- eli yksinkertainen kertomus monimutkaisesta asiasta
Muutama vuosi sitten Suomessa oli pulaa kaikista monipuolisen runouden keskeisistä edellytyksistä. Puuttui kustantamot, vähäinen kritiikki oli heikkotasoista ja runoutta luettiin sekä opetettiin liikuttavan yksiäänisesti tiiviin kielen kaanonista käsin, modernismin esikuvia mukaillen.
90-luvun herkistelevien keskeislyyrikoiden jälkeen kirjallinen kulttuuri veti luukut kiinni juuri sillä hetkellä, kun runokäsitykset alkoivat muovata kielikäsityksiä ja kaunokirjallisuutta laajemminkin. Oltiin tultu rajalle, jossa 60-lukulaiset lakkasivat ymmärtämästä ja kieltäytyivät oppimasta, koska halusivat mieluummin opettaa (oli siinä laiskuuttakin mukana). Heidän maailmansa oli tullut valmiiksi ja saatettu niin pitkälle, että runouden lukutapoihin oli päässyt livahtamaan tukku standardeja, kuten viimeksi kaunotaiteiden aikana.
Sittemmin tapahtui se, mitä kutsutaan termeillä, kuten kokeellinen runous, digirunous, vispo, käsiterunous, flarf, äänirunous, runoperformanssi jne, ja johon törmää esimerkiksi ntamon tai poesian nimikkeitä selaamalla tai Tuli&Savu -lehteä lukemalla. Kaikkia näitä perinteisen säerunouden rinnalle ilmestyneitä runomuotoja ei suinkaan ole keksitty äskettäin. Ne ovat vain olleet syvemmällä marginaalissa tomikontioiden ja arnokotrojen määrittäessä aluetta, joka kustantamoiden runouskäsitykseen on sopinut. Kirjallisuuden laajimpana ja perustavimpana alueena runous pääsi kustantamoiden käsissä hiljalleen karsiutumaan runopersooniksi ja sielunmaisemakirjoiksi. Se oli aamiaiskaurapuuroa, jota lusikoitiin lounaalla, päivällisellä ja illallisellakin samaan aikaan, kun kustantajat toivoivat runopoikiensa ja -tyttöjensä kasvavan helpommin myyviksi prosaisteiksi.
Kokeellisista kirjoittamistavoista innostuneiden runoilijoiden työ alkoi saada huomiota muutamien kirjallisuuspalkintojen myötä sekä parin harvan laaja-alaisesti ajattelevan kriitikon toimesta. Nyt runous on sitten kasvanut taidemuodoksi, jonka monimuotoisuudesta ja partikulaarisuudesta lehdet kirjoittavat. Käsiin levinneet runokäsitykset ovat myös inspiroineet poetiikan tutkijoita ryöpyttäessään tuhlailevasti runokeinoja ja -käsityksiä kuin modernismin syntyaikoina konsanaan. Kirjallisuuden tutkimus itse asiassa liittyy nykyrunouteen monipuolisen saumattomasti. Kokeellisen runouden äärellä painivien koulutuspohja lienee keskimäärin maisteritasoa, ellei ylikin. Se synnyttää vähän harmillisesti analyyttisyyden auran koko touhun ympärille, vaikka käsitteellisyys on vain yksi nykyrunouden puolista (eikä mielestäni useinkaan kovin kiinnostava).
Pikkuhiljaa nykyrunouden liepeiltä on alkanut kuulua myös soraääniä. Esimerkiksi
Tommi Melender kirjoitti jokin aika sitten asenteensa esiin. Vaikuttaa, että hän tahallisesti oikoo mutkia siteeraten arvostamiaan runouden dropoutteja.
Hännikäisen ja
Sutisen odotukset runoudelta taas vaikuttavat aika omituisilta. Kauempaa katsottuna tulee mieleen, että he potevat oidipaalihybristä liiaksi voidakseen nauttia hyvän runouden yksinkertaisista iloista. Jos pari hassua vuotta (tai vuosikymmentä) elämästään kirjoittaa runoja ja sitten "pettyy runouteen", ei mielestäni ole kovin moukkamaista moittia heitä vastavuoroisesti kärsimättömyydestä.
Tämän postaukseni laukaisi oikeastaan
Teppo Paulaston toisessa yhteydessä kirjoittama näkemys:
Jos proosa on madaltanut lukijan olemattomiin, on lyriikalla päinvastainen ongelma. Itsetarkoituksellinen kokeilu on vallitsevana kriitikoiden hyväksymänä tyylilajina tekotaiteelliseen kikkailuun johtava tie. Ei toki aina, mutta ei jokainen voi olla avantgarden keihäänkärki.
Tässä kiteytyy jotakin sellaista, jota tuntuu olevan ilmassa. Tarvittaisiin enemmän rohkeita näkemyksiä ja tulkintoja, jotta runouden kokeilujen arvo tai arvottomuus selkokielistyisi - jotta runoutta kuten muutakin taidetta voitaisiin lähestyä konkreettisemmin vailla käsiteverkkojen etäännyttävää taksonomiaa. Tällaisia keskusteluja kyllä käydään, mutta kenties liian vähän julkisesti. Sen sijaan pinnalle pulpahtelee ennakkoluuloja avantgarden keihäänkärjistä ja runoshakinpeluusta. Näissä molemmissa runokenttäkäsityksissä esiin nousevat runoilevat egot, vaikka kyse on teoksista. Aika harva runoilija mieltää egonsa tai statuksensa tuotantoaan kiinnostavammaksi. Shakinpeluun sijaan runokeskusteluja käydään kirjoista ja niiden mielekkyydestä.
Viimeaikaisena esimerkkinä nykyrunouden kutkuttavasta tilasta on
Jukka Petäjän nollaksi katsoman teoksen palkitseminen
Kritiikin kannuksilla. Tapaus on sen verran paljastava, että on oikeastaan hämmentävää, että tästä ristiriidasta ei ole sen enempää puhuttu (onkohan milloinkaan SARVin pääpalkintoa saanut teos, joka on kriitikissä lytätty täydellisesti?). Nykyrunouden sisältöjen monimuotoisuuteen ja sen tuottamiin teksteihin olisi voitu saada jonkinlaisia suurempaakin yleisöä kiinnostavia näkemyksiä, jos Petäjällä olisi ollut rohkeutta puolustaa kantaansa vaikkapa
Nuoressa Voimassa (jonka päätoimittaja lupasi runsaasti palstatilaa asian jatkokäsittelyyn). Vaikka Petäjä ei hommaan ryhtynyt menettäen samalla kasvonsa, on itse ongelma yhtä kaikki se, että runouden ympärille on jäänyt paljon hämmennystä ja ennakkoluuloja. Erikoisuudentavoittelutuomiot sekä runoteoriashakinpeluuhaukut ovat saaneet vastapainokseen palkittuja ja kiiteltyjä teoksia. (Esimerkiksi tuo
Timo Harjun kirja ei selaukseni perusteella ole niin huono kuin kritiikki antaa ymmärtää, muttei kyllä niin hyväkään kuin palkintolautakunta suitsuttaa. Ehkäpä olisi tarpeen kirjoittaa tästä kirjasta kritiikki, joka tarkastelisi myös kirjan vastaanottoa - varsinkin kun teoksen "kokeellisuus" on varsin maltillista.)
Samalla kun epämääräiset ja epätarkat näkemykset nykyrunoudesta maalaavat epäreilua kuvaa runoilijoiden "todellisista motiiveista", löytyy kokolailla
helposti ymmärrettäviä ja
selkokielisiä tekstejä
uusista runokeinoista. Runojakin saa
tarkasteltavakseen niin
vaivattomasti, että runsaudenpula on luultavampi syy epämääräisiin ennakkoasenteisiin kuin tiedon puute. (Nettiin pulpahti äskettäin ilahduttavasti uusi anonyymi
blogi, joka selkokielistää runoutta ja sen saamaa kritiikkiä kiinnostavalla tavalla.
Toinenkin blogi tuli jokin aika sitten eteeni, sen nimi kertoo runoilijoiden säälittävästä huumorintajusta, mutta monipuolisen tekijäkaartin tekstit ovat komeita, ja niitä selaamalla saa ainakin jonkinlaisen kuvan nykyrunouden joistakin ilmentymistä.)
Runouden nykytila vaikuttaa kaksijakoiselta: vastaanottoa leimaa hienoinen kärsimättömyys sen suhteen, että saataisiin lopullinen selvyys siitä, onko nykyrunous hyvää vai huonoa, kaivataan taas standardeja. Kritiikki on tällä hetkellä myötäkarvaista, koska kukaan ei halua olla julkikonservatiivi eli suvaitsematon. Sivulauseissa runoilijoita moititaan sisäpiirileikeistä, vaikka heidän ongelmansa on ennemmin se, että etäällä pysyttelevä yleisö ei pääse ennakkoluuloistaan. Runoilijoiden selittäessä erilaisia runokeinojaan kärsivällisesti ja perusteellisesti heitä syytetään arroganssista ja elitismistä, sillä heidän selityksiensä ymmärtäminen vaatii perehtymistä. Se taas johtuu siitä, että he ottavat jo valmiiksi huomioon vastaväitteet ja laativat siksi monimutkaisia virkkeitä ja pitkiä ajatuspolkuja puolustaakseen diversiteettiä manifestoinnin sijasta.
Runot ovat onneksi näistä kirjallisuuskeskusteluista voittopuolisesti irrallaan. Ne vain odottavat lukijaansa ja paljastavat salaisuutensa jokaiselle avoimelle silmäparille, useimmiten ne ovat kokemuksellisia ja suoria eivätkä kryptisiä. Osassa nykyrunoudesta kieltä ja tekstin hahmottamista vain käytetään toisin kuin aiemmin.