Muistelmia vallatusta yliopistosta

Jyväskylän yliopiston opiskelija-aktivismi potee krapulaa, Tutkintotehdas taputeltiin loppuunsa. Ehdin molempina päivinä piipahtaa paikalla, ja tuntuu että villoiksi jäi koko hommasta lähinnä se, että taiteiden ja kulttuurin laitoksessa on fiksuja opiskelijoita.

Ensimmäisen päivän olennaisin juttu oli Erkki Pirtolan luento, jossa hän esitteli yli kymmenen vuotta jatkunutta projektiaan ITE-taiteen parissa. Pirtolan aineisto on perusteellisuudessaan hämmästyttävän keskeistä laajentaessaan samanaikaisesti ihmisyyden ja taiteen liikkumavaraa alueille, jotka on aikaisemmin suljettu molempien ulkopuolelle. Hän onkin aikamme keskeisimpiä kuvataiteen tutkijoita. Yliopiston kannalta on häpeällistä, että Pirtola on työskennellyt ilman kummempaa akateemista kiinnostusta. Tutkintotehtaan järjestäjät sen sijaan ymmärsivät kutsua hänet paikalle pitämään yhden parhaista luennoista, jonka olen Jyväskylässä nähnyt. Ehkä joskus tulee aika, jolloin yliopistokin herää horroksestaan ja kutsuu hänet luennoimaan.

Toisena päivänä olin kuulemassa kaupunginvaltuutettu Maia Fandin puheenvuoroa osallisuudesta. Hän kykeni vaikuttavasti nimeämään rakenteellista väkivaltaa osallisuuden ja osattomuuden käsitteillä. Osattomuudesta on lyhyt matka syrjäytymiseen, jonka lamaannuksesta harvat enää nousevat.

Tapahtuman huipennusta, eli opintoasiain päällikkö Ossi Päärnilän ja hallintopäällikkö Raija Oikarin kyselytuntia oli seuraamassa hämmästyttävän pieni joukko opiskelijakapinallisia. Ei sen puoleen, Oikarikin jätti tulematta. Heikki Hanka sen sijaan istui etupenkissä ja vähän kommentoikin. Tapahtumasta uutisoineet mediatkin loistivat poissaolollaan, mikä kertoo journalismin tasosta tässä maassa - uutinen oli se, Taikun opiskelijat ovat kokoontuneet laitoksen pihalle. Toisena päivänä tosin kaikki keskittymiskyvyttömät olivat jo jossain dokaamassa. Pidän kuitenkin poikkeuksellisena sitä, että opintosisällöistä kiinnostuneita tarkasti ajattelevia opiskelijoita on sattuman kaupalla tällä hetkellä Taikussa todistettavasti parikymmentä – eli rutkasti enemmän kuin tiedekunnan henkilökunnassa vastaavia kykyjä omaavia.

Kyselytunnin alussa Päärnilä pohti, että pitäisi valaa intoa jo 1. vuoden opiskelijoihin tiedeyhteisön jäseninä. Hanka tuumi taas, että hiipuvan teollisuuden maassa humanismi voisi olla talousmoottori, mutta sen valjastamiseen ei ole ilmestynyt sopivaa organisaatiota.

Päärnilä innostui ja lisäsi, että humanisteille pitää nyt löytää kanavia työelämään. Asiantuntijuuden merkitys eläköityvillä työmarkkinoilla kun on nykyajan opiskelijoiden valttikortti.

Hanka muistutti, että pitäisi ottaa huomioon myös muun Euroopan yliopistot. Niistä valmistutaan nopeammin kandeiksi ja sitten töihin. Hän innostui esittelemään panos-tuotto -suhdetta, joka suomalaisessa yliopistossa on todennäköisesti maailman paras.

Keskustelu eteni yhteiskunnalliseen mittakaavaan. Taiteiden ja kulttuurin laitos nyt vaan toimii optimaalisesti annetuilla resursseilla. Päärnilä taustoitti ongelmaa asiallisesti kertomalla, että se juontaa juurensa suurten ikäluokkien yliopistoaikoihin, jolloin humanistisissa tieteissä alettiin kouluttaa massaa kirjoilla. Opetusresursseja ei sen koommin ole korjattu. Tilanteen parantamiseksi paras Päärnilän keksimä keino olisi jonkun rahassa kylpevän mesenaatin testamentti.

Opiskelijoille annettiin kaksi osoitetta, josta korjausta tilanteeseen voi hakea: Suomen hallitus ja yliopiston rehtori. Hanka ja Päärnilä eivät omaa taiteiden ja kulttuurin laitoksen toiminnassa juuri minkäänlaista valtaa, eivätkä he ole millään tavoin vastuussa tilanteesta. He toimivat ylempien pillin mukaan ja vain reagoivat tilanteeseen, yrittävät pelastaa mitä pelastettavissa on. Hanka kuitenkin lupasi yhtä muutosta: lukujärjestystä rukataan niin, ettei päällekkäisiä kursseja enää järjestetä. Sen hän sentään kykenee tekemään vaatimattomasta laitoksen johtajan virastaan.

Kyselytunnin ongelma ei ollut se, etteivätkö opiskelijat olisi kysyneet tarkkoja kysymyksiä. Ongelma oli se, että tasavallan hallitusta ja rehtoria lukuun ottamatta yliopisto kuulemma pyörii kasvottomalla rakenteisiin jäävällä vallalla, johon ei Päärnilän ja Hangan näkemyksen mukaan voi päästä käsiksi.

En nyt ala erittelemään tarkemmin niitä ongelmia, jotka mielestäni henkilöityvät vähän Matti Vanhasta ja Aino Sallista pienempiinkin pomoihin (viittaan Fandin puheenvuoroon osallisuudesta). Asuin viitisen vuotta sitten Myllyjärvellä opiskelijasolussa. Kämppikseni teki itsemurhan. Vaikka hän opiskeli säntillisesti ja valmisti joka päivä kaksi lämmintä ruokaa, ei juuri ryypännyt eikä nukkunut aamuisin myöhään, hän ei pärjännyt. Yhtenä yönä hän käveli metsään, josta hänen ruumiinsa löydettiin viime syksynä. Hänen isänsä soitti minulle kolme kuukautta katoamisen jälkeen. Kunpa se puhelu olisi mennyt sen laitoksen johtajalle, jossa hän opiskeli.