Kirjamessuilla kirjallisuutta vastaan

Eilen taputeltiin Jyväskylän kirjamessut päätökseensä. En ollut paikalla, vaikka olisi ollut kiinnostavaa kuulla meikäläisten runoilijoiden esiintymisiä ja haastatteluja, joita Paviljongissa piisasi monia.

Haku ei antanut kirjamessuista montaakaan osumaa, mikä kertoo väsymyksestä ja messujen huonosti onnistuneesta profiilista tässä tuotteistetun kulttuurin maailmassa. Kirjan viemää -blogissa Marjea tosin tiivistää ounasteluni:

Kuvittelenko minä vain, vai olivatko tämänvuotiset Jyväskylän Kirjamessut aiempia vuosia vaisumpi tapahtuma näytteilleasettajien määrässä mitattuna?

Ympäri Suomen nousseet kirjamessut ovat perimmäiseltä luonteeltaan muuttuneet kaupparatsujen kokoontumisajoiksi, jossa kirjailijat pienissä haastattelupisteissään vastaavat uusimmasta teoksestaan esitettyihin kysymyksiin nopeasti rutinoituneen kaavan mukaisesti. Sitten on omistuskirjoitusten vuoro. Mummot jonoon vaan. Näytteilleasettajat maksavat tolkutonta vuokraa parista pöydästä, joilla yrittävät kaupata hittejään "messuhinnoin", eli vähän normaalihintaa kalliimalla.

Kun tätä messutohinaa rupesi jokunen vuosi sitten olemaan enemmänkin, ajattelin naiivisti sen johtavan jonkinlaiseen kirjallisuuden ja lukevan yleisön väliseen kommunikaatioon. Kirjallisuuden merkitysten syvenemiseen ja manifestoitumiseen, kun kokonaisia messuhalleja varataan fiksujen ihmisten haastattelemista ja känniinjuottamista varten.

Jotain pilkahduksia alussa tulikin. Muodollinen puoli oli kömpelö, mikä johti siihen, että järkkärit ja vieraat tekivät tapahtumasta itsensä näköisen. Kun vielä journalistejakin saatiin eri lehdistä paikalle, päästiin tuoreen veren äärelle miettimään kirjallisuuden suuntia, toiveita ja lunastumia.

Nyt sitten eletään kirjamessujen arkea. Viikko sitten messut oli Lahdessa, oli ja meni. Runoilijoiden selostuksien mukaan koko lailla ankeasti, mikä on helppo uskoa, sillä lehdet ei palstatilaa tapahtumalle uhranneet.

Viime syksyn Helsingin messutkin jäi yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ankeiksi. Putte Wilhelmsson kirjoitti Hesarin keskustelupalstalle terveisiä Antti Nylénin kritiikkiinsä kirjoittaman ääliövirheen johdosta. Wilhelmsson jatkoi raportointiaan kirjamessuilta, jossa Nylén häntä haastatteli. Kannattaa lukea, matsku on herkullista (ääh, linkki ei skulaa):

http://www.hs.fi/keskustelu/thread.jspa?threadID=207571&messageID=3886118�

Vaikka tässä energia onkin negatiivista, W. onnistuu jollain tavalla lunastamaan kirjamessujen mahdollisuuksia. Niistä puuttuu nimittäin vuorovaikutteisuus ja ytimiin tai edes konflikteihin etsiytymisen halu. Kaupallisuuden ja suurien kustantamojen kädenjälki on turmeleva. Se käärii kaiken kelmuun, punnitsee, hinnoittelee ja ohjaa ulos. Ihmisistä tehdään lypsykarjaa, jolle kulttuuri myydään annoskoossa. Olemme matkalla idiokratiaan. Erityisen vahvasti saan tällaisia tuntemuksia, kun amerikkalaiskirjailijat välkkyvien hampaidensa kanssa lunastavat esiintymiskoulutuksestaan saamansa niksit päälavan yleisön edessä.

Vaadin vastuunkantajia. Messujen sisällöstä vastaavat tahot ovat niin täydellisesti kaupallisten intressien ja pelon ajamia, että synnyttävät pikku juhlansa julkkisnaamojen ympärille. Oheisohjelmakin on ruotsinlaivatasoa, mikä kertoo yleisön halveksunnasta. Vaikka annaleenahärköset myyvätkin esimerkillisesti kirjojaan, on lohdutonta rakentaa heidän ympärilleen messujen sisältöä. Eihän heillä edes ole mitään tarvetta pohtia mitään, hehän ovat mekaanisen sisällöntuottamisen keskuksia, heiltä kysytään kolmasti viikossa ne samat kysymykset. He ovat kulttuurin einespizzoja, jotka aina löytävät tiensä repun pohjalle ja joita mussuttaessa haaveilee jostakin paremmasta.

Kirjamessujen pelastamiseen on keinoja, jotka olisivat helposti toteutettavissa ja jotka tekisivät paikan päälle saapumisen palkitsevaksi. Pitäisi keskittyä sellaiseen kirjallisuuteen, jolla on tapahtuman luonne tai joka on kasvatettavissa tilalliseksi tai prosessiksi. Äänirunous ja runoperformanssi tulevat heti mieleen, miksei vispokin. Tarvittaisiin myös manifestien kirjoittajia, pamfletisteja, kirjoituskammioihin lukittavia munkkeja, draamakäsikirjoittajia, yleisöstä kumpuavaa poetiikkaa, poliittisten puheenkirjoittajien mittatilausesityksiä, parhaiden saarnamiesten saarnoja.

Messut tarvitsisivat kirjallisuuskäsityksen, joka ei löisi parasta ennen -päiväystä ja ajaisi kirjailijoita medianhallintakursseille. Joskin on lohdullisesti ounasteltavissa, että hetkellinen kirjamessubuumi on nyt saatettu raadolliseen loppuunsa, yleisön hyljeksintään.

Nuoren Voiman debyyttirunoilijat

Bellyn Runoputous-illassa esiintyivät Nuoren Voiman Debytoi runoilijana -kilpailun voittajat sekä heidän vastapainokseen pidemmän linjan runoilijoita. Yhteensä 8 esiintyjää, joiden tekstit kasvoivat innostavaksi kokonaisuudeksi ja runokeinojen monimuotoisuuden avautumaksi. Kiinnostavin osuus oli tietysti debytantit, jotka saivatkin ilahtuneen vastaanoton.

Matti Kangaskoski esiintyi ensimmäisenä matkapäiväkirjarunoelmallaan. Lontoo ja Pariisi ja haja-ajatukset muistikirjassa kasvoivat kollaasirunoksi, jonka puitteet pysyivät tuikiperinteisessä nuori mies etsii Eurooppaa -teemassa. Luulen, että runot toimisivat kokolailla paremmin luettuna, sillä kuultuna fraasimaiset lauseet olivat vähän kömpelöitä. Kangaskosken luenta oli myös turhan itsetehosteista, mikä teki tarpeettoman välimatkan ilmaistuun asiaan ja yksinkertaisiin havaintoihin.

Jani Vihijärvi kertoi lukevansa viime vuosisadan runoutta, eikä viisaasti suostunut kontekstoimaan itseään minkäänlaiseen kirjallisuuteen. Hän ilmoitti kirjoittavansa runoja ja aforismeja, eikä mitään muuta. Hänen esityksensä koostui kuudesta numeroidusta runosta, jotka olivat niin tiiviitä, että koko maailma rutistui niiden ympärille. Runoista kuuli, että Vihijärvi kirjoittaa vähän, hänen jokainen sanansa painoi, jokainen välimerkkikin. Lauseissa ei tuntunut olevan mitään tyyliä, ne eivät kosiskelleet eivätkä ehdottaneet, ne todistivat maailman. Runot piirsivät dystooppisen maiseman, jossa yksinäisen ihmisen kokemus on kuin jälki tai muisto jostakin menneestä, kaikille henkilökohtaisesta, jonka kuulleessaan vaistomaisesti tunnistaa, mutta jonka voi vain harvoin tavoittaa. Se oli hyvin kaunista ja se korostui entisestään Vihijärven hahmosta, jolle esiintyminen ei selvästi ole helppoa. Esityksestä jäi mieleeni lause: "Meressä on vielä kaloja." Sen merkitys ei ole runossa lakoninen, vaan siinä yhdistyvät suru ja ihme, kuin meressä elävissä kaloissa ei olisi mitään itsestään selvää. Runoista tuli sellainen tunne, että syvin totuus on mahdollista saavuttaa vain niukkuudessa, harvoilla lyijykynällä raapustetuilla sanoilla, jotka ovat niin kylläisiä merkityksestä, että niiden kirjoittaminen on ponnistus.

Raisa Marjamäki on kielellisen luontevuuden ja monipuolisuuden takia parhaimmillaan suvereeni runoilija, mikä tekee hänestä debytanttina kokolailla kiinnostavan. Hänen runonsa sopivat hyvin lausuttaviksi, koska niissä kuulostaa toistuvan jonkinlainen itse kielessä oleva maailmankuva, joka hahmoontuu siinä sanapurskeessa, joka hänen lukiessaan ryöppyää. Runoihin syntyi luettaessa vellovaa intensiteettiä, ne kulkivat polkua, jota samanaikaisesti raivasivat. Puheellisuus ja foneettisuus kiersivät semantiikan kanssa omituisia reittejä, ja kuroutuivat välillä draamallisen tuntuisiin kohtauksiin. Huomaan, että luonnehdintani on aika vaikeaselkoinen, mikä johtunee siitä, että tekstit ovat täynnään erilaisia kielirekistereitä, jotka kuultuna muodostavat ennemminkin erilaisia vaikutelmia kuin temaattista johdonmukaisuutta.

Viimeisenä debytanttina esiintyi proosarunoja kirjoittava Joni Lanki. Hänen teksteistään tuli radiofeaturemainen fiilis, kuin päiväkirjamerkinnöiksi kirjoitetut päänsisäiset kierrokset olisi tyhjennetty ääninauhalle. Teksteissä oli paljon proosallisuutta, joka korostui kielikuvissa. Runoista hahmoontuvat kokemukset, niiden kirjoittamiseen laukaisseet syyt, jäivät paikoin epäselviksi, vaikka runoja kuulleessa olikin tunne, että ne pyrkisivät määrittelemään jotakin. Viimeisessä runossa fokus oli muita tarkempi, siinä toistui oivaltava lause: tärkeintä on synnyttää eri tupakkarytmi kuin naapurilla. Sen kautta tekstin elinpiiri tuli tarkaksi ja hajanaiset lauseet saivat muissa teksteissä kaipaamaani substanssia.

Debytanttien vastapainoksi kuultiin vakiintuneempia runoilijoita. Sanna Karlström luki runoja uudesta teoksestaan Harry Harlow'n rakkauselämät. Taustatietona hän kertoi, että Harlow oli se tyyppi, joka 50-louvulla teki reesusapinoille psykologisia emokokeita. Eli tutki apinavauvoilla arvostavatko ne keinoemoissa pehmeää syliä ilman ruokaa vai piikikästä syliä, josta saa maitoa. Tämä konteksti tekee runoteoksen maailmasta ja käsitteistöstä hyvin tiiviin, runot ikään kuin toteuttavat ja todistavat määriteltyä teemaa. Alkupuolen runoissa olikin proosallista maisemoivaa kokonaisuuteen motivoituvaa klangia, josta vedin ennenaikaisen johtopäätöksen, että koko teos on predestinoitu. Viimeisessä runossa kuitenkin avautui ikkunoita, se käsitteli mieleltään hajonnutta vanhaa tutkijaa, hänen kunnianhimoaan, elämäntyötä ja rakkautta luopumisesta käsin. Hieno teksti.

Ilpo Tiihonen luki uutta Jumalan sumu -teostaan, joka oli paikoin spekuloivan monologin kuuloinen ja jotenkin ulkokohtainen. Vitsiä väännettiin ja runolliseen reflektioon kerrostettiin suojamuureja. Lopputulemana oli kovin nokkelaa mitallisuudella leikkivää tekstiä, joka tuntui runolliselta pakinoinnilta.

Tiina Lehikoinen luki Turvalliset veistokset -kokoelmastaan muutaman runon, jotka tuntuivat ehyiltä runokuvien kautta menneitä kokemuksia tihentäviltä teksteiltä. Jostain syystä sain vahvan mielikuvan lapsuudesta kertovista runoista, vaikka en nyt muista tarkkaan mitä runot käsittelivät.

Lauri Otonkosken Harmi! -teoksen mietelmämäiset runot päättivät illan. Runot olivat korostetun yksinkertaisia. "Tervetuloa"-säkeillä pohdiskeltiin maailman suuntia ja elämän merktityksiä. "Sellainen pommi" -spekulaatiolla jatkettiin tuumailua rikottaviksi sopivien asioiden suhteen. Taloudellinen aforistinen ilmaisu määritteli tarkkaan puhujan ja puhutellun, muodostaen ehyttä viisauskirjallisuuden mantteliin kääriytyvää tekstiä. Tällainen paljaaksi riisuttu runous kaipaisi havaintoja ja kokemuksellisuutta tullakseen syvemmin kuin toteamisella kuitatuksi.

Kirjajulkkarit Porvoon mitalla

Helsingin Dubrovnik-kapakassa juhlittiin Markku Aallon Reilummin blingiä viimeiseen hymyyn (Idiootti) Tiina Raevaaran En tunne sinua vierelläni (Teos) ja Mark Mallonin Aregemia (Tammi) -teosten triplajulkkareita muutama päivä sitten. Tilaisuus oli sit-and-drink -henkinen Tuukka Hämäläisen haastellessa kirjailijoiden kanssa mukavia ja heidän sitten lukiessa teoksistaan näytteitä.

Aallon kirjassa vaikutti olevan muistelmatyylistä nuoruuden jälkeistä sarkasmia, mutta myös jonkin verran elämänlämpöä. Teoksen nimi ja avausruno Nuoruuteni kansanopistot luovat mielleyhtymän vähän ahtaasta modernismin henkeen nojaavasta itsetehostuksesta. Sitä vielä tukee tribuuttiruno Risto Ahdille, jossa muistetaan mainita että me oltiin ikäpolvemme lupauksia. Onneksi Aalto luki myös muutaman runon, joissa syntyy substanssia laajemmallekin, hänen isyyteensä ja sen synnyttämään pyhyyden kokemukseen. Perinteisen tuntuista polkua kokoelma tuntuu kuitenkin kulkevan.

Raevaaran proosassa on jänniä kytköksiä surrealismiin, hän on omistanut teoksensa kuikalle, hullulle järven selällä kesäyönä huutavalle linnulle. Orivedelle kaarrutaan taas ainakin sen suhteen, että Raevaara mainitsi tärkeimmäksi opettajakseen (muttei esikuvakseen) Jyrki Vainosen. Jotain samaa olin haistavinanikin Raevaaran kerronnassa hänen lukiessaan yhtä kokoelmansa novelleista. Henkilöiden suhteet ja olemus, miljöö ja kerronnan eteneminen muodostivat samankaltaisia suhteita lukijan ainoan luotetun ollessa kertojan päänsisäinen maailma.

Mallon kertoi teoksensa olevan ennemmin runoelma kuin kokoelma. Teoksen nimi motivoidaan alkusivun määritelmällä, jossa Aregemian kerrotaan olevan Norjan merellä sijaitseva saarivaltakunta, jonka asukkaat potevat kummallista epilepsiankaltaista aregemiantautia. Teoksen kerronnassa on viljalti replikoivaa dialogisuutta, proosamaisuuttakin. Lukiessaan runojaan Mallon siristi silmänsä ja lausui keskittyneesti säkeitä, jotka saivat hitaudesta semanttista painoa. Epäilemättä oiva lukuohje tälle kirjalle.

Yllättäen julkkareissa oli myös Antti Majander, joka antoi mulle huutia aikaisemmasta hänen alaistensa henkilöön käyvästä hesarikritiikistäni Särön blogissa. Myönsin, että asiatontahan se isossa mittakaavassa olikin, mutta että epämääräinen ja pikkuruinen julkaisualusta oikeutti pienimuotoiseen provokaatioon. Itse asiassa mä mietin pitkään tekstin julkaisemista ja kysyin viisaammiltani sen suhteen ohjeita. Yksi kehotti menemään asiat edellä ja pari muuta sanoi että näkökulma on tärkeä. Toisaalta kun omalla nimellä kirjoittaa, niin ittensähän siinä vaan nolaa.

Pääsimme M:n kanssa kaikesta huolimatta hyvään intensiiviseen keskusteluun, jossa kaarreltiin aika laajastikin kulttuurijournalismin ja hesarin tekemisen ongelmakohtia, jääviyttä ynnä runouden asettumista kokonaisuuteen - sekä mittakaavoja keskarin ja hesarin välillä. Kirjoitan tästä siksi, että oppositioihin ajautumisen tai rakenteissa olevien ongelmien kartoittamisen sijaan yhteinen kiinnostus keskustelussa oli runouden ja journalismin sisällöt.

Kun hesaria tarkastellaan instituutiona runoudesta käsin ja asia ilmaistaan pienissä kulttuurilehdissä, syntyy tarkoitukseton yksiäänisyys ja keskusteluun tulee poliittinen sävy. Se synnyttää järjestöpohjaisen cosa nostra -kuvan runoudesta, vaikka sen syvimmät sisällöt ovat tällä hetkellä partikulaarisia. Rakenteiden väliset keskustelut tuovat mukaan myös vallankäyttöön kytkeytyvät motiivit, joiden kanssa puljaaminen on aina raskasta ja ahdistavaa.

Runoudesta runojärjestöjen kautta syntyvä kuva on yllättävän uskottava, sillä runouteen ollaan sitouduttu eduntavoittelun sijaan sydämen asiana ja järjestöjen kautta on manifestoitunut poetiikkoja. Runoudessa tapahtuvat asiat myös kytkeytyvät runojärjestöihin, johon ihmisiä samastetaan, vaikkeivät he jäseniä olisikaan (kuten minä).

Vaihtokauppa tekisi nyt hyvää: Kulttuurijournalismi voisi tutustua poetiikkaan omakohtaisemmin. Runouslehdet voisivat tutustua journalismiin syvemmin ja hyödyntää sen itsereflektiota.

Kom-teatterin Odotus

Pirkko Saisio on viisas ihminen. Hän on tehnyt Marja Packalénin kanssa näytelmän Odotus, joka käsittelee heitä itseään. Dialoginäytelmän esiintyjät esittävät vuoroin itseään, toisiaan ja lähipiiriään. Tuloksena on metateatteria, jossa kuitenkin yleisön ja lavan välinen raja on selvä.

Juha Hurme kirjoittaa nerokkaassa Puupää-romaanissaan, että teatterin ongelma on kelmu, joka tulee lavan ja yleisön väliin. Hän vertaa sitä jäähtyvän kaakaon pinnalle muodostuvaan kelmuun.

Turkuun Anna Kareninan ohjannut ukrainalaisohjaaja Andriy Zholdak on suorempi:

"Näyttelijän ja katsojan välissä on aina lasi. Haluan nussia tämän lasin rikki, jotta sinun hengityksesi pääsisi luokseni. Koska, jumalauta, elävä ihminen on lasin toisella puolella! Tämä on tärkein asia teatterissa."

Odotuksessa lasi ei mene rikki, esitys on muodoltaan mitä perinteisintä puheteatteria, joka eroaa proosasta vain esitystavaltaan. Ongelmia tulee jännitteestä: kun samana tarinan, vaikka omakohtaisenkin, kertoo pari kertaa viikossa monen kuukauden ajan, siihen on hankala loihtia puhtia, kun esityksessä ei ole juuri mitään fyysistä. Toisaalta Saision intensiteetti ja läsnäolo tekevät itsessään tihentymän, joka on hyvässä dialogissa Packalénin kanssa. He ovat molemmat myös niin kaulaansa myöten henkilökohtaisten aiheiden ympärillä, että näytelmä ylitää ulkokohtaisen hyvä-huono -akselin.

Odotus on teemaltaan hieman ontto, mutta aiheiltaan kiinnostava sukupolvinäytelmä. Suurten ikäluokkien elämää eletään, kirjailijana ja näyttelijänä, lapsena, vaimona ja äitinä. Lopputulema on muistelmanäytelmä, jonka ydin kiertyy omakohtaisten epäonnistumisten ja luopumisten ympärille. Näytteleminen on kammottava ammatti, mutta sen jakomielitautiset oireet käsitellään nyt vain viitteellisesti osana sukupolvitarinaa.

Tuntuu että elämän syvimmät kysymykset jäävät Odotuksessa käsittelemättä, että becketiläiset kaiut ja anekdootit on laitettu metakehyksiin ilman perustuksia. Toisaalta kahden ikääntyvän naisen dialoginäytelmä on itsessään jo latautunut. Se on teatteria, jota toivoisin näkeväni enemmän, Saision ja Packalénin karisma purevat. Tuntuu vain että proosakäsikirjoitus olisi pitänyt sovittaa lavalle rohkeammin.

Laitosteatterin kriisistä puhutaan jo kahden vuosikymmenen rintaäänellä. Siinä on vissiä lyijynraskasta perää. Laitosteatterit imevät tuolit täyteen ilta illan jälkeen, mutta kärsivät kuolettavasta läsnäolo-ongelmasta. Se ilmenee niin vahvoissa konventioissa, että vaikka kaikki tapahtuu siinä silmien edessä, tuntuu kuin katsoisi telkkaria.

2010-luvun motto

Proosan ja journalismin alho: rakenteet

Luin Juha Seppälän Paholaisen haarukan. Kirja on samanaikaisesti loistava ja tunkkainen. Sen teema osoittaa rakenteiden näennäisyyden, miten uljainkin instituutio on lopulta pieni ihminen. Huomio on keskeinen. Samalla teoksen oma rakenne noudattaa opittua ja opetettua talousproosaa nuljahtaen ponnistuksistaan huolimatta yhtenäiskertomuksen sukupolvikuvaksi anssikelamaiseen tyyliin. Yhtä kaikki Seppälän huomiot ovat lävistäviä:

Kari Lehtosta ei enää hirveästi kiinnostanut, miten suomalaiset verkkolehdet hyödynsivät verkon viestinnällisiä mahdollisuuksia (multimedia, hyperteksti, rajaton tila-avaruus, vuorovaikutteisuus) ja minkälaista journalismia niiden käytöstä seurasi. Hän oli sanomalehden toimittaja, joka osasi siirtää tekstejä verkkoon.

Elämä sanomalehden toimituksessa oli hyvin samanlaista kuin poliisilaitoksella; molemmissa tuli omaksuneeksi käytännöllisen suhtautumistavan ihmiskuntaan, kuten E. L. Doctorowin Vesilaitoksen kertoja totesi.

Yleisölle verkkolehdet järjestivät mahdollisuuksia osallistua keskusteluihin, mutta keskustelut pidettiin erillään sekä lehden että verkkolehden journalistisesta sisällöstä.

Ihmiset vietiin saareen laitumelle.

Syksyä ei tulisi, heitä ei koskaan noudettaisi.

He lähtisivät uimaan, heidän turkkinsa vettyisi ja vastoin Jumalan ilmoitusta he hukkuisivat. (s.180)

Yhtenäiskulttuuri on jotain sellaista, joka koskettaa meistä jokaista, jota emme voi sivuuttaa. Se on sekä todellista että annettua. Näennäistä se on silloin, kun rakenteista on tullut niin vahvoja että ne voivat määrittää kulttuuria. Rakenteiden luomaa yhtenäiskulttuuria 2000-luvulla on esimerkiksi se, että pääministerin nettisussun uudet tissit annetaan meille kaikille samoin kuin lyhyeksi jääneen suhteen dramaturgia.

Todellinen yhtenäiskulttuuri taas paljastuu rakenteista huolimatta. Syrjään vetäytyvä Seppälä tuntuu näkevän sen tarkasti, kuten myös vähä-älyisempi kirjailijaveljenä Arto Salminen.

Proosan ja journalismin asema osana sellaisenaan hyväksyttyä kansallisidentiteettiä tuo mukanaan kuitenkin painolastia, josta irti rimpuilu on toivotonta. Noudatetaan käytäntöjä ja periaatteita, alistutaan välineen tekemiin puitteisiin. Paholaisen haarukan rakenne nivoutuu yhtenäiseksi, epäloogisia yhteiskunnan rakenteita murtava teos nivoo itsensä ehyeksi. Kuroutuu suljetuksi draamaksi. Siinä missä lukijaa kannustetaan huomaamaan, häntä manipuloidaan proosatekniikalla.

Olen miettinyt viime aikoina paljon kysymystä: mihin kannattaa osallistua?
En tiedä vastausta. Kesällä osallistun mm. Turun kulttuuripääkaupunkihankkeen sisällöntuottamiseen. EU:n rahalla tehdään Eurooppaa talousalueena kulttuurin keinoin yhtenäisemmmäksi. En usko tuohon evankeliumiin paskan vertaa, mutta kyllä sen mekanismit silti kiinnostavat.

Siinä missä proosa ja journalismi paljastuu ihmisiksi rakenteiden takana, on runouden tämänhetkinen eittämätön vahvuus rakenteiden puuttuminen. Homma on suoraan sisällöissä.

Nykyrunousartikkeli Keskarissa

Julkaisin tämän jutun joku aika sitten Keskisuomalaisessa, mutta se ei päätynyt lehden nettisivuille. Laitan tänne muusuomalaisten ihmeteltäväksi.




Ei pelkkää sielunmaisemaa

Jyväskylästä on tullut yksi Suomalaisen nykyrunon keskuksista. Kokeellinen runous on samalla murtanut lukutottumuksia.

1990-luvulla runoudessa alkoi tapahtua. Turussa perustettiin runouslehti Tuli&Savu ja Nihil Interitit -runoyhdistys. Samalla syntyi Turun runokoulukunta, joka nojasi amerikkalaiseen 1960-luvun beat-kirjallisuuteen. Helsinkiläisten runoilijoiden kanssa riideltiin ja runoesityksissä luettiin raflaavia tekstejä, joskus sukkahousut päässäkin.

Vuosituhannen vaihteessa runouden painopiste siirtyi Helsinkiin, jossa kiinnostutiin kokeellisista kirjoittamisen tavoista. Runoutta tehtiin esimerkiksi hakukoneiden avulla ja tekstejä alettiin hahmottaa niiden kirjaimellista merkitystä monipuolisemmin. Jonkinlaisena huipentumana tästä on Henriikka Tavin Esim Esa (2007), joka voitti Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon.

Viimeisten kahden vuoden aikana Jyväskylästä on tullut huomattava osa Suomen esikoisrunoteoksista. Painotus on ollut kokeellisessa runoudessa. Nykyään hakukonerunous on jo vakiintunut runokeino. Erilaiset tekstimassat rakentuvatkin usein kollaasimaisiksi maailmankuviksi. Nykyruno vaatii siksi uusia lukutapoja.

Runous on avautumassa

Helsinkiläinen runoilija ja tutkija Teemu Manninen miettii, että Jyväskylän runous on hajanaista, koska se ei täällä perustu järjestötoimintaan.
- Positiivisena seurauksena on se, että keskitytään sisältöihin ennemmin kuin järjestöpolitiikkaan. Uusien kustannusmuotojen vuoksi runous on ylipäätään avautumassa. Nykyrunouden poetiikkaa ei siksi ole kovin mielekästä yrittää määritellä. Vasta 2008 on yleisesti alettu puhua kokeellisesta runoudesta. Käsite ei tosin ole suomalainen, vaan adoptoitu ulkomailta. Kansainväliset vaikutteet ovat keskeisiä.

Kriitikko ja kirjallisuuden tutkija Maaria Pääjärven mukaan voisi ajatella, että nykyrunoudessa tunteet ja yksilöllinen kokemus ovat muuttuneet.
- Samaten runon kauneus on muuttunut. Vaikkapa Harry Salmenniemen Virrata että käy esimerkiksi kokoelmasta, jota ei tarvitse sanatarkasti ymmärtää mutta jota voi silti pitää kauniina.

Virrata Että (2008) onkin kasvanut yhdeksi kokeellisen runouden merkkiteokseksi. Salmenniemi (s. 1981) oli vuosi sitten ehdolla HS:n esikoiskilpailussa yhdessä toisen jyväskyläläisrunoilijan Olli-Pekka Tennilän (s. 1980) kanssa. Virrata ettän innostunutta vastaanottoa kuvastaa, että Google antaa tälle pienipainoksiselle kirjalle enemmän osumia kuin Keski-Suomen kuuluisimman kirjailijan Harri Tapperin hieman aiemmin ilmestyneelle romaanille Tanssi Puupalttoossa.

Pysyvästä keskeneräiseen

Viime syksyn jyväskyläläiset esikoisrunoilijat Kristian Blomberg (s. 1975) ja Ville Luoma-aho (s. 1981) ovat saaneet kirjavan vastaanoton kokeellisilla teoksillaan Puhekuplia ja Ruumiita.

Luoma-aho pohtii kokoelmaansa ennemmin tilana kuin teksteinä:
- Kokoelman laatiminen tuntuu äärimmäiseltä myönnytykseltä. Kun en kirjoita keskeislyyristä tekstiä, en voi tietää miten lukija hahmottaa kokonaisuuden. Viittaussuhteet esimerkiksi eivät ole kronologisia.

Blomberg lisää, että nykyrunoutta voi miettiä myös maailmankokemuksesta käsin:
- Olen runoissani hakeutunut pois lyyrisen minän kuvavetoisista puhetavoista. Kyse on sen myöntämisestä, ettei kielellistä maailmassaoloa hahmota pysyvinä väitelauseina ja niitä tukevien kuvien joukkona. Se mahdollistaa kokemuksia, joita omaa maailmaansa rakentava modernin runouden sankariminä väistää.

Kokeellinen runous ymmärretään usein yhtenäiseksi koulukunnaksi, vaikka siinä on olennaista juuri runokeinojen monimuotoisuus ja usein myös uniikkius. Vaikka runouden polttopiste ei usein olekaan enää keskeislyyrinen, ei tämäkään
ole peukalosääntö. Pääjärvi toteaa, että sielunmaisemakaan ei nykyrunoudesta puutu:
- Esimerkiksi Luoma-ahon runoissa on ihan selvästi kokemuksellinen ote, mutta se ei välttämättä ole helposti jaettava kokemus.

Pääjärven mukaan nykyrunous pystyy luovimaan erilaisessa kielen ja informaation tykityksessä kuin aiemmin:
- Runous pystyy toisintamaan hajoavia aistimuksia ja kokemusta minuudesta, ja näitä tiivistämällä se pystyy sanomaan olennaisia asioita ajasta ja ihmisestä – aivan kuten sen on ajateltu aiemminkin tekevän.