Uusi johtaja on siis Pirkko Siitari. Profiililaatikossa Heinänen kertoo olennaisen haastateltuaan Siitarin kanssa työskennelleitä:
"Siitari on siitä harvinainen museojohtaja, että hän kykenee laskeutumaan taiteilijan tasolle."
Taiteilija, kulttuurimme kädestä suuhun elävä resuperse, on siis Heinäsen mukaan otus, jonka tasolle laskeudutaan. Varsinainen sisältö kulttuuriin tulee arvatenkin operatiivisen portaan strategisista linjauksista - tämä on muuten myös työ, johon Heinänen on uponnut. Hän on ollut hesarissa nyt pari vuotta töissä, ja jutut, silloin harvoin kun niitä ilmestyy, on kaikki kirjoitettu organisaatioita ja ylärakenteita vasten. Johtajille ja byrokraateille.
Kiasman suhde nykytaiteeseen kuvastuu kyllä hyvin tästä lausunnosta. Se on kuin sisäministeriö maahanmuuttajille. Kerrotaan reunaehdot, asutetaan lähiöihin ja tarkastellaan kvartaaleissa tilastoista homman edistymistä. Ne, jotka jaksavat kyllin sinnikkäästi ruinata audienssia, otetaan kuultaviksi osavuosikatsausten välissä.
Ei sen puoleen, toisena johtajaehdokkaana ollut Marja Sakari on vielä kovemman luokan byrokraatti. Tapasin hänet hänen nykyisessä työssään Suomen Pariisin kulttuuri-instituutin johtajan pallilla viime syksynä. Hän on epäilemättä suhdetoiminnassa ja verkostoitumisessa täydellisen pätevä. Hänellä ei myöskään ole kykyä alentua. Se suomalainen kulttuuri, jota hän uittaa kansainvälisen taide-eliitin mäskiksi, on kokonaisuudessaan ylärakennetta. Kun kysyin taiteen sisällöistä ja suhteesta suomalaiseen kansallisidentiteettiin ja normaalin kaduntallaajan elämään, hän katsoi minua kuin tolloa. Ainakin se oli rehellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti