut juttunsa mm. teoksen toimittaneen Kaija Valkosen haastattelun ympärille.

Juttunsa lopussa hän pohtii Tabermannin tuotantoa tietoisina valintoina, ikään kuin tuolla runoilijalla olisi ollut jokin strategia (jonka puute on hänen koko onnettomuutensa!): "Olikohan liian kunnianhimoinen tavoite yrittää elää runojensa myynnillä Suomen kokoisessa maassa? Se vaatii kovaa julkaisutahtia ja viihteellistä otetta." Tikkanen kirjoittaa todistaen ontuvalla spekulaatiollaan sielunsa koko yksinkertaisuuden ja summaten lehtiartikkelityyliin ylpeytensä siitä ettei ole perehtynyt aiheeseensa tai käsittänyt siitä mitään.

Jutun tahaton loukkaavuus on tasolla, joka ylittää hyvän maun rajat. On itsestään selvää, että mikäli aikoo piirtää postuumin kaaren taiteilijan tuotannosta, tulisi joko olla vankka käsitys siitä kokonaisuutena tai henkilökohtainen suhde edes johonkin hänen teokseensa. Tällainen Tikkasen pierun tasoinen juttu Suomen laajalevikkisimmässä aikakauslehdessä on ymmärrettävissä ainoastaan ylimielisyyden ja omahyväisyyden tukevan kännin aikaansaannoksena. En minäkään Tabermannia arvosta runoilijana, mutta niin itserakas en ole, että rohkenisin koottujen runojen selaamisella ja runoutta muuten ymmärtämättömänä summata hänen tuotantonsa muutamaan sattumasitaattiin. Kusisin mieluummin vaikka haudalle.

Tabermann edusti runoilijana suuria ikäluokkia ja osallistui nuoruutensa aikana runouden (ja muunkin taiteen) murtumiseen kypsään modernismiin. Hänen kumouksellisuutensa ja avoin eroottisuutensa eli kolmen sukupolven aikana pitkän matkan tuoreudesta eltaantuneisuuteen. Muistan elävästi, miten hänen fyysiset kielikuvansa jäivät 16-vuotiaana aivoihini. Pelkkää fyysistä himoa elänyt neitseellinen ruumiini otti Tabermannin jokaisen sanan todesta. Hän oli ensimmäinen runoilija, joka ei mussuttanut mitään kryptistä potaskaa, säe "kaiken mihin kusemalla yltää" oli kolme vuotta mottonani. Sitten aloin lukea intohimoisemmin ja saada käsitystä kielellisestä ilmaisusta laajemmin, ja Tabermannille kävi vähän kuin Haddawaylle, se vanheni rujosti ja aikaisempien hittienkin tarttuvuus alkoi nuhjaantua.

Yhtä kaikki Tabermannin runoilijan kaari on kiehtova. Hän kirjoitti eroottiset kielikuvat latteuksiksi ja estetisoi groteskin himon turvallisen arkiseksi - ja sitten ulosmittasi statuksensa franchising-tuotteisiin ja eduskuntaan. Se on saavutus, jonka kosketuskohdat profaanin kulttuurin ja suurten ikäluokkien valta-asemien kasvamiseen on kiistaton. Hän on ulkokultaisimpia 60-lukulaisuuden kuvia, disneyhahmoksi muuttunut radikaali - jotain sellaista, josta näen hänen sukupolvensa ja pohjan Suomen poliittisen ilmapiirin muutokselle vasemmistolaisesta oikeistolaiseksi.

Muutos, jonka Tabermann eli ja läpikirjoitti, tapahtui estetiikassa ja koko kulttuurissa ja sitä myöten ihmiskuvassa. Sen palauttaminen koottujen teosten sattumasitaatteihin vie Jouni Tikkasen kynällä koko Kuukausiliitteen uskottavuuden.