Kertomuksia nuoruuteni Pariisista - vihdoin painettuna

Meinaan aina unohtaa mainita ilmestyneistä perusteellisemmistakin jutuista. Se johtuu siitä, että kirjoittajan näkökulmasta ne on vihdoin ohi, ja huomio on siirtynyt jo muualle.

"Pariisin muistelmat" täytyy kuitenkin mainita, sillä projektin loppuunsaattaminen kesti pitkään ja vaati perehtymistä monelta kantilta. Vähäisin ei suinkaan ollut se, että Pariisista kirjoittaminen jo itsessään on modernistinen klishee, joka tosin on rakentanut kirjallista maailmankuvaani niin paljon, että en voi olla inspiroitumatta. Hommaa vielä väkevöittää se, että samastuakseen sata vuotta sitten vitaaliin kaupunkiin täytyy olla pullokaupalla punaviiniä ja luontaisen eskapistinen kyky nähdä kirjastoissa ja kirjaimissa omaa soluhengitystä timakampaa elämää. Kysymys on myös kulttuurista kokonaisuutena - sekä ideaalitasolla että konkreettisena juttuna. Näistä kahdesta siis Taide-lehden 50-vuotisjuhlavuoden kakkosnumerossa mm. tällaisin katkelmin:

Törmään Agnesiin kadulla, kerron hänelle kulttuuriprojektistani ja päädymme baariin. Hän vaatii saada tarjota ja kertoo olevansa kyllästynyt ranskalaisiin. Hän on Afrikkalaisen diplomaatin tytär ja valmistunut sisustussuunnittelijaksi jokin aika sitten. ”Et saisi edes koskea minuun”, hän sanoo. Tietysti kosketan häntä. Agnesilla on suunnitelma illan kulusta, siihen tarvitaan lisäkseni toinen mies. Muutamalla yksityiskohdalla hän suorasukaisesti maalaa eroottiset toiveensa, olemmehan Pariisissa. Hän on eronnut kihlatustaan (joka soittaa hänelle taukoamatta) ja tahtoo kovasti unohtaa miehet mahdollisimman monen miehen avustuksella.

Tästä reportaasista muuten Hesarin Kuukausiliitteen esimies Lauri Malkavaara sanoi: "Tästä ei saa juttua tekemälläkään." Tottahan se on, käsitteet kuten modernismi pitäisi määritellä ja nimet, kuten Olavi Paavolainen, taustoittaa infolaatikoin. Kulttuurin keskeiset käsitteetkään kun eivät enää sovi valtalehteen oletuksella, että peruslukija ne tietäisi.

Samaisen reissuni keskisuomalaisena kiinnepisteenä toimi Alwar Cawén, jonka housuihin etsiydyin latinalaiskorttelien flirttiä pursuavien kapakoiden pöydissä. Löysin myös yhden viimeisistä modernisteista, Bellevillen taiteilijakaupunginosassa työskentelevän Papon (kuvassa). Tämä Pariisi-juttu ilmestyi Keskisuomalaisessa:



Hyvästi moderni Pariisi

Sadassa vuodessa kuvataide on menettänyt asemaansa yhtenäiskulttuurin kuvastimena. Nyky-Pariisi on vaarassa muuttua maalaustaiteen hautausmaaksi turisteille.

Runsaat sata vuotta sitten eurooppalainen kuvataide nousi Pariisissa ylittämättömälle tasolle. Sulatusuunina toimineen metropolin kulttuurissa oli suomalaisillakin asemansa, jota vahvisti kansallisuusaate. Taiteilijamme puhalsivat yhteen hiileen, jonka hehkua kotimaasta asti ihailtiin. Suomalaisen kulttuurin peruskiviä valettiinkin 1800-luvun lopun Pariisissa.

Tuosta aikansa hermokeskuksesta juontaa polku Korpilahdelle asti. Pitäjässä syntyneen Alvar Cawénin (1886–1935) vanhempien lähipiiriin kuului lähes koko Suomen maalaustaiteen kerma. Perheen luona vierailleet suuruudet toivat maailman tuulet mukanaan – ja istuttivat poikaan kaunotaiteen siemenen.

Puhtaan paletin murros

Opiskeltuaan porvarillisen muotokuvamaalauksen taidon Cawén saapui Pariisiin maailmannäyttelyvuotena 1908. Parahiksi näkemään skandaalinakin pidettyä murrosta. Kuvataide oli menettämässä kansallisen projektin luonnettaan, ja puhtaan paletin maalaukset pyyhkivät tieltään tarkkaan töpötellyt muotokuvat. Modernismi oli lyönyt särön, josta oli murtautuva kokonaisia kuvatodellisuuksia.

Cawénin esikuvina olleet suomalaismaalarit tunsivat epäonnistuneensa. Nuorukainen ymmärsi, että perinteinen kaunotaide oli saanut kuoliniskun. Maalauksen syvintä olemusta oli etsittävä muualta.

Kului neljä vuotta ennen kuin Pariisissa syttynyt uuden taiteen kipinä alkoi leimuta Cawénin maalauksissa. Suuri sysäys oli kubismi, joka mahdollisti kuvapinnan ajattelemisen konstruktiona ja väripintoina. 1919 Pariisin-matkan apurahahakemuksessa Cawén kirjoittaakin tutkimuskohteekseen Picasson. Ajat olivat kuitenkin muuttuneet. Maalausten sisällöt olivat henkilökohtaisempia, ja estetiikka haki muotoaan kieli- ja valtiorajojen yli. Korpilahden suurmiehestä ei koskaan tullut suurta suomalaisuuden kuvaajaa.

Pariisi syksyllä 2009

Modernismin vallankumous näyttää jättäneen nyky-Pariisiin yllättävän vähän jälkiä. Eiffel-torni on toki selvä muistutus tuon ajan uusista ihanteista, joskin iltavaloineen jo hieman kitschin oloinen.

Näkyvimmällä sijalla ovat kuningasajan arkkitehtuuri sekä museot, joita kaupungissa on peräti 170. Pariisin ilmapiirissä sytyttävintä tuntuu olevan menneisyys, jota 15 miljoonaa turistia vuosittain imee keskustan alueelta itseensä. Toki taiteilijoitakin on yhä Seinen rannoilla. He toisintavat koeteltuja tekniikoita ja aiheita käypähintaisiksi matkamuistoiksi.

Pariisin sydämestä löytyy vain historiaa, lukuisia laadukkaita taidegallerioita myöten. Ne myyvät enimmäkseen vanhoja teoksia, tuotteistavat parhaansa mukaan nostalgiaa, josta turismiteollisuus takoo rahansa. Alvar Cawénin jalanjäljet pyyhkiytyivät melkein ennen maahan painumistaan. Pariisin kuvataide näyttää pysähtyneen modernismia edeltäneen impressionismin aikaan.

Pariisin viimeinen modernisti

Vitaalia kulttuuria on etsittävä lähiöistä ja laitakaupungilta. Bellevillestä löytyy tunnetuimmat nykytaiteilijoiden korttelit. Matkaa sinne johdattelee tihenevät ja suurenevat graffitit, kaduille virtsaavat miehet sekä aleneva hintataso.

Kaupungin näkyvin itsenäisenä elävä kuvakulttuuri on graffiteissa, laittomissa seinämaalauksissa, jotka jatkavat modernismin kaikua kuin rikkinäinen puhelin tilallisella ja kapinoivalla kuvamaailmallaan. Kaupunki onkin yrittänyt hiljalleen sisällyttää graffiteja osaksi taidetta Grand Palaicen ja Fondation Cartier -museon näyttelyillä.

Bellevillen sydämestä, Tourtille-kadulta, löytyy yksi Pariisin viimeisistä modernisteista, karismaattinen Papo. Hän on työskennellyt täällä sijaitsevassa ateljeessaan 15 vuotta. Papo kokee, että ajatus suuresta taiteesta on kuollut
- Taideliikkeet ja taidetta koskevat suuret näkemykset ovat poissa. Taide on eriytynyt yhtenäiskulttuurista.

Kun kysyn hänen suhdettaan graffiteihin, hän vastaa niiden olevan tyhjiä, nuorten juttu, sukupolvikysymys joka ei liity häneen mitenkään. Suhde traditioon on sen sijaan selvä:
- Koen osallistuvani modernismin henkeen. Työskentelyssäni keskityn materiaaleihin. Kuvapinnat ovat maalauksessa aina etusijalla. Taiteen käsitteellinen puoli ei kiinnosta minua – pyrin tekemään kuvistani ennemmin tekoja.

Lienee tarpeetonta sanoa, että hän on erinomainen maalari.