Auditiivinen halkileikkaus 30:stä runoesityksestä

1
Helsinki muuttui viikonlopun ajaksi runouden metropoliksi. Säkeet ovat ryöpynneet runoesityksissä, joiden määrä sekä laatu mahdollistaa jo jonkinlaisen esittävän runouden 2010 halkileikkauksen. Esitysten rönsyilevä runsaus ja runouden kasvaminen niukoista lausutuista säkeistä juovuttavaksi todellisuusperiaatteeksi tosin vei suuren osan analyyttisyydestäni – vaikka läheskään jokainen esitys ei ollut mainittavan vaikuttava.

Runoesitystä määrittää tapahtuman luonne. Se mikä painotuotteessa tulee hahmotetuksi kirjaimina, tarkoitteina, viittauksina, muuttuu esityksessä tapahtumaksi, jossa välittyy tekstuaalisten maailmojen lisäksi kokemus preesensistä, vaikutelmia, tuntemuksia – paroksysmaalinen ilmapiiri, jossa teokset sekoittuvat toisiinsa ja tilaan, runoilijaan ja yleisöön, jossa ne konkretisoituvat aikaan ja paikkaan – ja jossa lisäksi jotkin runot ylittävät nämä puitteet ja nostavat kattoa parillakymmenellä sentillä ylemmäs.

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet tämän vuoden suomalaisessa kirjallisuudessa koko lailla painavat. Määrä korvasi laadun (ja sanon tämän positiivisessa hengessä!), ja samalla kirjallisuuden ja runouden todellisuus astui teksteinä esiin, sana tuli lihaksi ilman että tuotteistetun kirjallisuuden tahmainen käsi, hierarkiat - mikään - tuli kirjallisuuden ja yleisön väliin. Samalla tapahtumien mittakaavan pienuus todisti runouden rituaalimaisuutta. Tämän hetken merkittävin kirjallisuus esitetään muutamalle kymmenelle ihmiselle, vaikka sen sisällöt ovat jo vuosia vaikuttaneet kaiken kirjallisuuden sisältöihin ja kielikäsityksiin yleensä. Tämä on toisaalta myös sisällöllisesti merkityksellinen seikka. Pieni mittakaava mahdollistaa tapahtumiin intiimiyttä, joka paitsi tihentää tilaa myös luo vivahteita ja nyansseja, jotka suureksi osaksi määrittävät kokonaisuutta.

2
Perjantain Glorian runoyössä oli yli kuusi tuntia ohjelmaa. Lähtökohdissa oli tiettyä ongelmallisuutta, kun Taikin myyjäispöydät reunustivat pääsalia. Yleisö seisoi katsomassa runoilijoita kuin torilla ja yläkerran parvelta taas joutui tihrustamaan esiintyjiä ja kuuntelemaan säkeitä puheensrorinan seassa. Se aiheutti keskittymättömyyttä, joka kuitenkin katosi tiukimpien runosettien ajaksi.

Satuin paikalle parahiksi kuulemaan Arja Tiaisen tykitystä. Hän seisoi lavalla sylissään riisin verran paperiarkkeja, joista hän luki lakonisenälykkäitä aforistisia runojaan, jotka olivat kuin päiväkirjamerkintöjä. Niistä kasautui esseemäistä totuuslauseryöpytystä, jossa suuret sanat asettuivat älyllisiin konteksteihin. Mieleen jäi esimerkiksi että sodan aikana ihmiset olivat salskeita ja että miten sitä ryhdistäytyykään, kun tietää kuolevansa parin viikon päästä. Muistikirjamaisuus toimii tällaisen kumouspuheen kanssa jotenkin huonolla tavalla keskeneräisyyden vaikutelmaa tuovana elementtinä.

Mieleen jäi muista esiintyjistä erityisesti Markku Paasonen, jonka uusi runokirja Tulevassa maailmassa vaikuttaa timakalta. Säkeiden ja lauseiden tuottama todellisuus hautaa kuin aaltoina alleen kaiken muun. Lause kerrallaan muovautuu myllerrysmäinen riemastuttava ja absurdi maisema kuin ontologiahysteerisessä uhmakkaassa puheessa. Havainnoissa ja sanamaalailuissa tuntui tämän vyöryn lomassa olevan tosin tyhjäkäyntiä ja epätarkkuutta. Paasosen luennassa oli jotakin hypnotisoivaa kuin intervallijuoksussa. Hän lopetti esityksensä runoon, jonka hän sanoi syntyneen siitä, kun hän lapsena kuunteli biologisukulaistensa luennointia metsäretkillä. Runo oli mahtava. Siinä hoettiin "saapasta toisen eteen", kunnes tultiin jonkin luonnonlain havainnollistuman ääreen. Seurasi taustoitus ihmisestä, joka on keksinyt periaatteen, jota juuri nyt tarkastelemmme ja sitten runo jatkui saapasta toisen eteen -mantralla. Runoon eristetty kieli loi ristiriidattoman ja loogisen, äärimmäisen turvallisuushakuisen maailmankuvan, joka kieltäytyy katsomasta pimeisiin metafyysisiin nurkkiin.

Glorian vitsinumerona oli Lausuntaryhmä Siitä pitäen. Se oli hutilyönti. Runoesityksiin liitetty ääriteatraalisen näyttelevä hupiosuus toimi kuin mainoskatko elokuvassa. Kun runoesityksiä tuodaan viihdemäisyyden ja helpommin lähestyttävyyden piiriin, tulisi kiinnittää tarkkaa huomiota tapahtuman luonteeseen yleensä. Esimerkiksi performanssi toimisi olennaisesti kiinnostavampana esityksellisenä vastinparina runoudelle.

3
Lauantain Poetry Mash! asetti kovat odotukset, ja ne täyttyivätkin heittämällä.

Ulkomaisista esiintyjistä aloitti tanskalainen Martin Glaz Serup runollaan Kenttä kääntäjänsä Marianna Kurton avustuksella. Runo loi kielellisen logiikan, jossa tautologiana toistui ja personoitui sana ja henkilö Kenttä. Listamaisen runon teemat jatkuivat mm. kännykän verkkoon ja piilotellummin Bourdieun taidekenttään (vai vaikuttiko se vain siltä). Serupin runoissa proosalausemaiset rakenteet ja kirjalliset sisällöt muodostivat avointa poliittisuutta ja analyyseja. Hänen luentansa rytmi teki kielestä tarkkaa ja vaivatonta. Tanskan kielessä paikallissijat tulevat lauseen loppuun, mikä toi foneettisesti kiinnostavan, jotenkin summaavan päätöksen säkeille. Pidin erityisesti hänen viimeisen runonsa muusikosta, joka huomasi ettei ole koskaan sanonut mitään, mikä olisi tehnyt häneen itseensä vaikutuksen.

Ruotsalainen Aase Berg kuului Tukholman 1990-luvun surrealistisiin runoilijoihin. Nyt hän luki runoja luonnosta, jota hän hahmottaa itsenäisenä organismina. Runot olivat pääasiassa kertomusmaisia hyvin tiiviitä ja lyhytsäkeisiä havaintoja - eli aika perinteisen oloisia muodoltaan. Berg kertoi eläneensä viime vuosina kanojen kanssa, josta kirjoittamansa runosarjan hän luki. Se rakentui kuin mikrokolumnimaisiksi estetisoiviksi havainnoiksi, joista syntyi (ihmis)elämän allegoria. Tuntuu, että näiden runojen muodostama kokonaisuus motivoi myös yksittäisiä tekstejä, että ne muodostavat temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Saamani vaikutelman mukaan siitä kuvastuu kanoja pitkään tarkkailleen ihmisen käsitys kanan muodostamasta maailmankuvasta.

Singaporelainen Alvin Pang on runoilijana hyvin amerikkalainen, mihin on luultavasti vaikuttanut Iowan yliopistossa vietetyt vuodet. Esiintymisen suvereenius olikin omaa luokkaansa, Pang luki vain yhden runon paperista. Muuten hän rupatteli mitä vaivattomimmin yleisölle. Runo alkoi yleensä osana tekstin synnyn taustoitusta, ja sen alkamisen huomasi vasta hetken päästä lauserytmin muututtua. Esityksestä muodostuikin viihteellinen kokonaisuus, jossa runoilijan ja viihdyttävän rupattelijan roolit menivät ristiin pitkässä monologissa.

Pangin runot ovat amerikkalaisen helppoja, jopa tyrkkyjä ja loppuun hiotun kirjoitustaidon tulosta. Kokonaisuudesta muodostui nokkela viisauteen pukeutuva analyyttisiin havaintoihin perustuva runoelma. Se oli vieraan tuntuista, sillä Pang näyttää hyväksyvän maailman sellaisena kuin se on, protestoimatta, tuntematta surua, äärimmäisen integroituneena kuin Valittujen palojen sivuilla, jossa suuretkin ongelmat kääntyvät aina voitoksi. Avausrunossa hän estetisoi lentämistä ja lentokenttää, matkallaoloa ja ilmatilaa, joka on valtioiden sekä lähdön ja saapumisen välissä tavallaan hahmottumaton ja määrittymätön olemisen tila. Amerikkalaiseen tapaan hänen teemansa ja aforistiset totuudet ilmenivät vertauksissa aina banaaliuteen saakka: hän esimerkiksi rinnasti rakkauden kokemuksen huonekasvin kastelemiseen.


Viimeisenä, tärkeimpänä ja parhaana, esiintyjänä lavalle hyppäsi brittiläinen, Brightonista kotoisin oleva, Keston Sutherland. Hänen runonsa piiskasivat ja tuuttasivat tavaraa sellaisilla affektioilla, että sitä oli vaikea kuunnella istualtaan. Artikulaatio oli perinteisen huolellisen täsmällistä, sanojen painot ja niihin ladatut merkitykset muodostivat hämmästyttävän vaikutelman siitä, että sanoilla voi olla voimaa, joka selättää käyttäjänsä.

Sutherland aloitti rakkausrunolla. Hän kertoi etsineensä Googlen avulla netistä ihmisen, ja löytäneensä jonkun nimeltä Andrew Chan. "Jos olet täällä Andrew, tämä on siis sinulle" Sutherland sanoi, "ja minä tarkoitan mitä olen kirjoittanut. Tämä runo on 20 sivua pitkä." Sutherlandin runoutta on vaikea kuvailla. Teksti oli manauksenomaista ja neuroottista. Lukemisen intonaatio teki sanoista puhujan psyyken kuvia, jota kuunnellessa kadotin virkkeiden merkitykset niihin tunnetiloihin, jotka ovat tuottaneet sanat. Sutherlandin hahmon suggestiivisuus lisäsi tätä vaikutelmaa, joka jatkui hieman toisenlaisena myös seuraavassa kahdessa runossa Reindeer ja Forklift. Tätä kaveria täytyy mitä ilmeisimmin lukea.